Si Dios quiere. God willing. Ins Allah. Jos Jumala suo.

Miltei kaikilla kansoilla ja monilla uskonnoilla löytyy perinteistään tämänkaltainen minirukous. Yhteistä on valitettavasti myös se, että sen viljeleminen arkikielessä on jätetty muslimeita lukuun ottamatta lähes tyystin historiaan.

Minulla nousee tässä yhteydessä mieleen Isän meidän -rukous, josta muutenkin on viime vuosina tullut minulle hyvin rakas. Olen pitänyt aiheen tiimoilta opetussarjoja jo lukuisissa seurakunnissa. Monille on tämä maailman paras rukous avannut ikkunan aivan uuteen maailmaan. Rakkaus rukoilemiseen yhdessä ja yksin innostaa ja seurakunnan merkitys on kirkastunut. Yhdessä toisten uskovien kanssa etsitään useammin Jumalan suunnitelmia. Passiivisesta odottamisesta halutaan siirtyä aktiiviseen osallistumiseen – jos Jumala suo.

Tässä yhteydessä tahdon kiinnittää huomiosi kohtaan “tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niinkuin taivaassa”. On tunnustettava, että tämä ihmisen taholta lähtevä pyyntö on paljon helpommin sanottu kuin vilpittömästi toivottu. Mitä enemmän yksilöllisyys ja itsenäisyys valtaavat alaa, sitä enemmän ihmisen ryhtyvät toteuttamaan itseään. Siitä on tehty jopa tavoite ja työväline matkalla henkilökohtaiseen menestykseen.

Koronapandemian laajentuessa olemme joutuneet todistamaan päivittäin, kuinka suuria kansainvälisiä ja alueellisia tapahtumia on jouduttu peruuttamaan. Kun näitä tapahtumia aikoinaan suunniteltiin, niin harvemmassa kokouksessa on lisätty päätöksen perään: jos Jumala suo. En tahdo kritisoida määrätietoisuutta. Alati kasvava ihmiskunta tarvitsee yksituumaisuutta selviytyäkseen. Jo nykytilanne paljastaa armotta epäonnistumisemme oikeudenmukaisessa ruoantuotannossa ja esim. ilmastonsuojelussa. On pidetty suuria konferensseja juhlavine päätöslausuntoineen. Niiden jälkeen ovat alkaneet selitykset siitä, miksi juuri meidän tilanteemme vaatii poikkeuksia sovituista päätöksistä. Suomikin kerskuu maailman kunnianhimoisimmalla ympäristöohjelmalla. Sen toteuttaminen on kuitenkin juuttunut starttikuoppiin, vaikka lähtölaukaus on jo ajat sitten pamahtanut.

Karu totuuss on, että Jumala on syrjäytetty neuvotteluista. Kuitenkin Hän edelleen yksin “säät ja ilmat säätää ja aallot tainnuttaa”. Meidän ylpeydestämme on kasvanut maailman vaarallisin virus. Sen tieteellinen nimi on SYNTI, minkä mainitseminen on kuitenkin rinnastettavissa herjauksen vertaiseen rikokseen. Kuitenkin synti surmaa ja suistaa ihmisiä kadotukseen sadointuhansin joka ikinen päivä. Virallisesta kielenkäytöstä on sanattomalla sopimuksella riisuttu kaikki uskontoon viittaava terminologia. Sitä hienompaa oli kuunnella ja katsella Paraguayn presidentin puhetta kansalleen. Hän uskoi koko kansan Jumalan käsiin ja siteerasi Raamatun lupauksia, että Jumala kuulee heidän yhteisen rukouksensa ja auttaa tämän pandemian keskellä.

Luuleeko joku, että tämä maailman onnellisin kansa selviää yhtään vähemmällä? Olisiko korkein aika kaivaa menneiden polvien asenne esiin? Päättäjämme yrittävät aivan oikein valaa meihin uskoa tulevaisuuteen. He toistelevat päivittäin: “Kyllä me tästä selviämme”. Eikö olisi paikallaan jokaisen lisätä siihen nöyrin sydämin: “Jos Jumala suo”.