Juttelin äskettäin pitkäaikaisen ystäväni kanssa. Hänestä voi syyllä sanoa, että hän on rukouksen ihminen. Kolmisen kymmentä vuotta sitten hän perusti aamurukousryhmän. Muutamia lyhyitä matkoja lukuun ottamatta hän on ollut paikalla jokainen arkiaamu kello 6. Sen lisäksi hän on samalla säännöllisyydellä osallistunut seurakuntansa päivärukouskokouksiin.

Näissä tapahtumissa hän on lähes aina rukoillut myös minun puolestani. Ei siis ihme, että kompuroimisestani huolimatta minua on sittenkin viety eteenpäin. Rukousten vaikutukset ovat mykistäviä.

Viikon sisällä on luokseni tullut kaksi koditonta ja varatonta suomalaismiestä. Molemmat ovat olleet täällä Fuengirolassa suomalaisen palveluksessa. Eräs kaunis päivä (niitä täällä riittää) mies häipyi, ja näiltä kaveruksilta jäi kuukauden palkka saamatta. Yöpyä voi vielä taivasalla, mutta rinnan allekin tarvittaisiin hieman murua. Jo 80 -luvulla sanottiin, että Espanjassa ei kukaan petä suomalaista niin kuin toinen suomalainen.

Nyt on toinen miehistä Suomessa. Jäljelle jääneen kanssa on edessä nöyryyttävä viranomaiskierros. Toivottavasti Suomi -äiti saa pian helmoihinsa yhden elämänuskon kadottaneista pojistaan.

Olen käynyt pitkät keskustelut näiden nuorten miesten kanssa. Ne saivat minut syvälliseen itsetutkisteluun. Olenko pystynyt katselemaan heitä edes vähän Kristuksen silmin? Onko auttava myötätuntoni ollut aitoa, vai olenko vain pakottanut itseni kohtelemaan heitä muuten kuin harmillisina seikkailijoina?

Ettei vain rähjäisen ulkokuoren alle kätkeytyisi enkeli?

Toissapäivänä kävimme Hannelen kanssa ostamassa vajaan sadan kilometrin päästä auton. Samalla reissulla tapasimme jo vahvasti kumartuneen amerikkalaisen lähetystyöntekijän. Hän lukeutuu ehdottomasti eniten arvostamieni ihmisten joukkoon – vaikka onkin ankaran miehen maineessa.

Hän otti meidät siipirikkoiset synnintekijät vastaan kuin isä lapsensa. Saimme siunauksen ja rohkaisun katsoa eteenpäin – ei taaksepäin. Yksinkertainen neuvo, jonka noudattaminen tuntuu vaativan monta kohtaamista.

Tiedän niiden odottavan minua tällä tutulla, monien kasvojen rannikolla. Minkähän laisen jäljen jätän itsestäni kohtaamilleni ihmisille?