Ystävät käyvät päivä päivältä tärkeämmiksi. Toivottavasti sinäkään et ole jäänyt ilman uskollista ystävää. Minulle Jumala on suonut heitä monin verroin enemmän kuin olisin ansainnut.
Muutama tunti sitten vietin puhelimessa antoisan keskusteluhetken erään ystäväni kanssa. Samaa ikäpolvea kun olemme, niin – kappas vain – juttu luiskahti ilman isompaa yritystä menneisiin. Vertailu nykyisyyteen on turhaa haikailua. Raamattukaan ei pidä sitä järkevänä puuhana – niin paljon kuin sitä harrastetaankin: “Älä sano, mikä siinä on, että entiset ajat olivat paremmat kuin nykyiset, sillä et sitnä sitä viisauttasi sano” (Saarn.7:10).
Mutta muuten eilisten selailu voi kyllä olla mielekästä, kunhan ei vain menneisyyden venheeseen juutu. Vaikka sota lienee kauhein kokemus maan päällä, niin toisiaan tapaavat veteraanit ovat palanneet rintamalle yhä uudelleen. Heitä yhdistävät unohtumattomat verisiteet.
Yhteisen ystävyyden hedelmien maistelu vie meitä juurillemme. Emme ehkä tule ajatelleeksi, kuinka merkittävä rooli niillä on tämän päivän elämässämme. Mitä vankempi yhteinen juuristomme kaiken pinnallisuuden alla, sitä paremmin kestämme jatkuvien muutoksien kiihtyvän hurrikaanin. Terveellä tavalla juurtunut ihminen ei hevin joudu levottomuuden tuulien riepoteltavaksi. Ystävät ovat korvaamaton osa juuristoamme.
Puhuin yllä ikäpolvista. Surullista kyllä, ikäpolvien välinen ystävyys on ajassamme vakavasti uhattuna. Puhumme nuorisosta ikäänkuin jostakin ulkopuolisten joukosta. Vastaavasti voi kuulla melko karkeitakin kannanottoja meistä harmaantuneista, monien vaivojen rampauttamista kansalaisista. Vitsikkäistä kommenteista huolimatta ei ole herkkua, jos ystävyyden pohjaksi rakentuvat vain sairaudet ja niistä puhuminen.
Kuitenkin katson, että suurempi vastuu on sittenkin meillä harmaahapsilla. Meillähän on nimittäin niitä juuria, eikä niitä ole tarkoitettu pelkästään oman vanhuutemme vakauttajiksi. Elämme kasvavien sukupolvien keskellä, joille on ominaista vielä nopeammin kasvava juurettomuus. Ja aivan syystä nuoret kyselevät ahdistuneina minne he voisivat juurensa turvallisesti kiinnittää. Muutoksen pyörät tempaavat armotta mukaansa. Paikalleen juuttuvat ovat tuomitut tuhoutumaan, eikä turvallista juuristoa synnytetä hetkessä.
Aivan viime aikoina olen ollut huomaavinani, että meitä eläkeläisiä kaivataan takaisin “hyötyikäisten” valtakuntaan. Siinäkö ainakin hätäratkaisu hoitajapulaan? Palataanko yhä avoimemmin myöntämään se voimavara, mikä isovanhemmilla on suhteessa lastenlapsiinsa? Ovatko hoivakotien murhenäytelmät avaamassa silmiä muutoksiin, jolloin kolme sukupolvea palaavat elämään tiiviimmässä kosketuksessa?
Kaikessa yli sukupolvien ylittyvässä kanssakäymisessä kasvatetaan elintärkeitä juuriamme. Siinä ei kuljeta raha edellä eikä vielä toisenakaan. Kun ihmissiteiden arvo todella huomataan, kutistuvat muut kustannukset omaan todelliseen kokoonsa.
Ihmisen ei ole edelleenkään hyvä jäädä yksin. Näin on Jumala luomistyössään suunnitellut. Avioliiton lisäksi se on lupa ymmärtää tarkoittamaan myöskin muita ihmissuhteita. Se on aina ollut ja tulee olemaan antamisen ja saamisen, yhteisyyden jakamisen lujittavaa ketjua. Parasta lääkettä itsekkyyttä ja yksinäisyyttä vastaan.
Soitellaan taas ja jutellaan. Mennään juurille!