Miksi sinua taas pakenin,
vaikka parastani tahdoit, tiedän sen?
Kuin sydänystävälle mulle kutsun annoit
jälleen tulla lepäämään.
Sinne kutsuit Mestarinkin,
ja Hän tapaamiseen saapui usein yksin.
Jätti rauhan taivaallisen,
että kautta hiljaisuuden sen noutaisin

Hiljaisuus,
syvä syvä hiljaisuus,
sinuun laskeudun kuin vuoripuro mereen.
Sinun syleilysi sydämeni rauhoittaa,
pyhä tuulenvire väsyneen taas virvoittaa
hiljaisuudellaan.

Jospa uskaltaisin jälleen olla luonas
pitempään kuin hetkisen!
Saanhan sisimpäni mustan,
kaiken ahdistavan tuskan
tuoda mukanain?
Getsemanen puiden varjoon
voinhan sydämeni kuormat
jälleen jättää?

Jotta rauha taivaallinen
kautta pyhän hiljaisuuden
jää siunaamaan.

Hiljaisuudella ja hiljaisuudella on eronsa. Hälinän ja kiireen keskellä kaipaamme rauhaa ja lepoa. Se on toivottua hiljaisuutta. Erikoisesti nyt kokevat monet pakotettua hiljaisuutta – jota vähätellen kutsutaan suositukseksi.
Hiljaisuuden kruunu on Jumalan järjestämä hiljaisuus. Aluksi ihminen yleensä kapinoi sitä vastaan. Jumalan järjestämän hiljaisuuden siunaus paljastuukin usein vasta ajan kanssa.
Sellaisesta hiljaisuudesta kertovat yllä olevat lauluni sanat.