Viime vuosina on pihapiiristämme tavattu keväisin kaataa muutama puu. Oma ammattitaitoni tämän tapaisissa tehtävissä on laajalti tunnettu. Siksi olen yleisen turvallisuuden nimessä pysytellyt näissä tilanteissa hieman taustalla. Kun sitten sopivasti pätkityt pöllit odottavat jatkokäsittelyä, avautuu minullekin kirveen varressa kykyjäni vastaavaa työtä. Ja – tämä on mainittava: Jumalan runsaat kolme vuotta sitten parantama selkäni on pelittänyt täysin protestoimatta.

Kun muita vaivoja on astunut tilalle, ei puusouvissa kannata kuitenkaan hötkyillä. Kuukauden ähkimisen tuloksena puuröykkiö on muuttanut olemustaan klapeiksi. Tänään oli neljän viimeisen pöllin kohtalo koittanut.

Mitäpä saarnamies yksinäisessä savotassaan olisi miettinyt muuta kuin tapahtuman allegorisia sovelluksia ihmiselämässä. Eikä niitä ollut vaikea löytää.

Elämä, se on täynnä mahdollisuuksia. Se on myöskin kiistatta lahja, vaikka joinakin hetkinä sitä on lähes ylivoimaista lahjaksi ymmärtää. Onko se pienelle ihmiselle annettu liian suuri tehtävä? Entä tahti sitten? Onko selviämisen ehtona urakka, vai pärjääkö virkamiesmallin tasaisen tappavalla puurtamisella?

Niin tai näin, elämä pätkii joka tapauksessa eteemme monenkirjavia pöllejä. Toisten kimppuun kynnet aivan syyhyävät. Tuosta saat – ja tuosta! Se on siinä. Helppo nakki! Eikö löydy mitään haastavampaa? Tahdon esittää todelliset kykyni. Kukaties olenkin paras. Ainakin jossakin.

Ihmisellä on taipumus etsiä helppoja ratkaisuja. Miksi nähdä turhaa vaivaa? Siispä pienet ja oksattomat pöllit alta pois. Käsittelen nuo suuremmat joskus myöhemmin. Ja ainahan voi kääntyä klapikoneen puoleen.

Ne neljä pöllin murikkaa. Näytti ja tuntui siltä, että kaikki pihapiirin puut olivat lahjoittaneet niille pahkansa. Kävi niiden kimppuun miltä kantilta tahansa, niin pärelastua tukevampaa siivua itsestään ne eivät suostuneet luovuttamaan. Helposti. Sovinnolla. Klapikoneellekaan.

Ihmislapsen hankalimmat sykkeröt tapaavat usein jäädä elämän iltapuhteiksi. Päivän työt ovat syöneet aamuiset eväät. Yllättävät haaverit ja pettymykset imaiseet voimavarat käsittämättömän äkkiä. Kuinka jaksaisi? Ja pimenevässä porstuassa odottelee jo pölleistä suurin. Sitä ei teräsmieskään pysty omin voimin käsittelemään.

Muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne vuodet, joista sanot: “Nämä eivät minua miellytä”, ennen kuin aurinko, päivänvalo, kuu ja tähdet pimenevät, ja pilvet palaavat sateen jälkeen.
Silloin talon vartijat tärisevät pelosta, voimamiehet vapisevat, ja vähiin käyneet jauhajanaiset ovat joutilaina. Ikkunoista kurkistelijat jäävät pimeään, kadulle vievät kaksoisovet sulkeutuvat ja myllyn ääni heikkenee.
Noustaan linnun lauluun, mutta kaikki laulun äänet hiljenevät. (Saarnaaja 12:1-5)