Olen kirjoittanut ties miten paljon Pääsiäisestä. Päätin, että tänä vuonna en sitä tee. Sitten tuli oivallus, että en ole sittenkään sanonut paljon mitään.
Istuin Kiirastorstai-iltana Hannelen kanssa Töysän vanhassa ja idyllisessä puukirkossa. Kerrankin suoraselkäisenä, sillä ne penkit eivät salli pienintäkään lysähdystä ryhdiltä. Ihmisiä tippui sisään harvakseltaan ja vallitsevan tavan mukaan he sijoittuivat mahdollisimman kauaksi toisistaan. Merkille pantavaa oli miesten suuri prosentuaalinen osuus. Enemmistö heistä ikäisiäni tai vanhempia, jäyhiä pohjalaismiehiä.

Enemmänkin vapaiden suuntien tilaisuuksiin tottuneena hiljaisuus tuntui karulta. Mutta samaan aikaan ääni sisimmässä viesti päättäväisesti: olet sisariesi ja veljiesi keskellä. Tullut jakamaan samaa Elämän Leipää ja juomaan yhdestä ainoasta Elämän Lähteestä.
Karu yksinkertaisuus sai minut valtaansa. Puuttui kaikki ihmiskäden sommittelema viehättävyys. Mikään ei houkutellut ajatuksia kääntymään sivuraiteille kokoontumisemme ytimestä. Ei edes ennen ensimmäistä sanaa tai urkipillin tervehdystä.

En muista, koska olisin innokkaammin osallistunut yhteiseen liturgiaan. Poissa oli omasta olemuksestanikin kaikkinainen teennäisen rutiinin tunne. Jäyhät miehet veisasivat voimakkaammin kuin muistikuvieni suomalaiset keskimäärin. Minunkin teki mieleni päästää oikein palkeitten täydeltä, mutta viimeaikainen ääniongelmani pisti hanttiin.

Saarnastuoliin kapusi nuorehko pappi. Jo ensimmäisen minuutin aikana kävi selväksi, että hän itse eli siitä sanomasta mitä puhui. Erityisen painokkaasti tuli esiin Kristuksen jakamattomuus kaikkien kristittyjen ja kirkkokuntien yhteisenä leipänä. Turvapaikkana ja ankkurina elämän usein myrskyisellä merellä. Tämä kaikki tuli esille koruttomalla yksinkertaisuudella. Tavalla, jonka paimen tiesi olevan lampaittensa parhaaksi.

Polvistuminen alttarille ehtoolliselle lennätti ajatukseni kauaksi, aina rippikoulun ensimmäiseen ehtoolliseeni. Silloinen nuoren ylimielisyys oli joutunut tekemään tilaa hengelliselle janolle ja sielun kaipaavalle hätähuudolle: – Saanko minäkin? Ihanko varmasti myös minun tähteni vuodatettu?

Kotiin ajeltaessa mietin, kuinka helposti ajautuukaan rakentamaan omaa Pääsiäistään. Ohjattuja elämyksiä on tarjolla joka suunnalla. Hienosti suunniteltuja performansseja kehutaan jälkikäteen. Ja kuitenkin: sovituksen risti on yhtä karkea ja koruton kuin silloin kerran Golgatalla. Mitä enemmän elämyksiä ja tulkintaa väliin sijoitetaan, sitä vaikeampi on syntisen ihmisen löytää aidon ristin juurelle.

Sinne rakkauden Jumala tahtoo vetää jokaista ihmistä. Siksi Pääsiäisen kokonaisuus painukoon jokaisen sisimpään. Niin, että siitä ei voi päästä irti.