Tästä on tullut uusi sananparsi toivottaa “hyvää huomenta”. On ymmärrettävää, että yhteiskunnan johtohenkilöt pyrkivät toistuvasti rohkaisemaan kansalaisia. Pandemia on ajanut suuren osan maailman väestöstä eristyksiin. Siellä on liikaa aikaa ajatella ikäviä seurauksia. Siksi kannustavia sanoja tarvitaan yhä uudelleen.

Mutta rohkaisulla on oltava myös katetta. On aivan eri asia toivoa selviytymistä kuin liittää sen yhteyteen tietoa siitä, mitä se mahdollisesti tulee meiltä vaatimaan. Tässä tiedottamisen taso paljastuu. Jotkut pystyvät tekemään sen hyvin vakuuttavasti sekä sillä mitä he sanovat, että omalla olemuksellaan.

Kuningatar Elisabeth on ollut tässä yliveto. Hän tietää, mitä on kohdata myrskyjä . Koronaa hän tervehtii kuin Daavid Goljatia: “Me päihitämme sinut”! Ja taistelemista päihittäminen edellyttääkin. Se ei onnistu huokaillen ja nyrkkiä taskussa puristellen.

Taistelussa syntyy väistämättä tappioita. Epäilemättä Elisabeth iski monet kerrat käsipäivää toisen taisteluikonin, Winston Churchillin kanssa. Kun masentuneet britit kyyristelivät pommisuojissa natsien hyökkäyksen alla, Churchill valoi kansaan uskoa kansaan merkillisesti: “Minulla ei ole antaa teille muuta kuin verta, raatamista, hikeä ja kyyneleitä”. Se oli hänen tapansa sanoa, että “kyllä me selviämme tästä”. Ja he selvisivät, mutta uhreja tuli paljon.

Voittamisen henkeä näkyy ilahduttavasti Suomenkin taistelussa koronaa vastaan. Sankareita ovat lääkärit, hoitajat, pelastushenkilöstö, asiakaspalvelussa työskentelevät. Samoin ne, jotka pysyvät mahdollisuuksien mukaan kotona ja noudattavat muutenkin viranomaisten asettamia ohjeita. Luuserit puolestaan rikkovat suojautumisohjeita ja käyttäytyvät päivä päivältä vallattomammin kaupoissa aiheuttaen käytöksellään turhia tappioita .

Me selviämme kyllä. Suomi -niminen kansa kyllä tulee jonkinnäköisenä ulos tästä taistelusta. Ehkä pitkään ontuen ja uhreja antaneena. Sanomme “me”, vaikka tiedämme hyvin, että kaikki meistä eivät selviä maksamaan edessä odottavia sotakorvauksia.

Mutta sota ei ole vielä lähelläkään loppua. Eniten me tarvitsemme Jumalan armoa ja seuraavaksi toinen toisiamme.