Oikein nolottaa, että tuli menneinä vuosina paasata pämistettyä niin paljon FaceBookia vastaan. Reilut pari kuukautta sisäpiiriläisenä ovat valaisseet paljon. Vaikka nyt päättymässä olevan “karanteenin-kaltaisten-olosuhteiden” aikana olen sepitellyt kymmeniä kirjoitelmia, niin katson kuitenkin jääneeni saamamiehen puolelle. Olen siitä kiitollinen.

Kiinnostaako kuulla, miksi? Ok.

Ensinnäkin ymmärsin nopeasti, miksi FB on kyennyt tempaisemaan miljoonia ihmisiä valssiinsa, josta ei kaikille löydy helposti ulospääsyä. Mitä harvemmassa ovat face to face -kontaktit, sitä tukevammalla otteella FaceBook vie käyttäjäänsä. Olen kiitollinen ymmärtäessäni tämän.

FB-maailma pursuilee tyytymättömyyttä, katkeruutta, pettymyksiä, petollisia vihjailuita jne. Kiitollisuus valtasi mieleni huomatessani, ettei minun tarvitse haukkua hallitusta, nostaa tikun nokkaan eri tavalla uskovia, eikä ylipäätänsä työntää nokkaani toisten ihmisten asioihin. Sanalla sanoen: minullehan on suotu enemmän hyvää kuin mitä kuuna päivänä olisin osannut anoakaan! Kiitos, Jumala!

Kun varottavia esimerkkejä on nyt malliksi listattu, niin jätetään makoisemmat pohjalle.

Olen näiden karanteenisävyisten viikkojen aikana saanut melkoisen määrän uusia ystävyyksiä. Samoin iso joukko vuosikymmenien haalentamia kaverisuhteita on heräämässä henkiin. Odottamaan hetkiä, jolloin FaceBook joutuu vähintäänkin lainaamaan partnerinsa. Ja toki me näppistuntumalla edelleen tapaillaan.

Tärkein siunaus FB:n kautta onkin tullut siinä, että silmät ja sydän ovat avautuneet entistä paremmin näkemään ystävyyssuhteiden arvon. Enkä tarkoita tällä samanmielisyyttä, vaan toisen ihmisen aidon erilaisuuden kunnioittamista. Se on samalla Jumalan kunnioittamista siitä, että Hän on luonut sinut sinuksi ja minut minuksi. Kiitos, että juuri sinä olet olemassa!

Miten kiitollinen olenkaan, että FaceBook nappasi minutkin valssiinsa näiden turruttavien viikkojen ajaksi. Mutta nyt on aika pokata kiitoksia ja “omaa harkintaa käyttäen” palata elävien immeisten pariin. Jännittämään, koska hallitus antaa meille luvan halata.

Vai mitä?