Jokainen vieras on toivottu niin teillä kuin meilläkin. Näin on, usko pois! Ellei sitten tullessaan, niin viimeistään poistuessaan. Lähteä nykyisin kyläilemään etukäteen sopimatta merkitsee miinakentälle astumista. Joltisellakin varmuu-della voi odottaa saavansa vastaan hätäisiä selityksiä, että “meillä nyt sattuu olemaan vähän sekaista”.
Meidän matalan majamme kynnyksellä on ollut hiljaista. Nelijalkaisia luonto-kappaleita lukuunottamatta Mutkankylä on nimensä veroinen pakopaikka – jopa kaksin kappalein liikuvilta todistajilta. Viemärin syynääjät ja katon kopistelijat ovat tosin yrittäneet hieroa tuttavuutta, mutta toistaiseksi on torjuntataistelumme ollut tehokasta.
Jotkut ovat kuitenkin onnistuneet läpäisemään suojauksemme. Muutamat virukset, bakteerit ja henkeä uhkaavat sairaudet ovat viis veisanneet tuimista ilmeistämme. Viimeksi eräs pitkään nurkan takana piileskellyt luihuparta ryy-käsi tupaan saakka ja esitteli itsensä Parkinsoniksi. Väitti röyhkeästi päin naamaa, että aikoi asettua aivan pysyvästi taloksi.
Siihen minä sanomaan, että ei täältä, mr. Parkinson, sulle pitkäaikaista kortteeria löydy. Tänne on nimittäin jo ennen sinua pesiytynyt pari tyyppiä samoin aikein. Etteköhän te keskenänne riidellen tärvele tämän kohteen pian kaikille kelvottomaksi asuinpaikaksi.
Olenkin saanut teistä tarpeekseni. Tiedoksenne vain, että ystävistäni kaikkein Jaloin on luvannut minulle aivan ylivertaisen lukaalin. Se odottaa jo valmiina. Kunhan muutamat asiat vielä loksahtavat kohdalleen, niin Ystäväni tulee noutamaan minua. “Minun kotini on sinun kotisi”, niin Hän sanoi.
Ja yksi juttu vielä. Jos sinäkin koet olosi ahtaaksi tuollaisten hiipareiden hää-riessä kimpussasi, niin Ystäväni luona riittää yllin kyllin tilaa sinullekin.
Olet toivottu jo tullessasi.