Tämän päivän Hesarissa oli laaja kuvaus karanteenin todennäköisistä vaikutuksista meihin. Huomasin, että toissapäiväinen kirjoitukseni osui eristyksen aikajanalla juuri sopivaan ajankohtaan. Psykologian professori Marko Elovainio kertoi näin: “Tilanteen pitkittyessä vaarana on, että ihmiset eivät enää noudata rajoituksia niin halukkaasti – varsinkaan, jos he kokevat, että tilanne ei ole heille itselleen kovin vaarallinen”.

Tuota vaihetta ovat edeltäneet kuherruskuukausi ja reaktiovaihe. Ensiksi ihminen saattaa hurmaantua. “Jee! Nyt saa vihdoin olla kotona – minähän rakastan yksinoloa.” Mutta sen jälkeen padotut tunteet pulpahtavat pintaan. “Huoli alkaa kasvaa ja todellisuus lyö päälle: tässähän onkin vakavasta asiasta kysymys.”

Meillä on nyt pari viikkoa takana. Jumala tietää, paljonko siintää edessä. Tilannekuva muuttuu päivässä. Vielä viime viikolla amerikkalaiset uneksivat rajoituksista vapaasta pääsiäisestä. Tänään arveltiin liikkumisrajoitusten kestävän hyvinkin heinäkuulle ja kuolleita kertyvän vähintään 100 000. Viime viikolla meikäläinen asiantuntija sanoi, että “nyt on aika pelotella”. Oikein ymmärrettynä tämä tarkoittaa sitä, että teroitamme itsellemme ja toisillemme karanteenin ja hygianian ehdottomuutta.

Nyt on akuutti kriisi päällä. Se on vakavaa. Uskokaa: se on erittäin vakavaa. Mitä sitten seuraakaan, kun/jos pääsemme irti. Niin, löytyykö sitä entistä mistä pitäisi jatkaa? Se on kuitenkin vielä monen blogin takana.