Kyllä nyt on polleeta olla suomalainen! Jos ei millään muulla, niin ainakin jääkiekolla on pääsy suomalaiseen sydämeen. Ihan sinne piilotettuihin tunnevarastoihin saakka. Nuorten kieltä käyttääkseni: – On sairaan hienoa olla suomalainen tänään! Kuinkahan onnellisia meistä lopulta tuleekaan!!?
Maisema vain täydentyy, kun siihen istutetaan Raul Reiman tekstittely Toto Cutugnon italialaisuuden ylistyksestä suomalaisuuden tulkiksi. Kari Tapio laulamana se upposi lähtemättömästi suomalaiseen sydämeen: – Käymme vastamäkeen sielu surren, mut sitä nousemme hammasta purren. Me mutkan jälkeen käymme mutkaan nähdäksemme, ettei kannattanutkaan…
Usvaiseen luonteeseemme on piirtynyt vahvasti melankoliaa ja itsearvostuksen puutetta. Se on historian valossa enemmän kuin ymmärrettävää. Vuoroin Ruotsi ja Venäjä ovat pitäneet saapasta niskamme päällä. Ja nyt kun molemmat ottivat kuokkaan samassa kaukalossa, niin jokainen suomalainen halusi möröksi mörön viereen ja olisi valmis sukeltamaan Havis Amandan jalkojen juureen.
Mutta osaisimmeko me säilyttää suomalaisuudesta sen parhaan? Ja sen tehtyämme heittää roskikseen sen kansallisen ylivarovaisuuden, joka monessa kaupan ja kulttuurin mutkassa on saattanut meidät vähättelemään olemassaoloamme? Tällaisen buustin jälkeen tuollainen tietoinen takinkääntö olisi ainakin helpompi aloittaa.
Ja vielä leijonien jättämä arvokas opetus: – Maaimanmestaruus ei irronnut rahalla ja kuuluisuuksien voimalla, vaan huolella vaalitulla yhteishengellä. Alalle kuin alalle siirrettynä opetus tarkoittaa sitä, että ne, joiden ei sanota pystyvän yhtään mihinkään, pystyvätkin yhdessä ja toisiaan tukien mihin vain.
Toivottavasti leijonien esimerkki saa jalkautua nuortemme keskuuteen. Rohkeasti mutta nöyrästi yhdessä toimien on suomalaisuudella parhaat maisemat edessään.
Niin – ellemme taklaa Jumalaa pois elämämme areenalta.