Tänään ja huomenna tulvii Malmin Lentoasemalle yhteensä yli 100 000 ihmistä. Mitä ihmettä on tekeillä? Eihän tuota väkimäärää pystytä kentällä olevilla koneilla lennättämään edes loppukesän aikana!
Aivan tavallisen oloinen, vaille kolmekymppinen brittimies Ed Sheeran saapuu kitaransa kanssa kiitoradalle. Poissaoloaan julistavat muhkeat bändit kamoineen. Kukaan ei ole jakamassa aikamme ykköstähdelle suunnattua fanien palvontaa. Veikkaanpa vain, että lentomelusta valitelleet naapurilähiöt kaipaavat lentokoneiden potkureiden kodikasta pärinää.
Olen varmasti monessa muussakin mielessä veneestä pudonnut eno, mutta en ole koskaan pystynyt oikein sisäistämään ns. kuuluisuuksien ympärille rakennettua massakulttia. Sillä kultistahan on kysymys, jonka arkkitehteina toimivat harjaantuneet ja laskelmoivat bisnessmiehet.
Mutta sittenkin: mikä tekee ihmisestä tietyissä tilanteissa sopulin, joka kaikkia mukavuus- ja järkevyystekijöitä uhmaten saa hänet viemään varpaansa poljettaviksi ja vieläpä maksamaan siitä sievoiset setelit? Onko muutamaan tuntiin pakattu meluviihde kaiken vaivannäön arvoinen? Antaako se “säväreitä”, joita ilman arki musertaa harmaudellaan? Tuo lienee vain pieni siivu totuutta.
Suurempi palanen selitystä on joukon vetovoimassa sinänsä. “Tuossa täytyy olla jotakin suurta, kun sitä suorastaan jonotetaan!” Tällainen näky toteutui jatkuvasti mm. entisessä Neuvostoliitossa. Missä jono, sinne kannatti jäädä. Jotain tavoittelemisen arvoista siellä täytyy olla jaossa. Sama tilanne vallitsee edelleen monissa köyhissä maissa. Meillä ilmiö esiintyy lievempänä esim. silloin, kun jotain konserttilippua voidaan hytistä jonottamassa yön yli lippupalvelun luukulla.
Mutta ei olla epäreiluja. Sopulismi ei ole pesiytynyt vain populaarimusiikin katveeseen. Sitä kohdataan urheilukilpailuissa ja – niin – tulkoonpa tunnustetuksi: myös uskonnollisten tapahtumien liepeillä, poliittisesta hurmoksesta nyt puhumattakaan. Kun reilut 70 vuotta sitten eräs karismaattinen korpraali hurmasi monimiljoonaisen kansan tekemään kauheuksia, sille tänä päivänä pyöritellään epäuskoisina päitä: “ei koskaan enää!” Ei kannattaisi olla kovin varma. Ukrainaan valittiin äskettäin presidentti, joka on hankkinut ammattipätevyytensä standup -koomikkona. Maailman supervaltion peräsimessä on saman peruskoulun käynyt amatööri, joka kaiken lisäksi on saanut syntyä kultalusikka suussaan. Viikon päivät sitten hän onnistui villitsemään ihan täyspäiseltä vaikuttavan kuulijakuntansa huutamaan kuin ainakin Jeesusta tuomittaessa: “Lähetä hänet pois!” Kysymyksessä oli Yhdysvaltain kongressiedustajasta, joka sattui olemaan eri mieltä omasta mielestään “maailman demokraatisimman valtion” presidentin kanssa.
Palataan lopuksi kotipesälle. Meitä kristittyjäkin on usein arvosteltu massatapahtumien yhteydessä koetuista lieveilmiöistä. Eikä savua ilman tulta. Niin mukavaa kuin samanmielisten kanssa onkin kokoontua yhteen, ei joukon suuruus ole tienviitta totuuden eikä rakentavien kokemusten lähteille. Joskus se kuuluisa mopo vain karkaa hurskaittenkin käsistä, ja silloin “joukossa tyhmyyskin tiivistyy”.
Jeesus hakeutui sinne, mitä valitettavan monet kavahtavat viimeiseen asti. Hän ei pyrkinyt keräämään ympärilleen suuria kansanjoukkoja. Niitä vain kuitenkin syntyi, ja on helppo ymmärtää miksi. Mutta aina tilaisuuden tullen Hän vetäytyi hiljaisuuteen – tai rauhalliseen keskusteluun yhden ihmisen kanssa.
Tuossa saattaisi olla vinha viisaus tämän päivän “äksonia” takaa-ajavalle ihmiselle. “Levähtäkää vähän”, Hän ehdotti. Edes vähän.