Se ilmestyi juuri silloin kuin meteorologit olivat ilmoittaneetkin. Pitkästä aikaa tuli auton häikäisysuojalle käyttöä. Olikin tausta päässyt jo hieman pölyttymään. Tapaaminen kesti ihan täydet kaksi tuntia, ja otin joka minuutista kaiken irti. Sitten, hitaasti mutta varmasti harmaa esirippu laskeutui kertomaan, että näytös on tällä kertaa – ja vähintäänkin reiluksi viikon ajaksi – ohi.

En purnaa.Tiedän, että aurinko on. Valo on sittenkin vuoden vaihteen hämäryyttä vahvempi. “Valo pimeyden voittaa” lauletaan. On tutkittua faktaa, että valo ja varjo kamppailevat reviiristä myös ihmissielun maisemissa. Tämä tosiseikan kieltäminen antaa heti varjolle muutamia lisäpisteitä. Masennuksesta on tullut kansallissairautemme, joka saattaa sitkeästi uhmata niin d-vitamiinia kuin led-valojakin. Jopa nuorisomme on vaaravyöhykkeessä.

Kristinusko on valon ja toivon lähde. Hämmästyttävää kyllä, monien mielestä usko on oikotie – ellei nyt suorastaan synkkyyteen – niin ainakin tylsistymiseen. Pitkäksi venähtäneen murrosikäni verran itsekin ajattelin niin. Ja kuitenkin: mikään ei ole kauempana totuudesta. Toki uskoontuloni päivä (9.7.1975) oli aurinkoinen, mutta siitä huolimatta minusta tuntui siltä, että vasta silloin näin todella auringon. Ja kuulin, kuinka heinäsirkat soittivat viulujaan. Siihen saakka ne olivat olleet minulle hiljaa.

On siis vahvat perusteet sille, että mekin täältä kaamoksen kotiseuduilta olemme kutsutut viemään katoamatonta valkeutta sinne, missä pilvettömästä taivaasta huolimatta saattaa vallita mitä synkein yö. Sitä todellisuutta emme saisi etenkään joulun aikoina unohtaa. Siksi on aito joulu kaivettava esiin romun ja keinovalojen alta ja suotava Joulun Herralle se tila, mikä Hänelle kuuluu.

Kerrotaan kiinalaisesta vanhuksesta, joka oli omistanut elämänsä itämaisen viisauden tutkisteluun. Kun hän hämärtyneen näkönsä keskellä sai kuulla pelastuksen evankeliumin Herrasta Jeesuksesta hän sanoi: – Aurinko on noussut! Sammuttakaa kynttilät.