Istuin Kiirastorstaina – siis eilen – keltaruskean penkin päässä Töysän idyllisessä kirkossa. Selän takana narahteli hyvinkin eläkeikäinen ovi harvakseltaan. Tulijoiden kuosit kertoivat, että elämme säätilan murroskautta. Osalla oli vielä kunnon pomppa harteillaan, mutta myös se vähän puhtaampi tuulitakkikin oli päässyt päivänvaloon.

Katselin saapuvia tyylilleni kiinnostuneena.Ilmeet olivat vakavanpuoleisia – niinkuin illan sanomaan kuuluikin. Useimmilla pää oli painuksissa, joko ikälisien kuormittamana tai sitten pohjalaista perinnettä kunnioittaen. Penkkiin istuttuaan erityisesti monet naisista kumartuivat vielä lisää. Rukous aivan selvästi. Uskovaisia omalla jäyhällä tavallaan. Mikä minä olisin kenenkin uskomisen mallia mestaroimaan! Jotakin olen minäkin kompurointini matkalla oppinut. Yksi syntinen syntisten joukossa.

Aloitimme virren. “Jeesuksen muisto ihana…” Kymmenet totiset suupielet liikkuivat ihanuuden tahtia tapaillen. Vain kanttorin ja pienen kuoron ääni parvelta kuului selkeänä. Tietysti Hannele vierelläni viritteli varovaisesti ääntään. Itsekin jarrutin sordiinolle aivan vaistomaisesti. Halusimme laulaa tulematta kuulluiksi.

Raamatun lukukappaleet tihkuivat tietysti yhden henkilön tuskaa. Tai – paremminkin meidän kaikkien tuskaa yhden henkilön kuormaksi kasattuna. Koko maailman tuskaa. Saarnassa sai Juudas sangen merkittävän roolin. Pappi pohdiskeli hänen oikeuttaan osallistua maailman ensimmäiselle ehtoolliselle. Miksi Jeesus ei kieltänyt, vaikka tiesikin Juudaksen suunnitelmat läpikotaisin?

Ellei omatunto ole hereillä – tai herännyt viellä lainkaan, moni Juudas hakeutuu nykyisinkin ehtoollisalttarille. Että ihminen ei söisi ja joisi turmiokseen (1.Kor.11), on hänelle annettu elämänarvoinen neuvo ryhtyä itsetutkisteluun. Sen suoritettuaan on jokainen katuvin sydämin tervetullut Herran pöytään. Kukaan ihminen ei voi keneltäkään toiselta tietä sulkea.

Alttari verhottiin mustiin. Kutsu kävi seurakuntalaisille tulla mukaan tehtävään. Kaksi naista rohkeni mukaan. Katsoin kysyvästi Hannelea. Päänpudistus. Sain pidellä kaksin käsin penkistä että pysyisin aloillani. Tilannetta helpotti se, että en kuulunut tuohon paikallisseurakuntaan, ja että kaikki tiesivät, että en kuulu.

Mutta “Jeesuksen muisto ihana” soi sisälläni. Se kertoi vastaansanomattomasti, että kuuluinpas sittenkin. Ja niin tartuin ajatuksissani mustaan kankaaseen. Sitten näin itseni Golgatan väkijoukon keskellä katselemassa kiiluvin silmin, kuinka Jeesuksen kävi. Hengästyin pelkästä ajatuksesta nähdessäni itseni juoksemassa kilpaa Maria Magdaleenan kanssa tyhjältä haudalta.

“Hei, olen nähnyt Herran! Hän on ylösnoussut.”

Siitä voin iloita ja olla ihastunut jo tänään! Ei tarvitse odottaa edes ylihuomiseen.