Mielestäni tapaan sangen paljon ihmisiä. Vieraillessani eri seurakunnissa, vapaaehtoistyössä sairaalassa, kauppareissuilla – ja ihan muuten vaan. Pidän näistä tapaamisista. Sellaisistakin, jotka saisivat sisällöltään (joskus kestoltaakin) olla helpompia. Muuten sangen vähän oppineena olen oppinut kuitenkin, että toisia kuuntelemalla voi viisastua paljon. Ainakin enemmän kuin puhumalla itse. Saa kuulla toinen toistaan koskettavampia tarinoita. Ihmetellä, kuinka monenmuotoisia maisemia elämänmatka voi eteen tuodakaan.

Jonkin aikaa sitten koin tapaamisen, joka omalla erikoisella tavallaan pakottaa luomaan aivan uuden valikon tapaamisten joukossa. Kohtasin näet varhaisen lapsuuteni läheisimmän leikkikaverin. Edellisestä face to face – tapaamisesta oli vierähtänyt vaatimattomasti noin 60 vuotta. Pyöreästi sanottuna. Kokemus oli oman mieleni maailmassa ainutlaatuinen. Parin päivän aikana kuljimme vuoroin toistemme polkuja. Käänteitä riitti enemmän kuin uurteita kasvoillamme. Yksi asia on varmaa: alle kymppivuotisina pojankosseina ei mieleemme varmasti edes juolahtanut sitä, mitä meistä sitten suurina sukeutui.

Ihmisen sielunmaailmaa jonkin verran tutkineena eräs seikka yllätti minut erikoisen vahvasti. Vielä nytkin hämmästelen sitä vaivattomuutta, millä kaveruutemme mielen tasoilla jatkui – ikäänkuin vuosikymmenien patinaa ei olisi ollutkaan. Vaikka tiesinkin sen mekanismin, millä ihmismieli näin toimii, oli se omakohtaisesti koettuna aivan uusi elämys.
Kannamme näet lapsuuttamme mukanamme aina hautaan asti. Varhaislapsuudessa koetut traumat voivat ajaa ihmistä takaa haamujen lailla läpi elämän. Mutta vastaavasti ensi vuosina koettu turvallisuus ja hyväksyntä ovat aikuisuudelle korvaamattomia peruspilareita. Toistelimme vuoron perään, kuinka arvokasta oli saada elää todellista lapsenelämää. Nykyisin tuskin voisi sallia lapsilleen sellaista vapautta, mikä oli meidän päivittäistä rikkauttamme. Meitä ei peloteltu välttelemään ketään ihmisiä. Ei kukaan kukkahattutäti tai sosiaaliviranomainen tullut kovistelemaan vanhempiamme, että he eivät pitäneet huolta lastensa turvallisuudesta.

No, kyllähän me yhtä jos toistakin kepposta osasimme kehitellä, mutta sellainenhan on osa miellyttävää lapsuutta. Ja siihen me todella sukelsimme päätä pahkaa takaisin kaikki vuosirenkaamme unohtaen. Pojathan on kuulemma aina poikia. Totta tosiaan! Kerronpa esimerkiksi yhden ykstyiskohdan, joka samalla puhuu vakuuttavaa kieltä Jumalan varjeluksesta.
Olimme kahteen pekkaan taas kerran menossa luistelemaan läheiselle lammelle. Kulkuvälineenä potkukelkka. Minua pari vuotta vanhempana kaverillani oli luonnollisesti oikeus olla ohjastajana. Minä istuin tyyriisti painolastina luistimet sylissä. Allamme oli loiva myötäle ja ajatuksemme kiitelivät jo lammen kutsuvalla jäällä. Takaamme lähestyi siihen aikaan sangen harvinainen ilmiö naisautoilijan roolissa. Katsellen meidän ehkä vähän vallatonta matkantekoamme hän hiljensi nopeuttaan lähes kävelyvauhdiksi.

Ja emmeköhän me silti onnistuneet pääsemään hänen autonsa kolhaisemaksi! Minun muistikuvani siltä luistelumatkalta sammuivat siihen. Palasin tietoisuuteen paikallisessa neuvolassa. Selvisin siis pienellä aivotärähdyksellä, mutta kaveriltani menivät sentään housut uusiksi. Nyt kerroin hänelle kiitollisena, että sen reissun jälkeen minulla ei ole päätä särkenyt, eikä hänkään näiden vuosien jälkeen tohtinut enää palkkiota moisesta hyvästä teosta peräillä.

Vuodet kultaavat muistot. Siispä meidän ei tarvinnut niitä sen enempää yrittää omin voimin kiillotella. Mutta sen läksyn toki ymmärsimme, että jatkaaksemme hyvään alkuun päässyttä kaveruutta meidän on syytä tavata hieman useammin.