Vanhoja muistelevaa voi kuulemma pistää tikulla silmään. Rohkenen kuitenkin arvella, että moinen kenttätuomio olisi varattu niille, jotka katkeruuteen majoittuneina kaivelevat loputtomiin vanhoja kaunojaan. Mutta toisin on miellyttävien muistojen laita. Niiden pitäisi saada kukkia ajast´aikaan, eikä kastelijoita ole koskaan liiaksi.

Kahden vuoden tauon jälkeen tuli käväistyä Fuengirolassa. Turistikirkko täytti pyöreitä ja sopivamman puutteessa kutsuivat Amigon juhlapuhujaksi. Olihan siinä toki sen verran ajatusta, että satuin olemaan syypää – ikään kuin kätilönä – Turistikirkon syntymään 40 vuotta sitten. Mitään kunniaa en siitä itselleni omi, sillä varsinainen perustaja on tietenkin Herramme Jeesus Kristus. Ja minkä Hän perustaa, sitä ei ajan hammas pysty nakertamaan pois. Niinpä tämän päivän Turistikirkko kukkii paljon näyttävämmin kuin toiminnan alkuvuosina.

Siinä juhlahumussa tuli ajateltua kaikenlaista. Esimerkiksi sitä, kuinka valtavasti ulkonaiset puitteet ovat muuttuneet vuosikymmenien saatossa. Mutta paljon enemmän mieltäni innostaa se, että kulissien vaihtumisista huolimatta itse perustus on säilynyt muuttumattomana. Se on edelleen evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta. Se oli sitä silloin, se oli sitä juhlassa ja se tulee olemaan tulevina aikoina – niin kauan kuin Jumala armon aikaa meille suo. Vielä löytää syntiensä ja elämänsä huolien alla tuskaileva ihminen levon Kristuksen luona. Vielä saamme kutsua Häneltä toimeksiannon saaneina kaikkia halukkaita jättämään taakkansa ja ottamaan vastaan Hänen anteeksiantamuksensa.

Miten turvallista onkaan sulkea silmänsä illalla, kun tietää varmasti heräävänsä. Ellei tässä maailmassa, niin verrattomasti paremmassa. Ja miten houkuttelevana avautuukaan uusi aamu Hänen seurassaan. Täynnä monenlaisia yllätyksiä, haasteitakin. Mutta ei koskaan epätietoisuutta siitä, onko Herra kanssani vai ei. Hän on luvannut olla omiensa kilpena, rohkaisijana ja lohduttajana joka ikinen päivä. Kevyttä maisemapolkua etsivän ei kannata Hänen seuraajakseen hakeutua. Jeesuksen seurassa nimittäin olemme kutsuttuja menemään evankeliumin ja auttamisen mielen kanssa sinne, missä ihmiset ovat. Hienhajun ja synnintuoksun keskelle. Siellä Kristusta avuksi huudetaan päivin ja öin.

Espanjassa pysähdyin muistelemaan niitä lukemattomia hetkiä, jolloin Jeesus sai houkuteltua mukaansa kaduille, hotelleihin ja kapakoihin. Pieni sininen risti rintapielessä oli ainoa saarnaaja. Sen nähdessään monet veteraanit purskahtivat itkuun. Paremmin kuin me, he olivat selvillä siitä, kuinka veriseksi taistelu elämästä voi mennä. Heille Kristuksen veren merkitys avautui. Tietoisuus siitä, että rintamalinjat kulkevat ihmissydänten sisällä.

Nykyisin näemme uskoontulemisia verraten harvoin. Se ei johdu siitä, että sanomaa pitäisi jollakin tavoilla päivittää. Paremminkin siitä, että olemme omin lupinemme menneet sitä päivittämään. Seurauksena aito evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta on laimentunut. Se ei jaksa kiinostaa – puhumattakaan, että se johtaisi ihmisiä synnintuntoon ja parannukseen. Yhä edelleen elämän Herra huutaa kutsuaan kuten maan päällä vaeltaessaan: – Kääntykää ja uskokaa evankeliumi!

Miten suloista muistella päivää jolloin sai sen itse ensi kerran kokea. Kun nyt saa Herran juoksupoikana kulkea maata ristiin rastiin, niin saisipa aina armon pysytellä sanomisissaan Kristuksen evankeliumissa. Siinä on voima ja vapaus. Jeesuksen seurassa karttuvat muistot, joita kelpaa selailla yhä uudelleen.