Lähetän niitä teille kirjoitettuna. Tiiviiksi pakattuina – kuten datatiedostot. Ystäväni Eija, joka hieman paimentaa näiden sivujen tilaa, on kyllä neuvonut minua, kuinka mukaan liitetään elävöittäviä kuvia. Mutta yhä areenalle työntyvä vanhuus on saanut Amigon hukkaamaan nekin opit – monen muun arvokkaan tiedon ohessa. Jos siis et jaksa seurata ikämiehen sanallista diaesitystä päättyvästä kesästä niin skippaa se huoletta. Mikäli hengissä pysyn, yhteen asiaan pureutuvia kirjoitelmia on luvassa myöhemmin.

Kesällä kannattaa pitää lomaa ja lomalla vahvistua. Se ei siis tarkoita sitä, että loma käytetään rästiin jääneen ja vähemmän kiireellisen työkuorman purkamiseksi. Toki niinkin voi tehdä, mutta eikö silloin ole yhtä hyvin itsensä kuin muidenkin pettämistä valitella uupumusta kohta lomalta palattuaan.

Minulla – ja meillä – oli poikkeuksellisen rauhallinen ja voimia antava kesä. Edellisistä lähisukulaisen hautajaisista oli vierähtänyt jo peräti kolme kuukautta. Siksikin kesä pukkasi pintaan elämää. Ihan totta! Kyllä yli kuusikymppinenkin vielä heinäntuoksun ja sokerinmaun tuntee.

Suvivirren kaikuessa sain toivomani ilmoituksen siitä, että Finavia jatkoi työsopimustani ensi vuoden kevääseen. Koen sen selvänä Jumalan kädenojennuksena. Kun talosta näytetään ovea kymmenille tehokkaimmassa työiässä oleville, on vanhuuseläkkeellä olevan papparaisen mukana roikottaminen huutomerkin paikka. Semminkin, kun sen papan yksisormijärjestelmän ainoakin työkalu hakeutuu näppäimistön sijasta yhä useammin suuhun.

Heinäkuun alussa jätimme toviksi kotikonnut. Suuntasimme itäisimpään Suomeen, joka kohtalaisille maailmankiertäjille oli jäänyt lähes koskemattomaksi seuduksi. Kompassiin vaikutti osin sekin, että maaliskuussa edesmennyt Kalle -setäni oli suorittanut täysimääräisen uransa rajavartijana Suomussalmella.

Ehkä kiinnostavin paikka siellä oli Raate. Käynnin teki erityisen rikkaaksi se, että olin vaivautunut evästämään itseäni muutamalla Raatteentien historiasta kertovalla kirjalla. Kokonaisuudesta muodostuikin tällaiselle tunneihmiselle puhutteleva. Luulen, että loppujen lopuksi vain harvat meistä ovat tiedostaneet, kuinka ratkaisevia kansallisen olemassaolomme kannalta nuo 1939/40 -vuodenvaihteen taistelut olivat. Ja kuinka ilmiselvää oli Jumalan puuttuminen tapahtumien kulkuun. Hyytävissä pakkasissa päättyneiden taisteluiden “viileä” tarkastelu toteaisi helposti, että Jumala oli puolueellinen suomalaisten hyväksi.

Painovoiman vetäminä köröttelimme sitten alaspäin. Hämmästelimme Kainuun vaitonaista jylhyyttä, joka Nurmeksen tienoilla suostui antamaan sijaa Karjalan kanteleen helähdyksille. Kuuntelimme sitä isäni ja Kalle -sedän puolesta. Mieleen muistuivat ne lukuisat kerrat, jolloin he olivat haikeina muistelleet rajan taakse jäänyttä lapsuuskotiaan.

Jos minun pitäisi tältä istumalta äänestää kauneinta näkemääni suomalaista maisemaa en tarvitsisi hengenvetoa pitempää miettimisaikaa. Se on Koli. Ehdottomasti: Koli.

Katselimme sitä useammasta vinkkelistä. Talvella ylikierroksilla pyörivät hiihtohissit olivat kai ruostumisen pelosta käytössä. Hetken mielijohteesta ehdotin kullalleni pientä törsäystä tuolihississä ajelun merkeissä. Korkeanpaikan kammoisena hän jähmettyi ajatuksesta Lootin vaimoksi ja havahtui todellisuuteen vasta keinuvassa hissituolissa. Olisitte nähneet. Ilme ja ote tuolin kaiteesta olivat yhtä rautaisia.

Kierroksemme toinen ennalta sovittu kohde oli Imatra. Kristillisen moottoripyöräkerhon, Gospel Ridersin vuotuinen kesätapahtuma oli koonnut seurakunnan leirikeskukseen toistasataa suht´ hurjannäköistä mutta sisikunnaltaan lauhkeaa pärinämiestä ja -naista. Pihalla hirnahteli toinen toistaan kiiltelevämpiä ja arvokkaampia peltihevosia. Me emme toistaiseksi ole moiseen tautiin sairastuneet, mutta vannomatta paras. Uskovaisiksi harvinaisen rentoa porukkaa. Oli siinä ilo pistää kantriksi.

Sieltä rykäisimme yhdellä varikkokäynnilla Suomi -neidon toiselle kupeelle. Kankaanpäässä Kansanlähetyksen kesäpäivillä piti Päivi Räsänenkin viimeisen kuuluisan puheensa, jonka perusteella hänelle pystytettiin hirsipuita sinne jo tänne, ja joka muutamalle tuhannelle oli kuulemma se viimeinen pisara kansankirkon jäsenenä.

Kotiin palattuamme alkoi heti uusi pakkaaminen. Mutta sitä ennen retkahdin pahasti. Ja kalliisti. Ja ihanasti. Enkä ole vielä tähän päivään mennessä suostunut edes katumaan.

Lähdin Seinäjoelle katselemaan, josko löytyisi edullista tarjokasta metallikieliseksi kitaraksi. Tämä siksi, että kovassa käytössä rispaantunut ääneni karkottaa vähiten kuulijoita kantrityyppisen musiikin rytmeissä. Ja niin avasin kohtalokkain seurauksin erään kitaralaukun. Sieltä iski varoittamatta silmää hyvässä sylihoidossa muutaman vuoden ollut Gibson SJ-200. Olin myyty mies kuin Simson Delilan edessä. Loppu onkin sitten luettavissa tiliotteelta ja kuunneltavissa pitkin ja poikin Suomen niemeä.

Aaah! Venetsiassa! Yksi Hannelen haaveista toteutui. Ja kyllä neljä päivää autottomassa kaupungissa oli minullekin positiivinen kokemus. Kaikki epäilevät enakkokuvat hukkuivat jo siellä katujen pinnan alle. Venetsiassa ei haissut itseäni pahemmalta, hintataso oli suomalaisittain kohtuullinen ja ympäristön siisteydessä joudumme siinäkin tyytymään heihin verrattuna hopeamitaliin.

Kaikki avioparit: huomio, huomio! Jos parisuhteessa on pintaremontin tarvetta, niin sinne vain gondolin tai vesibussin penkeille leppoisasti käsi kädessä keinuilemaan. Kotiin palattua on sitten perehtyä juurihoitoihin.

Elokuussa on siis palailtu arkeen monella tavalla uudistunein mielin. Seurakuntavieraillut ovat pyrähtäneet käyntiin. Nuoret ovat laulujen jälkeen tulleet ihastuneina tapaamaan. Kitaraani.

Viikko sitten otin vastaan suuren uutisen. Aurinkorannikon Turistikirkon vanhimmisto kutsui minua auttamaan työssä ensi Helmikuusta loppukevääksi. Se on minun – ja meidän – elämässä niin suuri maanjäristys, että siitä kirjoittelen tarkemmin hengityksen tasaannuttua.

Viimeisenä diana toivotan Sinulle, lukijani, rakkauden Jumalan siunaamaa syksyä!