Tervehtyneen ihmisen vanavedessä leijuu hieno parfyymin tuoksu. Useimmat meistä ovat saaneet olla iloitsemassa joko omasta – tai jonkun läheisen henkilön parantumisesta. Onhan sairaus usein vaikuttanut laajan ihmispiirin elämään.

Sairaalassa rukoillaan tavallista enemmän. Useimmat tekevät sitä visusti salaa kanssapotilailtaan. Mutta jos samaan huoneeseen on osunut kristitty, niin hänen läsnäolonsa on saattanut johtaa hämmästyttäviin seurauksiin. Tietysti sillä edellytyksellä, ettei kristitty ole kätkenyt kynttiläänsä oman sairasvuoteensa alle. Toiset ovat helpottuneita ja rohkaistuvat ilmaisemaan omia huoliaan. Hengelliset tarpeetkin on uskallettu nostaa esiin, ja parhaimmissa tapauksissa toipumismatka on johtanut joidenkin kohdalla uskoontuloon. Tämä puolestaan on vauhdittanut parantumista niin, että moni vakavasti sairastunut on kävellyt siviiliin lähes kirjaimellisesti vuodettaan kantaen.

Aina ei tietenkään käy näin. Eräs läheinen ystäväni joutui sairaalaan sydänvaivojensa tähden. Niiden lisäksi hän sairasti myös itsepintaista ´ateismia´. Rehellisenä miehenä hän tunnusti ajatelleensa sairasvuoteella kovastikin uskonasioita. “Mutta nopeasti ne unohtuivat, kun kävelin ulko-ovesta päivänvaloon.”

Sairaus on ihmiselle suotua etsikkoaikaa. Se ei kuitenkaan merkitse Jumalan osoittamaa epäsuosiota. Mutta jos sairaalla ihmisellä on asiat solmussa Jumalan – ja kenties ihmisten – kanssa, kantaa hän sairastaessaan kaksinkertaista taakkaa. Päästessään sitten synnintunnosta vapaaksi käynnistyy usein ihmeellinen paranemisprosessi. Ja vaikka fyysinen sairaus jäisikin vielä seuralaiseksi, niin näyttäisi aivan siltä, että nyt mies kantaa vuodetta, eikä päinvastoin.