Viisi laattaa pystysuoraan sähköjohtoon saakka, vaakasuoraan kuusi – minusta katsottuna. Sähköjohdon takana 40 laattaa lisää näköpiirissäni ja seinän katveen takana suurin piirtein saman verran.

Mistä on kysymys?

Sait juuri lyhyen kuvauksen ulkonaisen elämäni näköaloista. Seinien takana tekee talvi tuloaan. Vielä se on joutunut toistuvasti peruuttamaan, mutta joka viikon jälkeen sen ote on lujempi. Ulkona ovat myös lähimmät elämän äänet. Pihapiirin linnut odottavat, milloin ontuva ruokintamies ilmestyy kastelukannuineen.

Luit aivan oikein. Kastelukannuineen. Sairasvuoteen harvoihin neronleimauksiin lukeutuu oivallus, että kastelukannulla on mitä kätevintä annostella linnunsiemeniä ruokintalaudalle. Oivallus sekin, että linnuista pienimmät ovat rohkeimpia. Ne istuvat oksalla ihan kosketusetäisyydellä. Tilhet kyttäävät jossakin vanhan navetan kupeella. Poistuttuani ne tekevät röyhkeän invaasion ja itsevarman pääkaupunkilaisen tavoin pelmuuttavat siemenet hetkessä suihinsa ja hangelle. Sieltä pienet nöyrtyvät nokkimaan eineensä. Ja harakat, nuo liperikaulaiset lintuseurakunnan takapenkkiläiset. Ne ilmestyvät varoen, ja pieni häivähdys ikkunassa saa ne heti siivilleen.

Ulkona olen ollut itsekin. Nimittäin siitä liikkuvasta elämänpyörästä, mihin kaikki minua tuntevat ovat oikeutetusti minut kytkeneet. Kohta kaksi kuukautta ovat laatat ja sähköjohto pysyneet näkökentässäni samoissa asemissa. Itse koen seisovani viallisissa liikennevaloissa. Punainen on jumittunut päälle.

Välillä kuvittelen sen vilkkuvaksi keltaiseksi. Silloin ontuilen parhaalle tuolillemme. Sattumoisin se sijaitsee Volvoni etupenkillä. Muuten hyvä, mutta pian liikkeellelähdön jälkeen se mokoma välittää selkääni Mutkankyläntien viimeiset terveiset. Sitten alkaa asenton vaihtelu kuin kansallisissa voimistelukilpailuissa. Ja kun viimeinen myötäle ennen Alavutta on alla, näkyvät kuljettajasta tuulilasin läpi enää otsa – ja nipin napin silmät. Ja hiki, se on uusiutuva luonnonvara.

Uima-allas. Aaa-aah! Mikä nautinto! Se oli kaiken tuskan arvoinen. Vesijuoksua menisi vaikka puoli peninkulmaa. Heitä ja moita huudellaan mennen tullen. Business Flight -terminaalin ökyseura on vaihtunut maalaiskylän mammoihin ja pappoihin. Kohtelevat minua kuin pojankloppiansa, vaikka olen jo moninkertainen vaari itsekin.

Mutta nautinnon jälkeen iskee karu todellisuus jälleen. Samat jäljet toiseen suuntaan, missä tutuksi käyneet tuttavat odottavat.

Arvasitkin jo: laatat ja sähköjohto.

Ihmisellä on lupa kysellä Jumalalta kaikenlaista. Hän vastaa kyllä, mutta ajallaan ja tavallaan. Haaveilen, että jospa minussa olisi edes puoli Jobia. Mieluummin se puoli, joka suostuu ottamaan kaikki päivät Jumalan kädestä. Ei rangaistuksena, vaan mahdollisuutena kasvaa johonkin uuteen ulottuvuuteen. Sellaiseen, minkä luokse ei voi kiirehtiä. Juosta. Ajaa – lentämisestä nyt puhumattakaan.

Miksi hiljaisuus on niin pelottavaa? Ehkä vain siksi ja siihen asti, kunnes olemme tehneet sinunkaupat.

                                                                                        Hiljaisuus

Miksi sinua taas pakenin, vaikka parastain vain tahdot – tiedän sen
Kuin sydänystävälle mulle kutsun annoit jälleen tulla lepäämään
Sinne kutsuit Mestarinkin, ja Hän tapaamiseen saapui usein yksin
Rauhan jätti taivaallisen, että kautta hiljaisuuden sen löytäisin
Hiljaisuus, syvä hiljaisuus,
sinuun laskeudun kuin vuoripuro mereen
Sinun syleilysi sydämeni rauhoittaa
Pyhä tuulenvire väsyneen taas virvoittaa hiljaisuudellaan
Hiljaisuudellaan

Jospa uskaltaisin jälleen olla luonas enemmän kuin hetkisen
Saanhan sisimpäni mustan, kaiken ahdistavan tuskan tuoda mukanain?
Getsemanen puiden varjoon saanhan sydämeni kuormat jälleen jättää?
Että rauha taivaallinen kautta pyhän hiljaisuuden jää siunaamaan
Hiljaisuus, pyhä hiljaisuus,
sinuun laskeudun kuin vuoripuro mereen
Sinun syleilysi sydämeni rauhoittaa
Pyhä tuulenvire väsyneen taas virvoittaa hiljaisuudellaan
Hiljaisuudellaan