On kolmas pyhä karanteenissa. Istahdan tietokoneen ääreen. Kahvimuki on ulottuvilla. Mihinkähän sitä tällä kertaa suunnistaisi sanankuuloon? Kun olen lähes joka viikonloppu ollut jossakin puhumassa ja laulamassa, ei valinnan vaikeuksia juuri tullut. Mutta nyt on koko maailma parin klikkauksen päässä. Kuuluisia puhujia ja loistavia laulajia. Jotain aivan muuta kuin kuunnella omaa, vanhenevan ukon kähinäänsä.

Mutta Jorma: jos tästä koronakriisistä hengeissä selviät, nettikirkosta ei saa muodostua sinulle uutta normaalia. Tuliko selväksi? Sinä tarvitset elävän seurakunnan ympärillesi ja seurakunta tarvitsee myös sinua.

Noin 40 vuotta sitten sain osallistua Markku Helinin extriimimatkoille suureen ja mahtavaan Neuvostoliittoon. Jo rajalla kommunistimiliisi huusi Markulle: “Terve, Jumalan mies”!
Hienompaa tunnustusta uskostaan voi tuskin saada.

Sain nähdä, kuinka ihmisiä kaikista ikäryhmistä tarpoi pakkasessa tuntitolkulla päästäkseen pakkautumaan toisten uskovien kanssa seisomaan tuntikausiksi pienen mökin saunamaiseen tunnelmaan. Sen jälkeen sama polut takaisin kotiin. Se oli todellinen kirkkopäivä, se. Missään vaiheessa en kuullut valituksen sanaa heidän huuliltaan, mutta heidän rukouksiaan en voi unohtaa. Näin karkealle paperille raapustettuja tekstejä Raamatusta. Kitarassa saattoi olla vain neljä kieltä, mutta laulanta veti vertoja satakielelle. Köyhyyttä vailla purnausta, mutta kaiken omansa ja lainaamansa he kattoivat meidän eteemme.

Kaiken tämän keskellä oma uskoni paljastui väljehtyneeksi. Huomasin kaipaavani kipeästi uudistusta, ha heidän rukoustensa alla sain sitä myös kokea.

On kiitoksen arvoista, että nyt näissä pandemian olosuhteissa meille on netin kautta saatavilla hengellistä ruokaa. Jo aikaisemmin olen kirjoittanut, että tarvitsemme kuitenkin hyviä suodattimia. Raamattu on tässä korvaamaton. Se paljastaa kauniiden kulissien kätkemät harhat. Tuttu laulu varoittaa: “Monet laulut meitä johtavat vain harhaan. Laulut tuhannet ne tiestä kertovat”.

En kaipaa uskon sytyttäjäksi kurjia olosuhteita. Samalla tahdon kuitenkin varautua niiden tuloon. Joudumme kohtaamaan sodanjälkeisen ajan toistaiseksi raskaimmat koettelemukset. Mitä tarvitaankaan, ennen kuin ylpeytemme murtuu ja painumme polvillemme etsimään Jumalan apua.
Minua nuo vuosikymmenien takaiset kokemukset valmistavat paremmin tuleviin myrskyihin kuin oman aikamme näyttävyydellä kilpailevat kirkonmenot. Niin laadukkailta ja mukaansa tempaavilta kuin ne näyttävätkin.