Uncategorized

Juuri tänään Israel pysäytti toisen Gazaan matkalla olleen avustuskuljetuksen. Kaikki voivat olla kiitollisia siitä, että verenvuodatukselta tällä kertaa säästyttiin. Mutta mistä tässä konfliktissa kaiken kaikeeaan on kysymys, siitä näyttää ainakin valtamedialla olevan kovin yksipuolinen käsitys.

Ilmeisesti kaikilla tahoilla on syyllistytty jonkin asteiseen sinisilmäisyyteen. Mutta paljon on hämmästelyssä harkittua tuomion kalastelua – vähän samaan tapaan kuin jalkapallossa kaatuiltaessa. Ilmeinen päätarkoitus lieneekin Israelin saattaminen koko maailman hampaisiin. Siihen Israelin armeijan sotilaat antoivat hätiköidyllä toiminnallaan merkittävän sysäyksen.

Nyt Hamas kerää myötätuntopisteitä vaikenemalla. Tänään se tosin ilmoitti kieltäytyvänsä ottamasta vastaan Israelin kautta kierrätettyjä avustustarvikkeita. Nälästä ja ahdingosta viis: saarto täytyy saada loppumaan ja muu maailma tukemaan terroristien peittelemättömiä päämääriä. Niistä ei – ihmeellistä kyllä – täällä ns. demokratioissa mainita edes sivulauseessa Israelin toimia arvosteltaessa.

Israelia on toistuvasti syytetty siitä, että se ei neuvottele Hamasin kanssa. Mutta miksi ei Hamasia tuomita siitä, että se ei koskaan suostu neuvottelemaan Israelin kanssa muusta kuin korkeintaan Israelin olemassaolon lakkauttamisesta?

Jokin aika sitten pääministeri Netanjahu kysyi USA:n päättäjiltä, miten he reagoisivat, jos he asuessaan New Jerseyn kokoisella alueella saisivat päivästä toiseen herätä naapurivaltioiden uhkauksiin pyyhkäistä heidät pois maailmankartalta? Sama kysymys voitaisiin esittää mille kansakunnalle tahansa. Vaikkapa Suomelle. Emmekö me millään tavalla valmistautuisi puolustamaan itseämme? Emmekö me pyrkisi kaiken keinoin estämään uhkaajaa toteuttamasta aikeitaan?

Juuri näin on Israel tehnyt. Sitä toki sopii arvostella, että se useita kertoja voimankäytössään ylittänyt meidän monien mielestä kohtuuden rajat. Mutta toisaalta: helppoahan peliä on kentän reunalta tai Tv-katsomosta arvostella. Mutta tuskin mikään valtio maailmassa suostuu neuvottelemaan sellaisen osapuolen kanssa, jonka julkisena tavoitteena on neuvottelukumppaninsa tuhoaminen. Vasta sitten, kun sellaiset uhkaukset on julkisesti ja sitovasti peruutettu, voidaan aidot sopimusneuvottelut aloittaa.

Mutta Raamattua tunteville eivät nämä tilanteet saavu yllättäen. Me tiedämme, että tilapäinen rauhakin osoittautuu tämän maailmanajan loppupelissä vain naamioksi. Kaikkein katkerimmin sen tulee huomaamaan  Israel. Ehkäpä juuri tämän viikon kaltaisten tapahtumien seurauksena muun maailman paine sitä kohtaan kasvaa sellaisiin mittoihin, että Israel taipuu tekemään epäviisaita myönnytyksiä.

Maantieteellisesti ja väestöllisesti lilliputilla ei ole jättiläisiä vastaan muuta mahdollisuutta kuin toimia ennakolta. Sitä suuremmalla syyllä, kun ihmisarvoillaan kehuskelevan EU:n ja sen humanistien puolueettomuuteen ei ole paljon luottamista.

Tämä on vasta avattujen kotisivujeni ensimmäinen kirjoitus. Tarkoitukseni on ajoittain näin “puoliääneen” mietiskellä maailman menoa. Koska keskustelen mielelläni erilaisten ihmisten kanssa, odotan kirjoituksiini myös palautetta.

Juuri nyt ovat saarnamiehet ja heidän yhteisönsä nostettu suurennuslasin alle. Valitettavasti saamamme julkisuus ei tällä kertaa suuremmin mairittele. Kaikkien yksityiskohtien yläpuolella häilyy epäilysten monisilmäinen verkko. Jos Jumalan asialla liikkuvien ihmisten keskuudessa on paljastunut tällaisia kaatopaikkoja, voiko hengellisten järjestöjen toimintaan ja niiden henkilökuntaan ylipäätänsä luottaa.

Kipeitä moraalikysymyksiä käsiteltäessä on käteen soviteltu vuoroin Raamattua ja lakikirjaa. Jos esille nousseita väärintekoja katsellaan uhrien näkökulmasta, on keskustelu paljolti harhautunut sivuraiteille. Tuntuu siltä, että menneen luottamuksen rippeitä yritetään varjella takertumalla teologiseen juupasteluun rippisalaisuuden käsitteistä. Lipsauttipa eräs kirkkoherra toissailtana televisiossa, että rippisalaisuus koskee sitovasti vain papistoa.

Sellaista määritelmää ei ole saatu ainakaan Jumalalta.

Edes hengellinen virka ei tee ihmisestä luotettavaa. Tämä on karvas pala myöntää uskonnollisessa hegemoniataistelussa. Etenkin suuret kirkkolaitokset ovat vakuutelleet ohjeistetun viranhoidon turvaamaa luotettavuutta. Sivutuotteena on silloin annettu ymmärtää, että ns. maallikoiden toiminnalta ei voida odottaa samantasoista vastuullisuutta.

Luottamusta ei voi saada valoja vannomalla tai lakeja säätämällä. Niin paljon kuin ihminen voi saadakin armosta ja lahjaksi, luottamus hänen on sittenkin ansaittava. Se on kutsu pitkäaikaiseen kouluun, missä edistyminen on ulkopuolisten jatkuvan tarkkailun alla. Missä tällainen läpinäkyvyys puuttuu, ei aito luottamus pääse kehittymään. Ja jokainen tuntee kipeästi, kuinka helposti luottamuksen voi menettää.

Jos löydät henkilön, joka on rehellinen myös omille virheilleen ja on valmis mahdollisuuksiensa mukaan hyvittämään väärät tekonsa, olet löytänyt sangen luotettavan ihmisen.

Viisasta on kuitenkin muistaa: – Vaikka kaikki ihmiset olisivat valheellisia, Jumala on luotettava! (Rm.3:4)