Jumala on absoluuttisen pyhä. Jos pyhyyden määrää ja laatua voisi jotenkin mitata, olisi Jumala ainoana täysin pyhä. Kaikki muu(t) tässä rappeutuvassa maailmassa jotakin sitä vähemmän.

Tätä on ihmisen vaikea ymmärtää, sillä pyhyyden tunto on maailmassa kuollut lähes sukupuuttoon. Syntiinlangenneen ihmiskunnan keskellä ei pyhyydelle löydy enää tilaa. Mikään ei ole enää sille pyhää.

Jumalan armo on ihmeellinen. Vaikka Hänen nimeään ja käskyjään poljetaan jatkuvasti lokaan, niin Hän silti kutsuu näitä polkijoita yhteyteensä. Sen Hän tekee usein antamalla pyhyytensä polttaa.

Kun ihminen kokee joutuneensa Jumalan pyhyyden koskettamaksi, iskee Häneen kauhu. Näin kävi Aatamille ja Eevalle paratiisissa. Mooses jäykistyi palavan pensaan edessä. Myöhemmin israelilaiset vapisivat jylisevän vuoren juurella ja pyysivät Moosesta puhemiehekseen: “Puhu sinä meidän kanssamme, me kuuntelemme. Älköön Jumala puhuko meidän kanssamme, ettemme kuolisi (2.Moos.20:19)”.

Pietarista tuli Jeesuksen seurassa äkkiä niin saastainen, että hänestä tuntui mahdottomalta olla samalla tontilla Herran kanssa. “Mene pois minun luotani, Herra, sillä minä olen syntinen mies (Luuk.5:8).”

Jumala pitää kyllä huolen pyhyydestään. Meissä itsestämme ei löydy pyhyyttä edes sitä sinapinsiemenen vertaa. Siksi tuntuu käsittämättömältä, että Jumala on omatoimisesti pyhittänyt uskoontulleet ihmiset täydellisesti ja kerta kaikkiaan. Hän laskee Kristuksen virheettömän pyhyyden heidän hyväkseen (lue Hebr.9. ja 10.luku). Me pyhitämme Jumalan nimeä osoittamalla kiitollisuutta saamamme “lainapyhyyden” johdosta.

Mutta uskovan ihmisen tuntomerkistöön kuuluu myös Jumalan käskyjen noudattaminen ja Hänen tahtonsa etsiminen. Niiden ylenkatsominen loukkaa syvästi “Jumalan Pojan verta, jossa hänet on pyhitetty”. Tietoisesti ja jatkuvasti syntiä tekevällä ihmisellä “ei ole enää uhria syntiensä edestä”. (Hebr.10:26-31)

Jumalan nimi olkoon pyhitetty keskuudessamme