Kosketuksella on valtava voima. Mitä lempeämpi, sitä vahvempi. Lyöminen osoittaa heikkoutta. Siihen pystyy jokainen. On tutkittu, että jos vauva jää paitsi lempeittä kosketuksilta, se merkitsee hänelle myöhemmin kasvavia terveysriskejä. Tämän tietäen voi vain kauhistuen katsella, kuinka pienet lapset joutuvat kohtaamaan sodan julmia kosketuksia.

Rakastunut ihminen ei saa koskaan kylliksi rakastettunsa kosketuksista, eikä malta pitää omia näppejään erossa hänestä. Heidän onnestaan säteilee elinvoimaa ympäristöönkin. Hienoksi ihmiseksi kutsumme sellaista, joka koskettelee sisintämme ystävällisillä sanoilla. Hänen kanssaan uskaltaa jakaa ikäviäkin asioita.

Mutta mikään ei voita Jumalan kosketusta. Joka väittää, että sellainen on vain silkkaa kuvittelua, puhuu vastoin parempaa tietoa ja vailla omaa kokemusta. Silti hänkin on saattanut jossakin elämänsä käänteessä saada kosketuksen Jumalalta. Evankeliumeissa kerrotaan, kuinka Jeesus paransi lukuisia henkilöitä koskettamalla heitä. Siellä kerrotaan myös Jeesuksen antautuneen ihmisten kosketeltavaksi. Joissakin tilanteissa kaikki jotka tekivät niin, parantuivat.

Joidenkin on lähes mahdotonta uskoa, että Jeesus koskettelee yhä edelleen ihmisiä. Näin voi tosiaankin käydä vastauksena rukouksiin, mutta myös aivan yllättäen kenenkään pyytämättä. Tällöin Jeesus lähestyy siunauksellaan Pyhän Hengen kautta ja ojentaa auttavan kätensä ihmisen todellisiin tarpeisiin.

Itse olen saanut kokea tätä useita kertoja. Koskaan ei Jeesus ole saapunut koskettamaan minua ryminän kanssa. Hänen hienotunteisuutensa on enemmän kuin maailman parhaan terapeutin käsi. Jeesukselta olen saanut terveyttä, lohdutusta ja rohkaisua. Kaikkia Hänen kosketuksiaan en jaksa edes muistaa, niin ihania kuin ne aikanaan olivatkin.

Yksi – ja samalla ensimmäinen – on kuitenkin säilynyt eilispäivääkin tuoreempana. Se tapahtui heinäkuun yhdeksäntenä 1975 autiossa tehdassalissa. Jeesus saapui ja yllätti minut kerta kaikkiaan. Muutamassa minuutissa Hän poisti syvän ahdistukseni ja kaikki syyllisyyden tunteet. Tilalle sain ymmärrykseni ylittävän rauhan ilman mitään ennakkoehtoja. Tuo kosketus muutti elämäni täysin. Sain uudestisyntyä Jumalan lapseksi.

Olen täysin varma siitä, että Jeesus tahtoisi enemmän kosketella meitä kaikkia. Hän voi tehdä sen monella tavalla. Hän tietää, minkälainen kosketus on meille kulloinkin parhaaksi. Hyvin odotettavaa se on Raamatun lukemisen yhteydessä. Toisinaan Hän delegoi tehtävän jollekin kristitylle ihmiselle. Näin monet ovat saaneet Jeesuksen kosketuksen vaikkapa oman ystävänsä kautta.

Saakoon neurologi valottaa meille vielä kosketuksen hämmästyttäviä vaikutuksia.
– Vaikka ihmiseltä olisi esimerkiksi aivoinfarktin seurauksena kadonnut kyky ymmärtää kieltä, kosketuksen välittämien merkitysten ymmärtäminen kyllä säilyy. ”Pidän sinusta huolta, olet minulle tärkeä”, on pehmeästä silittelystä välittyvän viestin syvin sanoma. Koskettamisesta kertyy terveyshyötyjä toki myös koskettajalle itselleen.

En ole masentunut. Tämä elämäni vaihe kiehtoo minua vain niin suuresti. Se on kuin maalaus. Kangas alkaa olla jo täynnä ja maali suurimmilta osin jo kuivahtanut. Paletilla on enää vähän värejä käytettävissä, mutta sitä kylläisempinä ne pyrkivät tyrkylle.

Aivan lempeästi tulee tähänastista taivalta katseltua. Ei ole työlästä havaita, että kanvaasilla erottuvat kahden taiteilijan jäljet. Tunnistan omien töppösormieni tuherrukset. Niistä ei voi erehtyä. Aloitin taivaanrannan maalaamisen jo hiekka-laatikon kupeelta. Se kun ynnätään varhaisen aikuisuuden kaippivoipaiseen uhoon, niin mitähän siitä syntyi? No, yhden sortin katastrofi tietenkin.

Sen jälkeen siveltimeen on selvästi tarttunut joku toinen. Sangen nopeasti hän on saanut sekamelskan rauhoittumaan ymmärrettäväksi värien sinfoniaksi. Kun katse siirtyy aikajanalla eteenpäin, huomaa siellä täällä oman pensselini päämäärättömiä sutaisuja. Taitava Mestari on kuitenkin onnistunut retusoimaan nekin niin, että tänään voin niiden kanssa elää ilman jatkuvaa häpeää.

Kyllä elämä on laiffii, vaikkei Matti Nykäsen reseptiä voi sellaisenaan suositella-kaan. Mutta lehtien putoillessa ne kertovat ohi tippuessaan elämästä enemmän kuin ihmisten kirjoittamat aviisit. Kesän värit hallitsevat vielä. Ne ovat ikäänkuin vanhat vihreät onnellisuuden liikennevaloissa. Niistä on lupa nestorinkin imeä eliksiiriä. Ja hyvä on, ettei pilvilinnojenkaan varjot tyystin katoa. Ne Mestari jättti tauluun ihan omaksi parhaakseni. Hän on jaksanut aina vain uskoa, että vielä ottaisin minäkin opikseni. Opiksi mitä? Elämään armossa tätä päivää.

Huomaan eläväni ”vielä kerran”- jaksoa. Onkohan minulla jäänyt levy pyörimään paikoilleen? Kun olen vieraillut tutuiksi käyneissä seurakunnissa, olen aloittanut viime aikoina puheeni kiitoksella, että ”vielä kerran” olen saanut tulla Jumalan sanaa julistamaan. Itse kyllä haluaisin laulaakin, mutta pienen näytteen annettuani sitä ei enää kaivata. Näyttääkin siltä, että ystäväni Viktor Klimenkon toive on vihdoin toteutunut. Jo vuonna 1981 hän kuunteli hetken lauluani ja totesi, että ”ei aivan kaikkien tarvitsisi laulaa”…

Kun on saanut lahjaksi rikkaan elämän, ei ikääntymistä – kaikkine vaivoineenkaan – voi pitää köyhtymisenä. Se on tietenkin Jeesuksen Kristuksen ansiota. Ilman Hänen peliin puuttumistaan olisi matkani suistunut kadotuksen syövereihin jo puoli vuosisataa sitten. Nyt huomaan tarttuvani lapsen uteliaisuudella elämän pieniin yksi-tyiskohtiin, joiden olemassaoloon vauhdikkaiden vuosien aikana tuskin kiinnitti mi-tään huomiota. Olisiko minussa jäljellä vielä hitunen sitä ensi rakkauden siementä, mitä Jeesus jokaisesta kristitystä etsii?

”Memento mori! (muista kuolevaisuutesi!)”. Ei ole sairautta ottaa se huomioon – ja tehdä se ajoissa. Elämä, tässä ja nyt, tuntuu paljon rikkaammalta. Jokainen hetki on käymässä arvokkaammaksi. Siksi elä sinäkin niitä täysillä, miten lyhyt tai pitkä askeleesi tänään onkin!

Mutta kiitos Jumalalle, joka antaa meille voiton Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta! (1.Kor.15:57)

Nuorempana en koskaan uskonut saavuttavani sitä vuosien sumaa, mikä tuli äskettäin mittariin. Tenavatkin noteerasivat merkkipaalun niin, että junailivat porukkareissun vanhoille kotikulmillemme Espanjaan. Pörähdimme sinne neljän sukupolven voimin reilu kuukausi sitten. Ikähaitarimme venyi lukemiin 8kk-75v.

En ollut käynyt Espanjassa neljään vuoteen. Siksi yllätinkin itseni jännittämästä matkaa. Kuinka sopeudun normaalin turistin rooliin? Entä terveys, joka viime aikoina on ottanut profiilia lehmän hännästä?

Olin kaiketi ehtinyt jo unohtaa, kuinka Espanja osaa riisua hymyllä tulijan jännityksestä. Iso ilonaihe oli kokea, ettei kielikään ollut mennyt noina vuosina umpisolmuun. Jopa käteni muistivat heti aktiivisen roolinsa espanjankieltä puhuttaessa. ”Que bien!”

Nuo kansainväliset rantakohteet eivät juuri ole muuttuneet. Aivan yhtä hyvin olisimme voineet olla jossakin muussa Välimeren turistipyydyksessä, missä paikallisten tavoitteena on keventää matkailijoiden kukkaroa mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. Tämän jos saapuja tiedostaa ja hyväksyy, niin hän voi ihan syystä olla tyytyväinen lomaansa. Hyvä muistaa, että meidän Lappimmekin osaa hinnoitella poroajelunsa yläkanttiin. Jokainen halua työstänsä parhaan mahdollisen korvauksen.

Mutta tein minä Fuengirolassa yhden suuren löydön. Huomasin nimittäin paremmin kuin täällä Mutkankylässä, että ikä on sittenkin paljon muuta kuin sarja numeroita. Fugen kadut olivat poissaollessani muuttuneet mäkisemmiksi. Ja ellei oma aamulenkkini rantabulevardilla käynyt hitaammaksi, niin sitten toisten meno on kiihtynyt kohisten. Muistan hyvin, kuinka aikaisemmin olin päättänyt lenkkini nousemalla portaat asuinkerrokseen. Mutta nyt: ah, kuinka hyvä keksintö hissi onkaan! Ja kun espanjalaiset illalla virittelivät vauhtiin omaa elämäänsä, niin meikäläistä veti tyyny vastustamattomasti puoleensa.

Minusta oli tullut vanha! Hei, kuulitteko?!

No – ehkä mr. Parkinson ja muut hänen tautiset kumppaninsa ovat jouduttaneet kehitystä, mutta yhtä kaikki: kompura ukko.

Siitä lankesin miettimään, että mites tästä eteenpäin? Pitäisikö ottaa ikääntymisestä samanlainen kuristusote kuin kansallinen ikonimme Urkki? Poliittisesta koreografiasta esittelyillä ei nyt niin väliä, mutta aamulenkit eivät saaneet häiriytyä. Eivät ainakaan jäädä väliin. Ja Urkin lenkit päättyivät kuuluisiin kuntoportaisiin. Tavoite oli ponkaista yhtä monta porrasta kuin oli vuosikymmeniäkin. Niin piiskaava kunnian-himo kuin Kekkosella olikin, perivät portaat kuitenkin voiton. Mutta toiseksi ylimmälle – eli kuudennelle portaalla hän pääsi vielä 74-vuotiaana. Jos tälle tielle lähdetään, niin eiköhän presidentin esimerkissä riitä tavoitetta kaikille tasavaltalaisille.

Liikunta olkoon minullekin toiseksi paras lääkkeeni. Sen ei tarvitse antaa latua muulle kuin: rukoukselle. Se nimittäin jää käyttöön vielä silloinkin, kun sauvat ja tossut siirretään kohteliaasti papan jäämistöön. Vaikka hengitys muuttuisi huohotukseksi, niin rukousyhteys Jeesukseen kuiskaa sisimmässä: rauhaa, rauhaa. Rukouksen viimeinen käyttöpäivä ei vanhene koskaan.

Ystävät, juuri tällaisia elämän vaiheita varten on usko. Jeesuksen lahjoittama ikielävä usko. Mikäs sitä olisi porskutellessa ilmankin, jos elämä kukkisi päivästä toiseen kuin siellä kuuluisassa Strömsössä. Mutta omassa kropassa koettavaksi nousee väistämättä sekin Raamatun sana, että ”muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne vuodet, joista olet sanova: Nämä eivät minua miellytä.”(Saarnaaja 12:1).

Siinä mainitaan jokaista ihmistä odottava ongelma, mutta myös jokaiselle tarjolla oleva suojalääkitys. Tarkoitus on, että rukous ja uskonyhteys Jumalaan ehtivät ensin.

Kun on turva Jumalassa, turvassa on paremmassa…

On arvokasta saada olla suomalainen ja elää Suomessa. Meillä on paljon sellaista, mistä kymmenissä maissa voi nähdä vain unta. Kuplivasta Sote-keitoksesta huolimatta meidän terveydenhoitomme on laadukasta. Sairaalat ovat hyvin varusteltuja, ja niitä pyörittää ammattimainen ja ystävällinen henkilö-kunta. Silti jokaisen toivomus on, ettei heidän käsiinsä tarvitsisi koskaan joutua. Ainakaan omien vaivojensa tähden.

Sairaus ei kuitenkaan kysy lupaa tullessaan. Iskiessään se ravistelee ihmiselämän rakenteita. Niin arvomaailma kuin aikataulutkin menevät uusiksi. Vaikka periksi ei antaisikaan, niin on opittava elämään sairauden ehdoilla. Eräs ikävimmistä ehdoista on se, että sairauksien tuomat rajoitukset vaikuttavat ihmissuhteisiin. Rakkaista harrastuksista ja niihin liittyvistä kaveripiireistä joutuu usein kasvamaan eroon. Sanotaan mitä sanotaan, niin aivan liian usein sairas jää yksin. Sairaana ei uusien kontaktien solmiminen käy ainakaan helpommaksi.
Sosiaalisessa suuntautumisessa olemme kaikki erilaisia. Omassa tilanteessani huomaan jatkuvasti, että monen kohdalla kontaktin luominen saattaa olla paljon vaikeampaa. Kuitenkin antautumalla kohtaamisiin toisten ihmisten kanssa rohkaistuu elämään juuri sellaisena kuin on. Yhteys kasvaakin ehkä parhaiten yhteisestä vajavaisuudesta.
Ensimmäisenä ei juolahda mieleen ajatus, että viheliäiset vaivamme voivat tuodakin meille uusia ystäviä. Oikein laatuystäviä. Viitisen vuotta sitten tutustuin OLKA- toimintaan ja olin kohta myyty mies. Kelpasin joukkoon kaikkine vaivoineni. Itse asiassa niistä tuli tärkein suosituskirjeeni siinä vaiheessa, kun sairauksiini pohjautuen kouluttauduin vertaistukijaksi. Sain huomata nopeasti, että vertaistuella on lähes korvaamaton paikkansa sairaaloittemme hoitoketjuissa. Lääkärit ja hoitojatkin ilahtuvat. He tietävät meidän antavan potilaille jotakin sellaista, mihin heillä ei ole mahdollisuutta eikä työkiireiltään aikaakaan.
Vapaaehtoistoiminnan yhteydessä meistä olkalaisista kuoriutui vertaistukijoita myös toinen toisillemme. Olipa sairaus mikä tahansa, niiden tuomissa henkisissä paineissa on paljon yhteistä. Vertaistukija voi välittää aivan ratkaisevaa asennemuutosta ja uutta motivaatiota sairastuneen elämään. Eikä aikaakaan, kun vertaistuki jo kulkee kahteen suuntaan. Autettavasta on tullut kuin huomaamattaan auttaja.
Maassamme toimii valtakunnallisesti yli 11 000 sosiaali- ja terveysalan järjestöä. Niiden osastoja löytyy useimmilta paikkakunnilta. On luonnollista, jos mukaan lähteminen tuntuu olevan kynnyksen takana. Mutta kerran sen ylitettyään saa tulija kohdata sellaista ymmärrystä ja myötätuntoa, mitä hän ei ole tavannut missään muualla. Uudet ystävyyssuhteet avaavat ovia harrastemahdollisuuksiin, joissa sairauden asettamat rajoitukset jäävät sivuosaan.
Mainitsin itselleni rakkaaksi käyneen OLKA-toiminnan. Useimmat mukana toimivista ovat jollakin tavalla kroonisesti sairaita. Pääsyvaatimus se ei kuitenkaan ole. Vapaaehtoinen auttamistyö toimii muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kaikissa suurimmissa sairaaloissa. Se pitää sisällään sairaalaan saapuvien opastusta ja saattamista hoitoa tarjoaviin toimipisteisiin. OLKA- sairaalavapaaehtoinen on myös valmis keskustelemaan potilaan kanssa aivan tämän ehdoilla, eikä kiirettä tunneta. Tämä asenne on OLKA -toiminnan motto.
Tarjoamalla tällaista tukea tahdomme tuoda valoa ja rauhallista myötäelämistä sairaaloiden usein ruuhkaiseen ilmapiiriin. Siitä hyötyy välillisesti koko yhteis-kuntamme. Haluamme, että sairaalaan on jokaisen hyvä tulla.
Oletko sinä miettinyt, millä tavalla itse voisit mahdollisuuksiesi mukaan olla auttamassa sairastuneita ihmisiä? Rohkaisen sinua ottamaan yhteyttä lähimpänä sijaitsevaan OLKA -toimintapisteeseen. (https://olkatoiminta.fi)

Kirja on vaarassa kuolla sukupuuttoon. Ihan totta! Lukeminen on vähentynyt huolestuttavissa määrin. Erityisen hälyttävä on tilanne nuorten ja lasten keskuudessa. Keneltä lienevät lukemattomuutensa oppineet..?

Tekniikka on haastanut perinteisen kirjan. Kehitys harppoo eteenpäin ja tarjoaa yhä vetävämpiä audiovisuaalisia elämyksiä. Pelkistä aakkosista rakentuva äänetön tietopaketti on auttamatta jäämässä jalkoihin. Samaan aikaan kun kehittyvissä maissa ponnistellaan lukutaidon saavuttamiseksi, niin vauraassa hyvinvointikulttuurissa leviää uusavuttomuus. Älylaitteilla onnistuu kaikenlainen akrobatia, mutta kirjan käsittely – ja ennen muuta siihen keskittyminen – muodostuu yhä useammalle ylivoimaiseksi. Ellet usko minua, niin suuntaa lähimpään kirjastoon. Huomaat, kuinka elokuvat, pelit ja äänikirjat ovat valtaamassa tilaa perinteiseltä kirjalta. Erityisesti asiakirjallisuus on tungettu perimmäisille hyllyille, että kasvavalle viihteen kysynnälle saadaan tilaa. Eikö sinusta ole sairasta, jos murhat ja muut rikostarinat kiinnostavat enemmän kuin vaikkapa historia ja elämänkerrat?

Kokonaan oma lukunsa on siis pysähtyä tarkastelemaan lukutottumuksia. Ehkä vaatiikin hieman rohkeutta pohtia omaa suhdettaan kirjoihin ikäänkuin ulkopuolisin silmin. Millaista lukemiseni on? Minkä tyylistä lukemistoa kulutan? Luenko oppiakseni jotakin hyödyllistä, vai tyydynkö selailemaan tarkoituksella löytääkseni meheviä juttuja tai ajatusköyhää viihdettä? Tuon taidon oppimestarina toimii paisuva somekulttuuri. Se tempaa kovin helposti joutotiedon rannattomille ulapoille.

Ja kuitenkin: tosipaikan tullen on meidän yleensä käännyttävä kirjojen puoleen. Siinä hakeutuu moni sormi suuhun. Ei löydy edes sen verran ”kirjaviisautta”, että tietäisi mistä etsinnän aloittaa. Vähänkin parempi pesti yhteiskunnassa edellyttää sentään vielä lukemisen ja kirjoittamisen taitoja. Maailman tärkeimmillä asioilla on kirjansa. Niitä ei voi korvata. Kännykän paikka ei ole koulutunnilla, mutta kirjan on.

Entä sitten, jos kirja löytyykin kännykästä? Aina silloin tällöin puhetta pitäessäni kysäisen kuulijoilta, kuinka monella on Raamattu mukana. Yhä useammin esiin nostetaan kännykkä. No – parempi niin kuin ei mitään, mutta kuitenkin minua vähän tökkii. Kun pirukin kuulemma tuntee hyvin Raamattua, niin hän on erittäin halukas istumaan vierellemme kännykän selaajaksi. Miksi siis ei voi ottaa mukaan oikein ehtää Elämän Kirjaa, jos sellainen kerran löytyy kodista pölyä keräämästä? Muslimit kutsuvat kristittyjä ”kirjan ihmisiksi”, mutta olemmeko sellaisia? Suurista näkemys-eroista huolimatta meidän on tunnustettava, että muslimit vaalivat Koraaninsa pyhyyttä monin verroin paremmin kuin me Raamattua.

On kirjoja, joiden sanoma on syytä ottaa kirjaimellisesti. Esimerkiksi yhteiskunnan suojaksi kirjoitettu laki on sellaista kannesta kanteen. Se ei ole joidenkin mielipide, vaan sitoo kaikkia. Erimieltä olevien asuinlähiötä kutsutaan vankilaksi.

Otsikon kysymyksen tarjoili Jeesus eräälle uskonoppineelle, joka lähestyi häntä muka tietämättömänä kiusaamismielessä. Jeesus löi hänen eteensä kymmenen käskyä ja nosti pöydälle elämän suurimmat kysymykset. On tutkittu asia, että kirjoitettu sana voittaa arvovallassa puhutun. Ääni vaikenee, teksti jää.

Lopuksi heitän haasteen. Moninkertaisena isoisänä haastan teitä mummit ja vaarit hankkimaan lapsenlapsillenne seuraavaksi lahjaksi kirjan. Kunnon kirjan, eikä mitään hömppää. Saattaa toki käydä niin, että teininalku nyrpistää aluksi pettyneenä nenää ja hautaa kirjan hyllyynsä. Mutta sinut nähdessään se nouseekin hänen mieleensä. Ja aina voi muistia vähän avustaa kysymällä: ”Mitä pidit siitä antamastani kirjasta”.

Näin voit pelastaa rakkaan lapsenlapsesi lukutottumuksen – ja ehkä koko hänen elämänsä. Samalla varjelet kirjaa vaipumasta sukupuuttoon.

Olen sangen onnellinen mies. Erityisesti näin Ystävänpäivän tuntumassa pysähdyn taas ihmettelemään, kuinka paljon minulla onkaan ystäviä. Varmasti enemmän kuin mitä olen ansainnut. Siksi koenkin saaneeni myös ystävät lahjana Jumalalta. He ovat iso osa onneani.

Viime viikko vierähti kuntoutuksessa. Voi sitä hienojen hoitojen ja neuvomisen määrää, millä ystävälliset asiantuntijat auttoivat kohtaamaan sairauden eteen nosta-mia haasteita! Ja riitti evästä muutenkin: aamiainen, lounas, iltapäiväkahvi, päiväl-linen ynnä iltapala. Ei Suomi äiti pihistellyt hoitaessaan omaansa. Eikä ainoastaan minua, vaan rakkaan vaimoni Hannelen eteen tuotiin sama kattaus. Lisäksi häntä valmennettiin sen päivän varalle, kun minä en ehkä tiedäkään enää, missä on itä ja länsi.

Kaikki tuo ei ole halpaa lystiä. Siihen kun lisätään se muu hoito, mitä olen saanut suomalaisena osakseni, tekee mieli ottaa hattu päästä ja kumartaa.

Väitän olevani myös kiitollinen. Ja mitä enemmän kuulen maatamme ja sen vastuunkantajia haukuttavan, sitä kiitollisemmaksi koen itseni. Minun ei tarvitse olla edes katkera tai kateellinen – enää. Sitäkin lientä on nimittäin tullut joskus maisteltua. En suosittele.

Tuntuu pahalta, kun joutuu seuraamaan tämän hetken riitelyä suomalaisuuden periaatteista. Kuin kaiken kielteisyyden prototyyppinä istuu partaansa sukiva ay-pomo haastattelussa. Ministeritason palkkaa nauttivana hän vain viileästi toteaa pis-tävänsä satamat seis. Hänen mielestään on oikein pysäyttää yhteisen Suomemme verenkierto. Asenne tarttuu kuin tuli katkeruuden tappuraan. Jotkut kuvailevat sitä jopa rohkeudeksi.

On totta, että otteen irroittaminen saavutetuista eduista on vaikeaa. Mikä on minun, se pysyköön aina omanani. Miksi me olemme niin vastahakoisia myöntämään, että minun omani on osa yhteistä Suomea? Jos en koskaan avaa nyrkkiin kouristunutta kättäni, en pysty muuhun kuin lyömään. Jokainen voi halutessaan löytää faktaa siitä, että rakas Suomemme voi taloudellisesti ja moraalisesti erittäin huonosti. Se on tehostetun hoidon tarpeessa, ja silloin kysytään verenluovuttajia eikä kuppareita. Nyt on antamisen eikä potin jakamisen aika.

Oma eläkkeeni jää reilusti keskiarvon alapuolelle. Silti minulle ei tuota vaikeuksia hyväksyä edessä odottavia veronkorotuksia ja mahdollisia etujen leikkauksia. Ihmis-kunnan eteen piirtyy niin synkkiä tulevaisuudennäkymiä, että voimme vain toivoa selviytyvämme niistä verojen korotuksilla.

Suomi tarvitsee nyt kuntoutusta. Se on meidän tehtävämme. Sinun ja minun. Me toimimme terapeutteina. Emme voi ulkoistaa tehtävää EU:lle tai NATOlle. Kyyti käy kylmäksi, jos sitä yritämme.

Ei tämä tainnut oikein onnellisen miehen tekstiltä tuntua. Mutta malta, tärkein pointti on vielä sanomatta. Aukaisen Elämän Käsikirjan ja luen kanssasi: ”minun onneni on olla lähellä Jumalaa”. (Psalmi 73:28)

Niin ihmeelliseltä kuin se kuulostaakin, silloin suomalainen pieneläkeläinenkin voi kokea olonsa upporikkaaksi.

Mitä ovat köyhyys ja rikkaus?
Siitä ollaan niin montaa mieltä, että kädenvääntö asiasta lienee jokseenkin turhaa. Meiltä puuttuu absoluuttinen vertailupiste, jota käyttäen tulos kallistuu puolelle tai toiselle.
Vaiherikkaan elämäni varrella olen tavannut useita henkilöitä, joita julkisuudessa luonnehditaan upporikkaiksi. Jos sellaisen rikkauden hedelmäksi katsotaan onnellisuus, niin monet heistä eivät tunnista itseään lainkaan rikkaiksi. Päinvastoin. Monet huolet ovat köyhdyttäneet elämää päivin ja usein öisinkin. Vuodesta toiseen. Vastaavasti olen kohdannut paljon ulkonaisessa puutteessa eläviä ihmisiä. Kuitenkin monet heistä elävät sisäisesti niin yltäkylläistä elämää, että olen tuntenut itseni heidän seurassaan keppikerjäläiseksi.
Kuka oli köyhempi kuin Jeesus? Maailmaan syntyessään häntä tervehti tallin karjantuoksuinen ilma. Kulkiessaan vieraana ja muukalaisena hän huokaisi: ”Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi.” (Lk.9:58)
Yhden ainoan kerran Raamattu kertoo Jeesuksen käsitelleen rahaa. Tuota maagista maksuvälinettä, joka käteen puristettuna uhkaa vallata sydämen. Siitä kukkaron haltija Juudas Iskariot antaa karmivan esimerkin.
Ja köyhyyden sinetöi Jeesuksen kuolema. Hänen kuolinvuoteenaan toimi roomalaisten sotilaiden pystyttämä karkea risti. Lainahaudasta hän sai viimeisen leposijansa.
Aikamme ihminen haluaa tänäkin vuonna rakentaa itselleen mukavalta maistuvan joulun. Siinä pysähdytään itse joulun Herrankin luokse muutaman joululaulun verran. Tyystin vieraaksi jää se rikkauden salaisuus, mikä kätkeytyy Jeesuksen köyhyyden taakse. ” Tehän tunnette meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armon: vaikka hän oli rikas, hän tuli teidän tähtenne köyhäksi, että te rikastuisitte hänen köyhyydestään.
(2.Kor.8:9).
Jeesus tulikin siis köyhien Herraksi! Katoamattomaksi rikkaudeksi. Sinullekin. Hän on tullut rikkaudeksi niille maailman miljoonille ihmisille, joiden ulkoista elämää hallitsee puute ja epäoikeudenmukaisuus. Mutta Jeesus etsii myös heitä, jotka turmelevan rikkauden köyhdyttäminä ovat ajautuneet sisäiseen vararikkoon.
Jeesus syntyi, kuoli ja nousi kuolleista kääntääkseen ylösalaisin kaikki maiset arvot.
Hänen rikkautensa rinnalla menettää merkityksensä kaikki se, millä olemme tottuneet varallisuutta mittaamaan. Mikä ihmeellinen arvojärjestys! Pankkitilit, sijoitukset, maaomaisuudet, arvoasemat tai kuuluisat sukujuuret kuihtuvat Kristuksen kirkkauden edessä. Hän nostaa ihmisarvomme köyhyydestämme.
”Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa.”(Mt.10:8) Tästä Jeesuksen antamasta lahjasta juontaa juurensa tapamme jakaa lahjoja jouluna. Ennen muuta se tarkoittaa sitä, että pyrimme omalla antamisellamme auttamaan toisia heidän todellisissa tarpeissaan. Sillä ei ole mitään tekemistä sen rihkamakarusellin kanssa, joka joulu joululta pyrkii imuroimaan kukkaromme tyhjäksi.
Pieni pakolaistyttö antoi vinkin: ”Hymykin on tarpeeksi!”
Rikasta joulua Jeesuksen seurassa teille kaikille!

Vaikka olen kiinnostunut kultaamaan muistoja, niin palataanpa toviksi tähän aikaan. Ja sateeseen. Sillä on muuten tullut vettä. Suuria pisaroita ja pieniä piskoja. Kuuroina ryöpsähdellen kuin espanjalainen flamenco ja toisinaan lempeällä kosketuksella pisaroiden. Sadetta on riittänyt Suomi- neidolle ihan Lapin kiireestä alas Hangon kantapäähän. Jopa sinne, mihin sitä ei ole odotettu – tai vielä vähemmän toivottu. Kuten meidän kellariimme.

Luonto osaa yllättää. Niin se teki sillekin pariskunnalle, joka yli 60 vuotta sitten ra-kensi rintamamiestalomme kallioiseen rinteeseen. Alarinteen puolelle selvästikin kiireellä piikattu reikä on estänyt kellarikerrosta muuttumasta uima-altaaksi.

Tämänkaltaisista kokemuksista huolimatta mekin tarvitsemme yhä vettä. Ihan jokainen – ja mieluummin joka päivä. Meille suomalaisille veden yltäkylläisyys on ollut itsestään selvää. Meidän on työlästä käsittää, että eräs suurimmmista maapallo-amme uhkaavista tekijöistä tulee jo lähitulevaisuudessa olemaan makean veden puute.

Sinä suomalainen: osaatko olla kiitollinen ihan tavallisesta vedestä? Se on Jumalan rakkaudenlahjaa meitä kohtaan. Silloinkin, kun se kulkee tietänsä kellarin lattian kautta.

Vedensaanti täyttää vain yhden elinehdoistamme. Jos tahtoa riittää, niin jokainen voi nähdä Jumalan kädenojennuksia muitakin. Kuten puhdas ilma, juuri sopivalla etäisyydellä lämmittävä aurinko, ynnä muut taivaankappaleet. Listaa riittäisi pitkälti. Jatka sinä, kun muistelet elämäsi jokivarren maisemia.

Mutta vienpä sinut hetkeksi kuuntelemaan toisenlaisen sateen solinaa.

Yli kahdenkymmenen vuoden ajan on Seinäjoen Helluntaiseurakunnassa järjestetty ”Sateet lähetä” -tilaisuuksia. Tuo nimihän on selvä pyyntö, rukous Jumalalle. Ja Hän on totisesti vastannut lähettämällä runsaita Hengen sateita. Tarkkoja lukuja minulla ei ole – tuskin toisillakaan, mutta uskoontulleita on varmasti vähintään satoja. Vielä useammat ovat rohkaistuneet etsimään Jeesuksen läsnäoloa omaan elämäänsä.

Jumalan lähettämät Pyhän Hengen sateet ovat rakkauden sateita. Armossaan Hän on enemmän kuin halukas vuodattamaan niitä kaikkialle maailmaan. Onkin traagista, että näinä levottomina ja ahdistavina aikoina niin monet pakenevat Jumalaa. He pel-käävät Hänen kosketustaan. Samaan aikaan kuitenkin ihmiskunta kaipaa turvaa ja lohdusta. Keneltäkään sitä ei voi saada varmemmin kuin Jeesukselta Kristukselta, si-nunkin Vapahtajaltasi.

Valitettavasti minulta puuttuu kyky kuvailla kaikkea sitä rakkauden määrää, jota Jeesus on osakseni suonut. Hän puhui totta sanoessaan: – Joka juo sitä vettä, jota minä hänelle annan, sille ei ikinä tule jano (Johanneksen evankeliumi 7:37). Tämä on ollut minun kohdallani ihanasti totta jo lähes puoli vuosisataa.

Miten on sinun laitasi? Oletko jo käynyt samalla lähteellä?

Tulit luokseni niin yllättäen
osannut en Sua lainkaan odottaa
Kysyit vain: “onko mulla hyvä olla?”
Tiennyt en vielä silloin
kuka mulle puhuikaan
mutta koskaan ennen ollut ei niin hyvä olla
Otit pois mun tuskani
ja tilalle sain Sinun rauhasi
kun tulit silloin tehdassaliin likaiseen
ja vielä likaisempaan sydämeen

Kulunut on monta vuotta
usein joutunut oot mua etsimään
ja kysymään: “eikö ollutkaan hyvä olla?”
Itkien saan painaa pääni
syliin Hyvän Paimenen
kuiskaten: “luonasi on mulla paras olla.”
Otit pois mun syntini
annoit kaiken anteeksi
Kun ylös nostit langenneen uudelleen
ja sain taas hyvän olon sydämeen

Kuukauden päivät sitten järjestettiin pääkaupunkiseudulla jo perinteiset lintujen bongajaiset. Parhaat tunnistivat lajeja kymmenittäin.
Jyväskylän yliopistossa puolestaan on kehitetty digitaalinen sovellus, joka tunnistaa 150:n linnun äänet. Onnittelen. Pahasti degeneroitunut cityihminen erottaa hädin tuskin lokin rääkäisyn pakoputkien pärinästä, joten tekniikan apu tulee tarpeeseen.

Menneillä polvilla oli toisin. He jakoivat työnsä ja vapaansa luonnon kanssa. Sen äänet ja värimaailma oli heidän somensa, missä he liikkuivat tottuneesti. Luonto myös houkutteli ihmisiä syvälle mystiikkaan. Luonnon erilaiset ilmiöt tulkittiin usein enteiksi. Esimerkiksi linnut koettiin vahvoina viestintuojina.

“Kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta, pääskysestä ei päivääkään.” Ikävä kyllä iloisten viestien kuriireja löytyi lintumaailmasta vähän. Sen sijaan monet kantoivat sulissaan ja äänellään jobinpostia. Käki tosin saattoi kertoa odottavasta rakkaudesta, mutta yhtä lailla lyhenevistä elonhetkistä. Mustanpuhuvalta korpilta oli turha odotella ruusuja. Sitä pidettiinkin “lemmon lintuna, joka oli kerätty kekäleistä ja sysipuista”. Kuorossa raakkuvat varikset tiesivät tavallista suurempaa onnettomuutta ja nauraville harakoille lankesi juoruilevien riidanhaastajien rooli ihan luonnostaan.
Meidän aikanamme lintumaailma harvenee siinä kuin suomalaisten määräkin. On siis etsittävä enteitä ja niiden tulkkeja muualta, vaikkapa Facebookista. Ei sen puoleen, kyllä täältäkin lintuja löytyy. Ehkä kaikkein vaikuttavin on Pahanilmanlintu. Pitkine kynsineen ja terävine nokkineen se on totisesti nimensä veroinen. Sen erikoista herkkua ovat julkkisten todelliset ja kuvitellut mokaukset. Niistä Pahanilmanlintu kiirehtii kuuluttamaan koko rannattomalle somemaailmalle. Aivan erikoisesti sen makuhermoja hierovat poliitikkojen elämästä löytyvät lierot. Se onkin haaskalintuna sitä mieltä, että yhteiskunnan päättäjät ja viranomaiset ovat lähtökohtaisesti epäilyttäviä ja keskenään salaliitossa meidän päämme menoksi. Siksi ne tulee mitä pikemmin nokkia hengiltä.
Mutta vielä Suomen countrysidelta löytyy aitoa lintujen sinfoniaa – tai sanoisinko ylistyslaulua. Sitä kuuntelemaan Amigo haastaa teitäkin. Hakkaa muuten somen mennen tullen.
Jumalan siunaamaa suvea!