Oletko tänään muistanut neuvot turvaväleistä? Meillä se on sangen helppoa. Jos ei tuota kainaloista lasketa, niin lähin etäisyys on mutu-tuntumalla noin puoli kilometria. Hyvää aikaa siis valita Mutkankyläntiestä se rauhallisempi kaista. Hieno presidenttimme liitti tähän etäisyyden arviointiin toisenkin, hyvin tarpeellisen ulottuvuuden: “Otetaan nyt fyysistä etäisyyttä mutta samaan aikaan henkistä läheisyyttä”.

Näin sen pitäisi mennä kaikkien kohdalla aina hiekkalaatikkoiästä ylöspäin. Kenelläkään ei ole oikeutta pitää itseään poikkeustapauksena.

Suomalaisina emme ole niittäneet mainetta erikoisen sosiaalisena kansana. “Maan korvessa kulkevi lapsosen tie” kaappaa mukaansa sitäkin helpommin. Henkinen turvavyöhykkeemme on paljon kädenmittaa pidempi. Lisäksi ensimmäisenä kontaktia yrittävä ottaa täällä tietoisen riskin, vaikka kysymyksessä olisi vain kellonajan tiedusteleminen. Julkisissa välineissä on vaiteliaisuus valttia, ja kadulla kulkevan on syytä vältellä katsekontaktia.

Kuitenkin kaipaamme läheisyyttä siinä kuin muutkin. Mutta kuka uskaltaa tehdä aloitteen? Meistä tulee äkkiä arkoja kuin ujosta pojasta tanssiin haun edessä.

Korona on tehnyt puolestamme sinunkaupat suomalaisten kesken – joidenkin kohdalla jopa laajemmin. Jää on murrettu ja vesi avointa purjehtia rakentamaan uusia yhteyksiä ja lämmittämään haalenneita. Nyt voi vain rohkaista itseään sanomalla, että “minä otan ensi askeleen, minä pokkaan”. En tietenkään lähtemällä kylille vaan tarttumalla puhelimeen tai paukuttamalla läppärin näppistä.

Itse olen siinä mielessä hieman erikoisessa asemassa, että minuun otetaan sangen paljon yhteyttä. Tuntuu hyvältä, kun toiset kyselevät myös vilpittömästi vointiani riskiryhmäläisenä. Mutta samalla heille tarjoutuu tilaisuus jakaa omia tuntojaan tämän yhteisen kriisimme keskellä. On voimaannuttavaa saada kokea, että ei ole unohdettu.

Toistemme muistamisessa on kyse eräänlaisesta viestikilpailusta. Olen saanut rohkaisua ja siksi minua kutsutaan kiirehtimään jakamaan sitä myös eteenpäin. Itse asiassa minulla ei ole oikeuttaa murjottaa ja sanoa, ettei kukaan ota yhteyttä. Voin aivan hyvin murtaa suomalaisuuden geeniperintöäni ja tarttua puhelimeen. Mieleeni nousee useita henkilöitä, joilla tiedän olevan suuria vaikeuksia – vielä näiden rajoituksien lisäksi. Mitäpä siis asiaa sen enempää arpomaan. Tuumasta toimeen ennenkuin pupu livahtaa pöksyihin!

Näissä olosuhteissa tällainen etäystävyys on kultaakin arvokkaampaa. Se luo henkistä läheisyyttä ja täyttää siten presidentinkin toiveen. Uskon ilon yltävän ihan taivaaseen asti. Tämä on nyt pääväylämme, jos haluamme rakastaa lähimmäistämme niinkuin itseämme.