Koronavirus kiristää otettaan. Maailmalta kantautuvat uutiset ennakoivat, että vitsaus on enemmistöllä vielä aluillaan. Näin myöskin meillä Suomessa. THL on synkistänyt ennusteitaan. Yhä useamman meistä arvellaan joutuvan tartunnan uhreiksi. Karanteenin takarajaa ei kukaan uskalla määritellä. Aikaa riittää katsella toisiamme kotipiireissä vähintäänkin omiksi tarpeiksi.

Olisi katalaa väittää, että ei syytä huoleen. Ilahduttavasti enemmistö onkin ottanut viranomaisten ohjeet vakavasti. Kysehän ei ole pelkästään omasta terveydestä. Omien mieltymysten ruokkima liikuskelu asettaa muiden turvallisuuden vaakalaudalle. Itse en ainakaan osaa olla närkästymättä eteläsuomalaisia, jotka “oma napa ensin” -mielellä ovat lähteneet tuhatmäärin mökki-Suomeen ja Lappiin. En ole näreissäni yksin, sillä noin puolet kansalaisista odottaa nuorelta hallitukseltamme lisärajoituksia liikkumiseen.

Hieman yllättävää on se, että myös hengellisissä piireissä on kiusausta venyttää selkeitä ohjeita. Ehkä ajatellaan, että nyt jos koskaan evankeliumia tarvitaan hätääntyneiden tueksi. Tarkoitus on hyvä mutta ei siltikään riitä pyhittämään keinoja. Parempaa esimerkkiä näytämme kristillisyydestä noudattamalla mahdollisimman hyvin viranomaisten jakamia ohjeita. Meillähän on Jeesuksen antama lupaus siitä, että hiuskarvakaan ei päästämme putoa Herran sallimatta(Lk.21:18,Matt.10:30).

Jumala on armossaan suonut meille hyvinvointivaltioiden asukeille hyvää enemmän kuin olemme osanneet käsitellä. Missä on kiitollisuus? Sen sijaan Raamattuun pitäytyvä kristillisyys on joutumassa ahtaalle. Tyytymätön nurina on edennyt kuin virus ainakin, ja oman edun tavoittelu on ajanut kansanryhmät nokikkain. En ole kuullut kenenkään sanovan, että “kiitos, tämä riittää, olen jo saanut kylliksi”. Kateuden ääni on voittamassa kilpalaulannan.

Entäs nyt? Mitenkä panemme suumme? Koronavirus ei väistä prinssejä eikä presidenttejä sen kummemmin kuin tavallista kadun ihmistä. Ilman valmistautumista olemme äkkiä istutetut samaan pelastusveneeseen, jonka kantokyvyn saamme kuulla kohta olevan äärirajoillaan. Mitä auttavat silloin osakesalkut. Työt katoavat alta muutaman päivän varoitusajalla, mutta asuntolainat ja kulutusluotot jatkavat raksuttamistaan. Jos korona väistäisikin, niin kauhulla odotetaan korkojen nousua.

Äkkiä ei “talvisodan henki” kuulosta enää puolihupaisalta sloganilta. Silloin elettiin yhteisen hädän vuosia, jollaisilta Jumala on säästänyt kansamme sen jälkeen aina tähän asti. Noina vuosina ventovieraat ihmiset saattoivat polvistua vierekkäin huutamaan avuksi taivaan Jumalaa. Rukousta ei halveksittu. Kansa yhdistyi ottamaan koettelemukset vastaan päättäväisesti mutta nöyrästi. Eikö nyt olisi sama henki tarpeen?

Prinssi Bernadotten kerrotaan olleen kristitty mies. Eräs häneen liittyvä tarina vie meidät rukouskokoukseen. Alustuksen jälkeen puhuja kehotti seurakuntaa polvistumaan rukoukseen. Prinssin vieressä istunut nuori nainen ei aikonut sitä tehdä. Bernadotte tiedusteli syytä. “Minä olen suuren tehtaan johtajan sihteeri. Ei se olisi minulle sopivaa”, vastasi nainen. Prinssi painui polvilleen ja sanoi: “Minä olen Ruotsin prinssi. Minulle on oikein sopivaa polvistua Kuningasten Kuninkaan eteen”.

Koska sinä olet viimeksi polvistunut rukoukseen? Onko se sinulle sopivaa? Usein kuulee sanottavan, että eihän sillä rukousasennolla ole väliä. No – jos näin on, niin miksi et sitten voisi polvistua? Aiheita kyllä löytyy.