Rukouksen tämä kohta ilmaisee rukoilijan suurinta sisäistä tarvetta.

Useimmat käännökset puhuvat tässä yhteydessä velasta, mutta yhtä kaikki kysymys on synneistä. Toisten kanssa rukoillen anteeksipyyntö tuntuu helpommalta. Se ei saa kuitenkaan johtaa siihen, että omat synnit sulautuvat muiden joukkoon ja tuntuvat siten vähäisemmiltä. Vaikka rukoilemme “meille” anteeksiantoa, niin jokainen on Jumalan edessä vastuullinen juuri omasta syntisyydestään. Pyydämme Jumalaa toimimaan myös toisten hyväksi.

Isä meidän -rukouksen säännöllinen rukoileminen onkin tarkoitettu muistuttamaan siitä, mikä erottaa ihmisen yhteydestä Jumalaan. Ihannemallin tästä löydämme Jeesuksen antamasta vertauksesta (Luuk.18:10). Siinä publikaani oli syvästi tietoinen syntisyydestään ja ilmaisi koruttomalla pyynnöllään: “Jumala, ole minulle syntiselle armollinen”.

Nykyisin puhe synnistä on käynyt vähäisemmäksi. Se on korvattu heikkoudella, taipumuksella, erehdyksellä jne. Synnintunnon katoaminen on kohtalokasta. Ilmiönä se kuuluu Jeesuksen paluun aikaan. Silloin Hän ei ole varma, löytyykö maanpäältä uskoa (Luuk.18:8). Elävä usko ei koskaan ummista silmiä synnin todellisuudelle.

Kun näin rukoillessamme otamme syntimme esille, emme tee sitä kaivellaksamme menneitä. Minkä valo on paljastanut, sen on Golgatan pyhä veri puhdistanut. Siinä on kristityn ihmisen mielenrauhan perusta. Mutta aina kun tämän rukouksen sanat nousevat huulilleni tiedostan, että paha riippuu edelleen minussa kiinni (Room.7:14-25).

Siksi toisten kristittyjen rinnalla saan tarrautua kiinni anteeksiantamukseen. Se on kasvua Jumalan armossa ja kaiken jälkeenkin aina paluuta Jumalan armoon Jeesuksessa Kristuksessa (Tiit.2:11-14).