Oletko seurannut, kun huippu-urheilijat ja taiteilijat tutkivat lähes suurennuslasilla omia suorituksiaan? He eivät niinkään juutu ihastelemaan onnistumisia vaan kiinnittävät erityistä huomiota havaitsemiinsa virheisiin.

Ei – eivät he ole vaipuneet masentuneina kelaamaan epäonnistumisiaan. No miksi sitten? He haluavat parantaa suorituksiaan. Hypätä korkeammalta, pitemmälle, antaa lekalle tai keihäälle optimaalisen lentoradan. Tai taiteen puolella soittaa, laulaa tai näytellä puhtaammin, paremmin tilanteeseen eläytyen.

Kaiken kehittymisen äiti on kyky oppia virheistään. Ja oppiminen alkaa siitä, että lopetamme juoksemasta virheitämme karkuun. Sen sijaan antaudumme terveeseen itsekritiikkiin. On syytä muistaa visusti, että kysymyksessä ei ole pienimmässäkään määrin itsesäälin sukulainen. Avoin itsekritiikki rakentaa, itsesääli musertaa.

Edellä mainittu pätee myöskin hengellisen elämän alueella – tosin yhdellä poikkeuksella. Siitä tarkemmin viimeisillä riveillä. Sanotaan, että Jumalalla on työtä tehdä meistä ihmisistä kristittyjä. Mutta vielä suurempi savotta on muokata kristitystä ihminen. Molempiin suuntiin kuljettaessa kun ihmisen pääasiallinen rooli on pistää hanttiin.

Ensin hän kieltäytyy viimeiseen saakka olemasta syntinen, vaikka synti istuu hänessä tukevasti kuin nenä päässä. Jeesuksen armahtamana hän toki nolona häpeilee tovin uppiniskaisuuttaan, mutta siltä puolen tietä selvittyään on jo toinen oja vetämässä. Kristittynä hän näet päivä päivältä kokee olevansa parempi ihminen – erityisesti suhteessa “noihin toisiin”. Silloin hän on muuttanut nimensäkin Fariseukseksi. Enää ei tarvita niin paljon rukousta ja Sanan lukua. On tietoa ja taitoa vaikka toisille jakaa. Jumalan lempeät neuvot kaikuvat kuuroille korville ja siksi Herran on usein otettava kovemmat keinot käyttöön. On tärkeätä muistaa, että sen Hän tekee rakkaudesta meitä kohtaan ja tosi parhaaksemme.

Käytännössä se merkitsee yleensä sitä, että Hän antaa meidän epäonnistua. Siihen ei kovin paljon apua tarvita. Mitä ylpeämmin kuljemme nokka pystyssä, sitä vähemmän katsomme eteemme ja sitä helpommin kompastumme omiin nokkeluuksiimme. Ja jos ei tämäkään lääke tepsi, saattaa Jumala oikein itseriittoisen ihmisen sopivassa tilanteessa kampittaa. Ja mikä kannaltamme kiusallista, se saattaa tapahtua julkisesti. Silloin itsemme lisäksi muillekin paljastuu inhimillinen pituutemme koko pienuudessaan.

En sanaile näitä teoreettisesta näkökulmasta käsin. Jumala on joutunut minua useinkin palauttamaan ruotuun – ei pelkästään nostavaa sauvaa – vaan myös vitsaa käyttämällä. Ei kurituksen hetki kenestäkään mukavalta tunnu, mutta jälkeenpäin on oivaltanut sen, miten arvokasta on saada olla Hänen käsittelyssään. Voimme jakaa keskenämme kohtaamiamme ilon hetkiä. Mutta yhä lailla jaettavaksi on tarkoitettu ne kokemukset, joiden kautta Jumala on auttanut meitä tolpillemme jostakin – usein itse aiheuttamastamme kiipelistä. Tällaista on Jeesuksen tarkoittama kristillinen rakkaus.

Lopuksi se poikkeus, joka on kuin kirsikka kakussa. Vaikka Jumala toivookin meidän ottavan visusti onkeemme epäonnistumisista, on päämääränä sittenkin rohkaiseminen. Sitä kuvaamaan riittää yksi ainoa sana: armo. Missä urheilija tai taiteilija piiskaa itseään huippusuoritukseen, siinä on kristitty kutsuttu olemaan armollinen niin itselleen kuin toisillekin. Armolla on sittenkin parhaiten kasvattava vaikutus.

Joitakin vuosia sitten kaahasin ylinopeutta. Istuin maijan penkillä odottaen saavani ansioni mukaan. Hetken keskusteltuamme poliisi totesi seuraavaa: – Tällä kertaa emme sakota sinua. Ehkä se tekee jatkoa ajatellen parhaan vaikutuksen.

Miten oikeassa hän olikaan.