On taas sunnuntai. Herran päivä – tai päivä Herralle, Dies Domini.

Nimestään huolimatta on aurinko jo 300 -luvulla suistettu sunnuntain valtaistuimelta. Se on saanut tehdä tilaa vielä suuremmalle kirkkaudelle. Apostoli Johannes kirjoittaa siitä näin: “Me katselimme Hänen kirkkauttaan, sellaista kirkkautta kuin ainutsyntyisellä Pojalla on Isältä, ja Hän oli täynnä armoa ja totuutta”(Joh.1:14).

Jeesuksen armo ja totuus häikäisivät syntisen maan syntiset asukkaat. Tänään evankeliumi vakuuttaa meille, ettei mikään ole muuttunut. Herra armo ja totuus eivät ole menettäneet kirkkauttaan eivätkä ihmiset liioin syntisyyttään.

Eräs suurimmista virheistä, mihin ihmiskunta on syyllistynyt, on Jumalan antaman lepopäivän turmeleminen. Jopa täällä kristillisyyden rintamailla pyhäpäivä on perinpohjin arkipäiväistetty. Omaksi vahingoksemme.

Lepopäivä on tarkoitettu kahdella tavalla parhaaksemme. Lepo on lepoa, eikä sen suunnittelemista, että mitä voisi – tai pitäisi – seuraavaksi tehdä. Mutta Jumala on tarkoittanut sen päivän myös sitä varten, että ihminen silloin erityisesti keskittyisi seurustelemaan Luojansa kanssa. Armossaan Jumala on toki valmis kuuntelemaan meidän rukouksiamme joka päivä ja joka hetki. Mutta on enemmän kuin kohtuullista, että ihminen rauhoittaa edes yhden päivän viikossa myös kuullakseen, mitä Jumalalla on hänelle sanottavaa. Antaapa Hän vielä mahdollisuuden valita senkin, mikä päivä meille sopisi parhaiten.

Toimivan seurakuntayhteyden kannalta yhteisen päivän valitseminen on tarpeen. Niinpä jokainen sunnuntai paljastaa maailman suurimman joukkoliikkeen olemassaolon. Siinä välähtää maailmalle Kristuksen kirkkaus: “Kristus teissä, kirkkauden toivo”(Kol.1:27).

Jumalalla on meille paljon asiaa. Siksi Hänen tietoinen kohtaamisensa on välttämätöntä. Sitä se on monin verroin nyt, kun olemme fyysisesti erossa rakkaista uskonystävistämme.

Herra Jeesus teitä kaikkia siunatkoon!