Kaksi sanaa, ja heti on ajattelevalla ihmisellä pysähtymisen paikka.

Kun Jumala puhuu, on jokainen sana tärkeä. Tässä rukouksessa toteutuu kirjaimellisesti Jeesuksen ilmoitus: “Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta”(Matt.4:4).

Keiden Isä Jumala sitten on? Eivätkö kaikki ihmiset ole Hänen lapsiaan? Raamatun mukaan eivät ole. Ihminen voi kyllä uskoa luomiseen ja puhua luojastaan (paholainenkin tekee sen), mutta tämä ei tee vielä hänestä Jumalan lasta.

No, entä minä sitten? Onko Jumala minun Taivaallinen Isäni? Kuulunko minä tuohon “meidän” joukkoon? Tämän kysymyksen eteen Jeesuksen opettaman rukouksen kaksi ensimmäistä sanaa pysäyttävät meidät. Niin on tarkoituskin.

Seisoessaan rukoilevien ihmisten keskellä saattaa “Isän meidän” maistua joillekin vieraalta. Tuntuu aivan siltä kuin olisi epärehellinen. Jos yhteys seurakuntaan (Jumalan lasten joukkoon) puuttuu tyystin. Jos oma rukouselämä ja Jumalan tahdon tutkiminen on olematonta, on tuntemus todennäköisesti aivan oikea. Näin rukous aloittaa heti työnsä siihen osallistuvassa ihmisessä. Tietoisuus syntisyydestään, siitä, että on vieraantunut Jumalasta, on ainoa oikea lähtökohta päästä eteenpäin.

Tie vie Jeesuksen luokse. Hänen, joka opetti meille tämän maailman parhaan rukouksen. Se ei kuitenkaan ole Hänen rukouksensa. Miksi? Koska Jeesuksen ei tarvinnut rukoilla syntisen rukousta. Me sitä tarvitsemme. Jeesuksen sovituskuoleman tähden me voimme saada syntimme anteeksi. Se on ainoa mahdollisuutemme.

“Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä…meillä on Isän luona puolustaja, Jeesus Kristus, joka on vanhurskas. Hän on meidän syntiemme sovitus, eikä vain meidän vaan myös koko maailman (Apt.10:42,43, 1.Joh.1:9-2:2).”

Jokainen, joka uskoo tämän, syntyy Jumalan lapseksi (1.Piet.1:3, Gal.3:26). Hänestä on tullut uskovainen.

“Isä meidän” on uskovaisten rukous.