Yksi kuukausi jäi mokoma taas väliin ilman kirjoitusta. Se lienee oppinut tapansa sydämeltäni, joka viime aikoina on myös ottanut tavakseen poiketa silloin tällöin omasta rutiinistaan. Mutta koska nyt kirjoitan, niin ei se ole kuitenkaan minuun vielä lopullisesti kyllästynyt.
Jos tämä olisi vlogi, niin voisitte kuulla taustalta Välimeren lempeää huokailua. Se on niin elävää, että tunnen lähes pakonomaista tunnetta kutsua sitä persoonapronomilla häneksi. Vierailin äskettäin kodissa, missä perheen nelijalkaista väkyttäjää toisinaan suorastaan teititellään.
Viime keväänä meidät irtisanottiin todella mukavasta asunnostamme. Emme möykänneet tai esiintyneet muutenkaan paheksuttavasti. Asunto vain pistettiin myyntiin. Ja kaupan se on edelleenkin, jos asia jotakuta hyvää asuntoa etsivää heräsi kiinnostamaan.
Itse emme evakkoon joutumisesta olleet suuresti moksiskaan. Koko tänne palaamisen jatko oli vaakalaudalla meidän molempien kunnon sekä Hannelen työolosuhteiden vuoksi. Kesän kirjavat kuulumiset olettekin lukeneet aikaisemmista blogeista kuten senkin, että Espanjasta sitä sitten itsemme taas löydettiin.
Nyt voin puhua monikossa, sillä suuresti kaipaamani Hannele tuli viime viikolla mukanaan järjestys, joka jotenkin kummasti oli minun itsenäisessä hallinnassani päässyt nyrjähtämään.
Toiveissamme on ollut päästä kerran asumaan täällä meren rannalle. Nyt katselen tuonne pimeyteen, mistä aaltojen kuiske kuuluu. Toive on toteutunut, ja huomenna auringon kultainen kehrä nostaa meren sylistä kultaiset terveisensä taivaan ja maan Herralta, jonka armahdettuja lapsia saamme olla.
Meri, tuo meri! Se puhuttelee minua vahvemmin kuin ehkä osaatte kuvitellakaan. Vaikka sen aallot rantautuvat tasaiseen tahtiinsa, ei sen puhe ole koskaan jankuttavaa. Sillä on riittänyt aina tuoretta sanottavaa halki vuosituhansien. Meri on auktoriteetti. Ihaillen katselen, kuinka kiireinen maailmanihminen toisensa perään pysähtyy kunnioituksesta sen edessä. Katselemaan, kuuntelemaan, koskettelemaan, haistelemaan – jopa maistamaan.
Meri, kesytön meri. Vielä tänä syksynä se ei ole näyttänyt meille rantakadun asukeille – kalastajista puhumattakaan, kuka käskee ja ketä. Nekin päivät tulevat, tiedän sen ja joskus jopa odottelenkin niitä. Korkealla ilmassa lentävien vaahtopäiden myötä Kaikkivaltias auttaa minua ja toisia halukkaita ymmärtämään oman kokonsa. Ja tiedättekö: se ei tunnu lainkaan pelottavalta? Miksikö ei? Koska tuossa pauhussa pieni lapsi kuulee voimakkaan Isänsä äänen.
Ja sitten, päivän muutaman perästä Hän jälleen käskee tuulta ja aaltoja menemään takaisin majoillensa. Aivan kuten silloin kerran Galilean merellä säikähtäneiden ammattikalastajien ihmetellessä.
Ei siis ihme, jos meri on ollut paitsi ravinnon niin myös runoilijoiden ehtymätön aitta. Sen lempeä syli, myrskyävä raivo ja loppumaton värien kirjo. Omakin toivomukseni on, että tilaisuuden saatuani ymmärtäisin kitaroineni pysähtyä sen äärelle vielä viimeisiä viisuja ammentamaan. Sillä näinhän se vain on, kuten eräs minulle rakkaimmista hengellisistä lauluista päättyy:

Meren tiedän voimakkaan, kotiinpäin vie aalloillaan
Armon meri se on, armon meri se on
Veri Jeesuksen on