Toisien ja itsensä pettäminen onnistuu meiltä kaikilta vaivatta. Vain Jumalaa ei kukaan pysty pettämään. Tämä on suolainen totuus, jota kiertäessään ihminen kaikkein useimmin lankeaa myös itsepetoksen tuhoisimpaan ansaan.

Kuuntelin hiljattain radio-ohjelman, jonka juoni selvisi minulle nopeasti. Ilmeisesti oman jumalakriisinsä puuduttamiseksi oli toimittaja raahannut tenttiinsä kaksi seksihurjastelijaa, jotka selkeästi Raamatun vastaisesta elämäntavastaan huolimatta sanoivat olevansa hyvin sopusuhtaisia omassa jumalanpalveluksessaan. Taitavasti laadituilla kysymyksillä toimittaja sai kolmikon yksimielisesti vakuuttumaan siitä, että Jumala kaiken suvaitsevaisuuden isänä ei suinkaan tuomitse ihmistä siksi, jos tämä on päivittänyt oman sukupuolikäyttäytymisensä oman aikansa vallitsevia tapoja vastaavaksi.

Oikein täytyi juuttua pohtimaan, että ketähän tuo kolmikko luuli pettävänsä? Tai – voisipa ehkä kysyä niinkin rajusti, että kuka voisi jäädä tuollaisen petosyrityksen ulkopuolelle? Odottamalla odotin, että koskahan ensimmäisen kerran tulee jonkun suusta se yksi avainsana. Mutta koko ohjelman aikana sitä ei sanottu kerran kertaa.

Mikä se oli? Se oli: synti. Synti oli pantu näiden – kuten monen muunkin ihmisen – elämässä viralta, ellei peräti teloitettu. Ja kuitenkin se oli juuri synti, joka oli pettänyt heidät kaikki ja tappanut kaiken huipuksi heidän ymmärryksensä myös pettämisestä. Voiko ansa enää kuolettavammin laueta?

Kuitenkin jokaisen ihmisen ainoa mahdollisuus pelastua petosten ja pettämisen upottavasta juoksuhiekasta on hyväksyä synnin todellisuus. Ei vain käsitteenä, vaan tappavana tuhovoimana omassa elämässään. Vapautua pettämästä itseään sanomalla, etten minä ole sen pahempi kuin toisetkaan. Et ehkä ole, mutta et ole parempikaan. Olet yksi syntinen miljardien joukossa ja vastuussa yksin omista synneistäsi kaikista selittelyistä, hyveistäsi ja hartauden harjoittamisista huolimatta. Maailman pappien ja prelaattien  armaadasta ei löydy puolustusasianajajaa, joka voisi sinut kadotuksen syövereiltä pelastaa. Jos tätä et usko, et voi myöskään itseäsi raskaammin pettää.

Ja kaiken jälkeen Jumala sittenkin rakastaa sinua. Tosi palavasti kaiken lisäksi. Rakkautensa osoittamisen Hän on käynnistänyt täysin itsesi huomaamatta varjelemalla sinua ties mistä ja miltä. Mutta varsinaisen kosintansa sinua kohtaan Hän käynnistää tavalla, joka saa kenet tahansa ihmisen loukkaantumaan ja ryntäämään nenäänsä nyrpistäen pakosalle. Kunnes tulee seinä vastaan joka suunnalta ja avoin tie on ainoastaan kohti tähtitaivasta.

Jumala on tehnyt sinut tietoiseksi omasta syntisyydestäsi. Saanut sinut näkemään itsesi läpikotaisin mädemmäksi kuin tenavaiässä kähveltämäsi omppu. Jumalan rakkaus on ajanut sinut umpikujaan. Kyytimiehenä on ollut Pyhä Henki, jonka olemassa olosta et ole kukaties koskaan kuullutkaan.

Silloin on ainoa pelastus antautumisessa. Syntiseksi ilman ensimmäistäkään selitystä. Sitten alkaa valo kajastaa, ja syntisen Suurin Ystävä saapuu paikalle. Olet siitä hetkestä vapaa. Vapaa syntinen, mutta et vapaa tekemään syntiä, vaan tunnustamaan vapaasti syntisi ja saamaan ne anteeksi.

Miksikö intouduin yhden ohjelman perusteella tähän sanatulvaan? Siksi, että olen tuon pettymysten ja pettäjän tien itse kulkenut. Kolhinut itseni lisäksi lukemattomia muita ja kuvitellut, ettei Jumala siitä välitä. Eräs Kristuksessa asuva ominaisuus on totuus. Ja tämä – vain tämä totuus voi vapauttaa kenen tahansa ihmisen petosten ansoista.