Ajanvietteenä kauhu

Pimeää. Sitä löytyy ajankohdan pohjolasta ihan hakematta. Jos olet kovin aamu-uninen, saattavat päivän ainoat valonsäteet sivuuttaa sinut ennen kuin saat hierottua silmäsi kirkkaiksi. Ihmekös sitten, jos suomalaiset elävätkin pimeä syystalven jonkinlaisessa horteessa. Velvollisuudet eivät kuitenkaan salli vetää hirsiä yhtä makoisasti kuin pesäkoloihinsa käpertyneet karhut.

Miten tärkeää luulisi siis olevan se, että valveilla olon aikana etsisimme saatavilla olevia valonlähteitä. Niin ulkoisia kuin sisäisiä kirkasvalolamppuja. Toisille sellaisen virkaa hoitavat valmiiksi nauretut tv-sarjat – tai toinen toisensa kanssa mauttomuudessa kilpailevat juontoturnajaiset. Muutaman nähtyään niiden liekit hiipuvat savuaviksi kekäleiksi.

Tässä päivänä muutamana osui autoradio auki kesken ohjelman, joka sai kaljuni hiukset nousemaan pystyyn yhdessä verenpaineen kanssa. Siellä puheradiossa ihan täyspäisinä itseään pitävät elokuva- ym. viihdealan asiantuntijat väänsivät kättä siitä, millaisen todella hyvän kauhuelokuvan tulisi olla. Paljonko ja kuinka usein pitäisi verta olla näkyvissä? Tai kuinka perinteiset vampyyriolemukset saisi päivitettyä sellaiseen kuosiin, että vanhemmista rooleista tylsistyneet konkaritkin saisivat kunnon kauhusäväreitä?

Ensimmäinen virhe moisessa ohjelmassa oli se, että sieltä puuttuivat todelliset asiantuntijat. Se on kumma, sillä heitä olisi kyllä ollut helposti saatavilla tuhansittain. Ja jos syyrialaiset loppuisivat, niin pitkälle kiemurteleva jono afgaaneja, irakilaisia, myanmarilaisia ja ties mitä muita olisi löytynyt kertomaan omia kokemuksiaan kauhusta. Niihin ei tarvittu edes lavasteita tai minkään sortin pyrotehosteita. Tuhannet ja tuhannet heistä kantavat ulkoisia ja sisäisiä arpia aidoista kauhukokemuksista, joista ei näytä pääsevän irti yhden elämän aikana.

Täytyy sanoa, että tämäntapaiset kontrastit saavat minut voimaan pahoin. Kuulun siihen etuoikeutettujen luokkaan, joka katsoo oikeudekseen etsiä kauhua täyttääkseen elämänsä tyhjiöitä. Ja keskellämme elää suuri joukko yhtä arvokkaita ihmisiä, jotka ovat vielä Suomessakin pakomatkalla kauhujensa takaa-ajamina. Olen kauhuissani siitä, että kerran me kauhua viihteenä pitävät seisomme elämän ja kuoleman Herran edessä. Jos kauhu on ollut viihteemme, tulee siitä hetkestä viimeinen, suurin ja lopullinen kauhun elämys. Silloin ovat selitykset vähissä. Edessä on vain rannaton iankaikkisuus, jonka kestäessä saamme miettiä omaa kauhistuttavaa typeryyttämme.

Ei voi muuta kuin heittäytyä kasvoilleen ja huutaa Jumalan armahdusta. Se on tehtävä nyt. Aikamme kulkee vauhdilla kohti niitä päiviä, jolloin kauhuja riittää meillekin pullamössön mutustelijoille. Ilman Jumalan armoa emme niistä hetkistä järkeämme menettämättä selviä.

Ota kauhua vastaan vakuutus. Vain Jeesus voi luvata rauhan, joka kestää halki repivimpienkin kokemusten. Mutta jolle se vakuutus ei kelpaa, tulee kyllä kauhua enemmän kuin riittämiin. Senkin Jeesus lupasi.


Vastaukset

Yksi vastaus kirjoitukseen “Ajanvietteenä kauhu”

Kommentointi on estetty
  1. Matti says:

    Ja kuka onkaan oman kauhutarinan käsikirjoittaja!!?? Itsekukin. Ei grammyjä eikä oscareita, tuskin jussi- tai venlapystejäkään!!!