Ei sitä aina herätessään aavista, mistä päivän mittaan itsensä löytää. Piispantarkastuksen päättävä juhlamessu oli kieltämättä nimensä veroinen kokemus. En lainkaan epäile, etteikö se paikallisille seurakuntalaisille ollut suoranainen elämys. Edellisestä kun on vierähtänyt vuosikausia.

Ensimmäistä kertaa sain kuunnella piispan saarnaa ihan livenä. Hyvä puhe olikin. Hän koppasi heti kuulijansa mukaan. Vieressä istuvalle piti sanoa, mitä hyvää hänestä tiesi. Siinä joutuivat vävy ja appiukko totisen paikan eteen. Hätäpäissään vävy väitti arvostavansa apen hyviä tekoja. Toivottavasti niitä edes muutama löytyy. Itselleni jäi vastauksen verran enemmän miettimisaikaa. Kun sitten sanoin pitäväni vävyäni hyvin luotettavana, tiesin kyllä puhuvani sydämestäni.

Muistoihin piirtyi sekin, kun sain alttarilla öylätin itsensä piispan kädestä.

Mutta sitten pidot vasta alkoivat. Vävyni on ko. seurakunnan johtohenkilöitä, Hänen siivellään kävi kutsu maittavan pitopöydän ääreen. Pappeja vilisi oikealla ja vasemmalla. Siinä lipereiden katveessa yritin näyttää ruutupaidassani mahdollisimman tärkeältä.
Tasokas ja laatumusiikilla maustettu tilaisuus päättyi vävyni pitämään kiitospuheeseen. Sitä kuuntelin silmät kosteina ja rinta niin rottingilla, että ruutupaidan napit olivat lujilla.

Sen verran piispantarkastuksista olen jyvällä, että tiedän päätösjuhlan kiitosmielen löytyvän vasta monen kipeänkin keskustelun takaa. Se on tarkoituskin. Seurakunnan tehtävä on palvella ja opastaa “maansa kansaa”. Siinä muutosten paineessa on seurakunnankin suostuttava rehellisesti elämään säilyttämisen ja uudistumisen prosessissa.

Kotimatkalla mietiskelin, millaisia merkkejä ajan hammas onkaan piirtänyt kristillisyyden kupeeseen. Alun perin yhdellä seurakunnalla oli useita piispoja – eli kaitsijoita. Tilannekuvasta riippuen heitä kutsuttiin myös vanhimmiksi ja paimeniksi – eli siis pastoreiksi. He olivat kaikki arvoasemaltaan toistensa vertaisia. Toki johtajuuden ominaisuudet ohjasivat toisia toimimaan enemmän joukon yhteisenä äänenä. Nyt näistä hallinnollisista malleista ja toistemme kelvollisuudesta seurakunnan tehtäviin kiistellään usein naamat punaisina.

Kuka uskaltaa vielä todeta: “Näin on Herra sanonut”?

Nykyään puhutaan paljon polarisaatiosta. Se on alun perin termi, jolla määritellään sähkömagneettisia, lähinnä valon ominaisuuksiin liittyviä ilmiöitä. Tavallinen torikansa kohtaa sen yleensä aurinkolaseissaan. Polaroitu linssi päästää lävitseen vain “toivottuja” säteitä.

Polarisaatio on kuitenkin astunut kuvaamaan keskusteluissa yhteiskunnallista kehitystä. Yksilöiden ja ryhmäkäyttäytymisen havainnollistajana se on sangen sopiva. Tällöin paljastuvat vastaparit, jotka puheissaan ja toiminnassaan päästävät sisälle vain “toivottuja” säteitä. Näin meistä muodostuu “me”, jotka katselevat “he”itä enemmän tai vähemmän alta kulmien. Tämä on noussut räikeänä näkyviin maailmanpolitiikassa, mutta erityisen selvästi vaaleihin valmisttautuvassa Yhdysvalloissa.

Erilaisuus voi olla harkittu pyrkimys yhtä hyvin kuin olosuhteiden liikkeelle sysäämä lumipalloilmiö. Energiaa saadessaan ne ovat kasvaneet vaikuttajiksi, jotka tunnistetaan – vaikkakaan ei hyväksytä – maailmanlaajuisesti. Tällaisia ovat mm. populismi, liberalismi, nationalismi, solidaarisuus, konservatismi, eri ääriliikkeet. jne. Aina ei raja arvomaailmoiden välille ole helposti vedettävissä. Esimerkiksi populismin eronteko fasismiin(joka oikeuttaa jatkuvaan vihanpitoon) on lähes näkymätöntä. Viimeinen muoti-ilmiö erottamaan toivottua ja ei-toivottua on eläminen “kuplassa”.

Kuuluimme sitten mihin kuplaan tahansa, pidämme tietysti itseämme hyviksinä ja heitä muita jossakin määrin arveluttavina – ellemme suorastaan pahiksina. Koemme “he”idät “me”ille ja toivemaailmallemme uhkana. Erityisen traagisena aatteellinen polarisaatio näyttäytyy asenteissa hätätilanteessa olevia ihmisiä kohtaan.

Esimerkillään Laupiaasta Samarialaisesta asettaa Jeesus meidät kaikki testiin(Luuk.10). Kuinka “me” suhtaudumme toisiin ihmisiin? Ymmärrämmekö “he”itä, jotka ovat joutuneet fyysisten tai sanallisten hyökkäyksien ruhjomiksi? Lähteekö auttamisemme ja hyväksyntämme liikkeelle “me”idän oman etumme turvaamisesta, vai autettavien todellisista tarpeista?

Yksinkertaistaen: onko “me”istä “he”ille lähimmäisiksi?

Miksi?

Paljastaisit ensiksikin oman typeryytesi. Samaan sortui myös kansan ihannoima kirjailija Jari Tervo viskatessaan Raamatun olkansa yli tv-lähetyksessä. Hän astui yhdellä askeleella ulos viisasten kerhosta. Kummankaan kirjan polttaminen ei ole kiellettyä Suomenkaan lainsäädännössä. Lain puitteissa ihmisille on suotu lukemattomia muitakin tapoja osoittaa typeryytensä.

Toiseksi. Älä provosoidu toisten typeryydestä. Vastaamalla typeryyteen typeryydellä tekee ihmisestä tuplatyperän. Punaista nähdessään hän ei tajua astuvansa päätä pahkaa hänelle asetettuun ansaan.

Vihje teille, arvoisat muslimit. Jos reagoitte kohtaamaanne typeryyteen särkemällä paikkoja ja kivittämällä järjestystä valvovaa poliisia, osoitatte vain olevanne kykenemättömiä elämään moniarvoisessa yhteiskunnassa. Voitte viihtyä paremmin muualla. Tai sitten voisitte tulla aivan tasa-arvoisina samalle penkille meidän kristittyjen kanssa. Jo vuosikymmenien ajan olemme nimittäin saaneet kokea, kuinka meille tärkeitä kristillisiä arvoja saa lyödä kuin sitä kuuluisaa vierasta sikaa. Silti me olemme oppineet jättämään tulitikut taskuun ja kivet maahan.

Miksi ihmeessä?

Jokaisen ihmisen tulisi tarkistaa omaa käsitystään jumalasta. Me kristityt uskomme sellaiseen Jumalaan, joka kykenee halutessaan puolustamaan itseään ja mainettaan. Hän kyllä hoitelee aikanaan niin polttelijat kuin viskelijätkin. Jos jonkun jumala taas on sellainen, että hän tarvitsee suojakseen ihmisten heittämiä kiviä ja polttopulloja, niin tuskin sellaisesta jumalasta on hädän tullen ihmisten turvaksi – jos se nyt sitten on tarkoituskaan.

Moniarvoisessa yhteiskunnassa ihmisellä on vapaus palvella millaista jumalaa sitten haluaakin. Mutta samalla hän on velvollinen sietämään kaikenlaisia typeryyksiä. Valitettavasti.

Nämä ovat Jeesuksen sanoja, joilla Hän kuvaa olosuhteita maan päällä juuri ennen paluutaan. Laittomuudella tarkoitetaan tässä nimenomaan näkökulmaa Jumalan kannalta. Hänen Raamatussa ilmaisemat ihmiskuntaa suojelevat ohjeensa muodostavat edelleen sen lainsäädännön rungon, jonka pohjalle kehittyneet yhteiskunnat ovat maailman laajuisesti rakentuneet.

Viime vuosikymmeninä tätä lainsäädäntöä on kiihtyvällä vauhdilla romutettu. Materialistinen humanismi on ottanut missiokseen vapauttaa ihmiskunnan sitä rajoittavan uskonnon ikeistä. Mikä erikoisen surullista, niin maailman onnellisimpien ihmisten tyyssijoiksi rankatuissa Pohjoismaissa kristillisyyden alasajo on erityisen jyrkkää. Sitä harjoitetaan systemaattisesti hallitsevien poliitikkojen ja useimpien heidän edustamiensa puolueiden toimesta. Jopa liberaalinen papisto on asettunut tämänkaltaisen kehityksen selkänojaksi.

Olemme ajassa, jolloin valtaa pitävien toimesta jokaista kutsutaan viihtymään omassa arvomaailmassaan. Kaikkien kukkien on todellakin saatava kukkia. Vihapuheen kynnystä höylätään kaiken aikaa matalammaksi. Kritiikin esittäjän on syytä valita sanansa huolella. Ovi syytettyjen penkille Päivi Räsäsen vierelle avautuu herkästi.

Jätän teille alla muutaman kommentin mietintään. Tahtoisin myöskin muistuttaa rukouksen merkityksestä. Se on edelleenkin väkevä ase, joka liikuttaa asioita ensin näkymättömässä, mutta ajan myötä myös näkyvässä maailmassa. Meidän kristittyjen aikaa kun ei ole tarkoitettu voivottelemaan ympärillemme versoavia myrkkysieniä, vaan näyttämään rohkeasti väriä sen Raamatussa ilmoitetun uskon puolesta, joka meille Jeesuksen Kristuksen ansiosta on kerta kaikkiaan annettu (Juud.3,4).

Jätän lopuksi nuo lähdeviitteet. Niihin kannattaa tutustua. Erikoisesti viimeisin viesti ei ole jättänyt rauhaan. Jos se tuntuu järkevältä, kirjoitan aiheen tiimoilta lisää. Minulla – kuten monilla meistä – on nuoria lapsia tai lapsenlapsia. Kaikkien on havahduttava huomaamaan, kuinka suuressa vaaravyöhykkeessä he elävät. Annammeko poliitikkojen määritellä heidän sukupuolensa?
”Seksuaalisuus on Jumalan lahja ja homoseksuaalisuus on osa sitä lahjaa. Homoseksuaalisuus ei ole synti, sairaus tai häpeä, homojen syrjiminen sen sijaan on.” (Piispa Teemu Laajasalo, HS.10.8.)

”Nykyään tiedetään enemmän ihmisten seksuaalisuudesta kuin ennen. Jotta kirkossa olisi uskottavuutta, kirkon on löydettävä ratkaisu, jossa perinteet voivat tavata nykypäivän yhteiskunnan.” (Piispa Bo-Göran Åstrand, HS.10.8.)

Vielä vuosituhannen alussa sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin hakeutui Suomessa vain kymmeniä ihmisiä vuodessa. Nyt tutkimuksiin hakeutuvia on vuodessa satoja…Viime vuosina he ovat yhä useammin olleet nuoria, siis alle 24-vuotiaita. Ja myös alaikäisiä…Nyt sukupuoliristiriitaa kokevissa on uusi aalto.Yhä useampi hoitoon hakeutuva sanoo, ettei ole lapsena kokenut sukupuolen suhteen ristiriitaa. Paha olo ON ALKANUT VASTA MURROSIÄSSÄ.
“He ovat siis havahtuneet ongelmaan ja alkaneet kärsiä siitä siinä vaiheessa, KUN HE OVAT ALKANEET AJATELLA, MITEN MUUT MAAILMASSA NÄKEVÄT HEIDÄT”, sanoo alalle erikoistunut psykiatri Teemu Kärnä(HS.2.8.)

Kaikki olette katselleet telkkarista futista – ainakin vahingossa. Muistanette tilanteita, joissa taklattu pelaaja Oscarin arvoisesti päästää kuolinparahduksen ja jää kentän pintaan kiemurtelemaan viimeisiään. Silmänurkasta hän seuraa, minkä värinen kortti tuomarin taskusta nousee. Jos esityksen tulos on toivottu, hän kokee välittömästi ihmeparantumisen. Ellei, niin käsiä levitellen vääryyden kokenut etsii yleisöltä sympatiaa.

Mikä sitten on oikein ja mikä väärin? Näyttää siltä, että pelissä nimeltä elämä on yhtä monet säännöt kuin on pelaajiakin. Häviäminen tuottaa monella tavalla tuskaa. Jokainen kokee tappioita, eikä läheskään aina voida silloin puhua vääryydestä. Moni ihminen näyttää todellisen luonteensa tappion edessä. Reilu tunnustaminen ei merkitse alistumista. Se on ryhdikkyyttä. Kukaan ei voi aina voittaa. Tuntuu tosi sairaalta, kun maailman supervallan johtaja jo etukäteen vihjaa, että hän ei tule hyväksymään mahdollisesti odottavaa vaalitappiota. Sellaista ihmistä tavataan kutsua diktaattoriksi.

Me tavikset kamppailemme toki paljon pienemmillä pelikentillä. Silti osaamme nostaa melkoisen haloon kokemistamme – tai kuvittelemistamme vääryyksistä. Monet aistivat julmaa kohtelua verokarhun hampaissa, eikä perintopiironki tunnu löytävän oikeudenmukaista sijaa kenenkään huushollissa.

Mutta nyt nauru seis!

Maailmastamme löytyy surullisen paljon huutavaa vääryyttä, jonka edessä sivustakatsojista tulee syyllisiä. Mitä pahaa ovat miljoonat afrikkalaiset tai aasialaiset lapset tehneet, että he ovat saaneet syntymälahjakseen jatkuvan nälän? Heille meidän koronataantumamme olisi luksusta. Entä mitä ansioita meillä on syntyessämme suomalaisiksi? Uskooko joku ihan tosissaan, että kaikkien näiden olosuhteiden takana myhäilevät rouva ja herra Luonnonvalinta?

YK on varoitellut pitkin kesää, että Covid-19 -pandemian seurauksena on puhkeamassa “raamatullinen nälänhätä”, joka surmaa väkeä monin verroin enemmän kuin itse virus. Tällä hetkellä arvioidaan, että akuutista nälänhädästä kärsivien määrä tulee nousemaan yli 250 miljoonan. “Jos emme saa toimitettua näille ihmisille heidän tarvitsemiaan elintarvikkeita, analyysimme osoittaa, että jopa 300 000 ihmistä voi nääntyä nälkään joka ikinen päivä kolmen kuukauden ajan”. (WFP:n ruokaohjelman johtaja David Beasley).
Mikä katastrofi – ja vain yksi monista! Eikö sinustakin? Ja kaiken tämän edessä EU ja Suomi siinä mukana leikkaavat näille köyhistä köyhimmille kohdistetuista avustuksista. Se on väärin, se!

Siksi haastankin jokaisen lukijan osallistumaan – vaikka pienelläkin summalla – maailman TODELLISTEN hädänalaisten auttamiseen. Mieleisesi kanavan löydät kyllä helposti.

On se vaan niin väärin, jos tällaisissa asioissa jättäytyy sivulliseksi. Mielestäni se on punaisen kortin ansainnut teko. Mutta käyköön tämä kirjoitus nyt keltaisesta.

Tapasin äskettäin pitkäaikaisen sydänystäväni. Meitä yhdistävät monet ratkiriemukkaat muistot, joita olemme naurussa suin jakaneet vuodesta toiseen. Nyt siis tapasimme jälleen. Emme kuitenkaan enää kohdanneet. Vakava muistisairaus oli vienyt ystäväni maailmaan, minne minulla ei ollut pääsyä.

Muisti on melkoinen veijari. Kaikilla tämän lukijoilla riittää kyllä muistikuvia siitä, kuinka se on onnistunut keppostelemaan. Meidän kannaltamme tietysti aina väärällä hetkellä. Viime vuosiin saakka minunkin luottoni muistiin oli horjumaton. Mutta sitten se alkoi käyttäytyä arvaamattomasti. Joskus se himmensi tapahtumia mielestäni kuin hitaasti vuotava astia. Toisinaan taas se kieltäytyi jyrkästi hyväksymästä asioita ja sanoja, joiden esiintuoja olin toisten muistikuvien perusteella kiistatta ollut. Ja kaiken huipuksi: joistakin asioista, jotka tahtoisin niin mielelläni unohtaa, muistini ei suostu päästämään irti. Suhteestani muistin kanssa on muodostunut kyräilevä. Puolin ja toisin.

Miksikähän Jumala on luonut muististamme tällaisen?

Taitaa ollakin niin, että monilla harkitsemattomilla teoilla ja suunnitelmilla olemme ajamassa sinänsä hyvän muistin tilttiin. Samaan tulokseen voi päästä vielä nopeammin, jos ei treenaa muistiaan valmiiksi naurettuja tv -sarjoja syvemmillä haasteilla.

Yhtä asiaa ei kenenkään saisi unohtaa. Jumalalla on täydellinen muisti. Näkömuisti, kuulomuisti, ajatustenlukumuisti ja vielä paljon enemmän. Hän muistaa senkin, että jopa parasmuistisin ihminen on ilman Hänen henkeään vain hyppysellinen savea. Siksi Hän ei odota keneltäkään liikoja. Mutta seuraavan totuuden Hän tahtoo jokaisen muistavan: “Jos sinä, Herra, pidät mielessäsi synnit, Herra, kuka silloin kestää?” (Ps.130:3)

Vakava kysymys, jonka vain tyhmä sivuuttaa. Helpotuksesta kerrotaankin heti seuraavaksi: “Mutta sinun luonasi on anteeksiantamus.”

Ainoa anteeksiantemus perustuu Jeesuksen Kristuksen tarjoamaan syntien sovitukseen. Jeesukseen turvautuva ihminen löytää Jumalan muistista senkin ihmeen, että Hän on myös unohtamisen mestari. Kun me katuen tunnustamme Hänelle syntimme, niin Hänen muistinsa deletoi ne lopullisesti. Niitä ei ole enää olemassa.

Sanoi meidän hapertuva muistimme siihen mitä tahansa.

Tuli haettua vähän vauhtia lasaretista. Vaivat ovat vaivanamme iän myötä yhä enemmän. Mutta niitä hoidetaan Suomessa hyvin. Sen sain jälleen minäkin kokea. Ja aivan kuin sivutuotteena mielikin kirkastui ehommaksi. Jaksaa taas murjottamatta niiden vaivojen kanssa, jotka eivät jääneet lasarettiin.

Kanssapotilaiden joukosta en kuullut purnaamista. Siinä sydänvalvonnan rauhallisessa ilmapiirissä tuumiskelin, että missähän puussa kasvavat ne tyytymättömyyden hedelmät, joihin ei voi olla törmäämättä lehtien keskustelupalstoilla? Oli alku-uutinen miten positiivinen tahansa, niin eikös vain kohta joku keksi – tai epäile -, että kyllä senkin ilon takana on jokin koira haudattuna.

Minusta meillä kaikilla on paljon aihetta kiitokseen. Kiitollisella mielellä on helpompi elää ja lähellämme on parempi olla. Mitä jos oikein ryhtyisimme tutkimaan, mistä kaikesta olisi aihetta olla kiitollinen? Ei kehitys pysähdy tyytyväisyyteen. Tämä on hyvä resepti aivan kaikille katsomuksista riippumatta. Yhä vaikeammaksi kääntyvässä maailmassa on nyt hyvä olla suomalainen.

Kyllä me kristitytkin näemme ympärillämme yhtä sun toista korjaamisen tarvetta. Mutta paras on aloittaa hankkeet omalta tontilta ja aivan erityisesti omasta sydämestä. Ei ole edes tarvetta lähteä lasarettiin, vaan maailman paras Sydänlääkäri saapuu pyynnöstä kotikäynnille. Onpa saattanut jo useampaan kertaan ovea koputellakin kuulostellakseen, löytyykö sisäpuolelta elämää.

Kaiken lisäksi palvelu on muuten ilmainen, mutta happamen ja purnaavan sydämen Hän vie mennessään.

Onko sinun rukouksesi valmistava toimenpide, vai viimeinen pappilan hätävara? Olipa kumminpäin tahansa, niin rukoukset ovat käyttöä varten. Astumalla rukouksen maailmaan hyvinä päivinä, voi vaikeudetkin kohdata levollisin mielin.

Raamattu opettaa paljon myös yhdessä rukoilemisesta. Siihen ihminen voi todella kasvattaa itseään. Suurin vaikeus lienee useimmilla siinä sitkeässä käsityksessä, että rukous mielletään yksityiseksi asiaksi. Ujouden pois heittäminen on helpommin sanottu kuin tehty.

Yhdessä rukoileminen on esirukousta. Siihen on helppo liittää myös omat asiansa. Ellei kyse ole salassa pidettävästä asiasta, saattaa rukouspyyntö lyhyessä ajassa tavoittaa suuren joukon rukoilijoita. Näin yhden ihmisen asia nousee jopa tuhansien sydämille.
Entä sitten tulokset? Valitettavasti puhumme niistä liian vähän. Liian harvoin palataan Jeesuksen luokse kiitosta kantaen. Kun Jeesus paransi samalla kertaa kymmenen pitalista, vain yksi heistä palasi kiittämään (Luuk.17:12). Toisilla oli liian kiire omiin touhuihinsa. Emmehän vain ole samanlaisia?

Raamattu on tulvillaan voimallisia rukousvastauksia. Ja jos Raamattuun tukeutuvat ihmiset kertoisivat kaikki rukousvastauksensa, niitä varten olisi rakennettava suuri kirjasto. Esirukoukset ovat muuttaneet historiaa. Nicolae Ceausescun hirmuhallinto sortui rukouksien painosta. Samoin kävi Berliinin muurille, eikä suuri ja mahtava Neuvostoliittokaan lopulta kestänyt rukoilevan seurakunnan edessä. Jumala kuulee kansansa huudot; siitä todistaa itsenäisen Suomenkin olemassaolo.

Usein vaarana on tulkita rukousvastaus luonnolliseksi tapahtumaksi. Aivan kuin kaiken luonut Jumala ei voisi käyttää itse luomiaan ilmiöitä avun antamisessa. Miksi ihmisen on niin vaikeaa antaa kunnia Jumalalle?

Joskus Jumalan vastaus saapuu pikapostissa. Toisinaan Hän näyttää unohtaneen koko asian. Niin ei kuitenkaan ole. Siksi rukoilkaamme toistemme ja yhteisten asioiden puolesta. Hyvinä ja huonoina päivinä.

Onneksi olkoon!

Kansainvälisen tutkimuksen mukaan sinä, minä, me suomalaiset olemme maailman onnellisinta kansaa. En tiedä, millä kriteereillä tuohon päätökseen on ajauduttu. Ehkäpä viimeiset haastattelut ovat osuneet aurinkoisille päiville.
Joka tapauksessa onnellisuuden vastuu on nyt laskettu harteillemme.

Onnellisuus on varmasti osa hyvinvointia. Luonnollisesti jokainen haluaisi elää hyvän elämän. Ihan sen alusta aivan viimeiseen hengenvetoon. Siksi sitä ei kannata hukata ajamalla takaa onnellisuutta. Hyvä elämä sisältää paljon enemmän.

Maailmankuulu Yalen yliopisto on lanseerannut verkkoon hyvinvointia käsittelevän ilmaisen kurssin. Se on saavuttanut räjähdysmäisen suosion. Koronakuukausien aikana yli puoli miljoonaa ihmistä eri maista on suorittanut kurssin. Alussa ja lopussa suoritetaan testi, jolla mitataan osallistujan tyytyväisyyttä elämäänsä – eli onnellisuuden tasoa.

Näin saatu tutkimustulos on kiistaton. Eniten omaan onnellisuuteensa voi vaikuttaa olemalla kiltti toisille ja tekemällä heille ystävällisiä tekoja. Edes sillä ei vaikuta olevan väliä, onko kohde omasta lähipiiristä vai peräti ventovieras. Hyvät teot saavat aikaan hyvän mielen. Elämä maistuu hyvältä. Voi olla jopa onnellinen.

Psalminkirjoittaja Aasaf pääsi vielä syvemmällä hyvän elämän ja onnellisuuden juuriin jo 3000 vuotta sitten. Monien vaikeuksien keskellä hän paljasti aarteensa: “Minun onneni on olla lähellä Jumalaa”(Ps.73:28).
Kirjaimellisesti: “Jumalan läheisyys on minulle hyväksi”.

Se on hyvinvoinnin tärkein perusta kaikille ihmisille. Ja läheisyys Jumalan kanssa vaikuttaa väistämättä ihmissuhteisiimme. En voi sanoa olevani lähellä Jumalaa, jos välit ovat riitaisat toisten ihmisten kanssa. Silloin Jumala säilyttää turvaetäisyyden – pandemian jälkeenkin -, kunnes asiat on selvitetty.

Jumalan lanseeraaman hyvinvoinnin oppikirja löytyy todennäköisesti sinunkin kirjahyllystäsi.