Kiinnostus rukousta kohtaan näyttää liikkuvan sykleissä. Usein kannustimena
toimivat huomiota herättävät uhkatekijät. Näyttöä rukousherätyksistä löytyy myös
oman kansamme historiasta. Viime vuosina taivaalle nousseet uhkapilvet ovat
saamassa käsiä ristiin maailmanlaajuisesti.
Mutta miten rukoilla? Missä ja milloin?
Jo ensimmäisistä opetuslapsista lähtien huomaamme, kuinka jokaisen ihmisen
rukous tuntuu ainakin itsestä hakuammunnalta. Kiusaus vertailla suoritustaan
toisiin ei tuo ratkaisua.
John Eldredge ottaa kirjoittamassaan “rukousoppaassa” rennolla tavalla nöyrän
asenteen. Hän ei esittele itseään mallikelpoisena rukoilijana, vaikka uskaltaakin
julkaista tukun omia rukoustapojaan. Pääpaino säilyy kuitenkin rukouksen
suurissa elementeissä, jotka liian helposti hautautuvat omien huoliemme alle.
Johtotähdeksi rukouksia kuulevan Jumalan valtaistuimelle nousee Hänen
pyhyytensä tiedostaminen. Siinä on edelleen pienen ihmisen paikka riisua
omavoimaisuuden kenkänsä. Kun sanat harvenevat jää aikaa Jumalan äänen
kuuntelemiseen. Rukous on ihan oikeasti vuoropuhelua. Eldredge uskaltaakin
kutsua kristittyjä Jumalan kumppaneiksi. Mitä tulee tehtäviimme Jumalan
elonpellolla, tämä on varmasti helposti miellettävissä.
Kirja sisältää sangen vähän vaikeasti todennettavia rukousvastauksia.
Karismaattista ilmettä menettämättä se pyrkii kuitenkin säilyttämään etäisyyttä
ylilyönteihin. Sen sijaan Raamattua käytetään runsaasti ja suorastaan rohkaistaan
rukoilemaan Raamatun sanoin.
“Sota ympäröi meitä, ystävät, ja se käy yhä pahemmaksi (s.173).” Kukaan
kristitty ei jää sen kehän ulkopuolelle. Haavoittuneita on paljon. John Eldredge
haastaa kirjassaan jokaista kristittyä rukouksen liikekannallepanoon. Sen aika on
nyt. Rukous parantaa kaikenlaisia vammojamme ja valmistaa meitä voittoon.
Vuoria riittää jokaiselle siirrettäväksi. Ja niin maisema muuttuu.

Kommenttini kirjasta “Vuoretkin siirtyvät” (John Edregde[PäiväOsakeyhtiö])