Ja Jeesushan opetti, koska se pyyntö oli Hänelle mieleen. Se oli silloin, ja sitä se on myös tänään. Mikään ei ole Herralle mieluisampaa kuin seurustella luomansa ihmisen kanssa.

Kenenkään ei tarvitse häpeillä omaa rukoustaan. Kun monia toisten seura kuitenkin ujostuttaa, neuvoo Jeesus lähtemään liikkeelle omasta ns. “rukouskammiosta”. Se on paikka, mihin Jumalan ja ihmisen itsensä lisäksi ei muilla ole asiaa.

Toisten läsnäolo vetääkin helposti kipsiin. Vaikka rukoilemmekin Jumalaa, teemme sen niin, että ihmiset kuulevat. Fariseukseksi Jeesus määrittelee sellaisen ihmisen, joka toivookin toisten kuuntelevan hänen rukouksiaan. Tällainen vaara uhkaa erityisesti ns. ammattirukoilijoita, joiden puoleen käännytään esirukouksien toivossa.

Jos nyt mielestään kankeakielinen henkilö kuuntelee näiden ammattimaisten palvelijoiden soljuvaa rukousta, saattaa hän päättää pitää suunsa kiinni – vaikka mieli tekisikin ääneen rukoilla. Ja jos yhteiset rukoushetket uhkaavat muodostua kilpalaulannaksi, voivat arimmat vetäytyä hissukseen – vaikkapa sinne takavasemmalle.

Jeesus selvästi lähtee siitä, että rukoilemaan oppii rukoilemalla. Läpi ihmiskunnan historian on rukouksesta kyllä puhuttu paljon. Miten taivas aukenisikaan, jos rukoilisimme edes puoliksi niin paljon kuin puhumme siitä.

Ennen kuin opetti meille maailman parhaan rukouksen, Jeesus paljasti muutamia karikoita, jotka liittyvät rukoilemiseen. Jos rukousta kaipaava ihminen on niistä tietoinen, voi hän helpottuneena vastata Jeesuksen kutsuun.

“Rukoilkaa te siis näin…” (Matt.6:9, Luuk.11:2)