Lähiaikoina ilmestyy vierailukalenteriin pitkästä aikaa uutisia. Kiitän kaikkia esirukoilijoitani. Olette omalla rakkaudellanne olleet vaikuttamassa siihen, että saan ehkä jatkaa Jumalan juoksupoikana (maailman ihanin pesti) vierailemassa eri seurakunnissa.

Sitä haluan tehdä niin pitkään, kun tossu nousee. Rukoilkaa siis, että minulla olisi aina jotakin hyvää annettavaa. Virkistykseksi ja rohkaisuksi.

Mikä on totuus?
Pontius Pilatus ei ollut ainoa totuudesta epätietoinen. Hänen vanaveteensä ovat liittyneet ja liittyvät maailman kaikki muutkin ihmiset. Olemme perimmäisen totuuden etsijöitä, vaikka läheskään kaikki eivät suostu sitä myöntämään. Osuvasti totuutta on kuvattu myöskin valona, joka valaisee ihmisen ymmärrystä matkalla totuuden suurempaan löytämiseen. Mutta täydellistä totuutta ei yhtä poikkeusta lukuunottamatta ole kukaan kantanut sisällään. Hänet esitellään viimeisillä riveillä.

Samaan aikaan totuutta etsiessämme meitä uhkaa löytämisen pelko. Vaatii todellakin paljon tulla tuntemaan totuus esim. itsestään. Sen tuominen valokeilaan saa ajatuksenakin monet pakokauhuun. Tilalle peräänkuulutetaan jotakin helpompaa ratkaisua.

Tämän hetken kuuluisin twiittaaja on lanseerannut yleiseen käyttöön termin “valeuutinen”. Hänelle se ei palvele puolustus -, vaan paremminkin hyökkäysaseena. Kaikki lausumat, mitkä poikkeavat hänen itsensä kertomista, kuuluvat vähintäänkin osaltaan tuon valemedian joukkoon. Muutama päivä sitten sai koko maailma nähdä suorana lähetyksenä Helsingistä, mikä oli julkipuhuttu totuus suurvaltajohtajien tapaamisessa. Jälkeenpäin on sanomisia puolin ja toisin parsittu ja samalla itse alkuperäisiä sanomisia kutsuttu valeuutisiksi. Toisen osapuolen leirissä lausumia muokattiin toivossa, että suuret kansanjoukot unohtaisivat tapahtuneet lipsahdukset.

Jos missä, niin uskontojen viidakossa totuus on hakusessa. Siinä mielessä Pilatus kyllä esitti kysymyksensä koko muun ihmiskunnan puolesta. Yksin Jumala tietää, kuinka montaa totuutta maailman tuhannet uskonnot – mukaan luettuna ateismi – tarjoavat. Tätä taustaa vasten suvaitsevaisuus käsitteenä on ymmärrettävää. Omassa etsimisessään ymmälle ajautunut ihminen päätyy ajatukseen, että jokainen uskonto tarjoaa osan totuutta. Kaikki tiet vievät loppujen lopuksi Jumalan yhteyteen. Siksi meidän tulee suvaita toistemme edustamia osatotuuksia ja yrittää selviytyä omamme kanssa niin hyvin kuin mahdollista. Tämä muodostuu monen tuhoksi.

Eräs lähtökohta kuuluu jokaisen ihmisen perusoikeuksiin. Hänen on saatava itse löytää ja hyväksyä oma tiensä – siis vakaumuksensa – totuuden etsinnässä. Erityinen huoli kiinnittyy siksi siihen, kuinka elämänsä polkua hapuileva lapsi saa toteuttaa tätä oikeuttaan. Uskonnon tai uskonnottomuuden nimissä tapahtuu jatkuvaa lasten manipulointia heidän maailmankuvansa muokkaamiseksi aikuisia miellyttäväksi. Erilaisilla riiteillä ja perinteisiin vetoavilla toimituksilla pyritään korvaamaan oman esimerkin tarjoamat puutteet. Näin lapselle syötetään pakkototuus ennen kuin hänellä itsellään on kykyä suorittaa oman tahtonsa mukaisia valintoja. Sitten – vuosien jälkeen – nuorelle ihmiselle valkeneekin, että hänelle on syötetty valeuutisia, jotka eivät enää vastaakaan hänen omia käsityksiään totuudesta. Seurauksena olemme saaneet todistaa nuoremman polven joukkopakoa hengellisistä yhteyksistä. Aivan liian monet ovat antautuneet itämaisten kulttien uhreiksi, tai myöskin esim. katteettomin lupauksin saalistavien superuskovien haaveihin.

Ymmärrän nyt maalanneeni itseni tässä kirjoituksessa nurkkaan. Lukijalla on oikeus kysyä: missä sitten on minun totuuteni? Aikaisempia blogejani kahlanneet tietävät, että monella tavalla harhailleen elämäni ankkuri on kuitenkin kiinnittynyt lujasti Raamatun ilmoittamaan pelastuksen tiehen. Se, mitä totuudesta olen saanut näiden vuosikymmenien aikana löytää, ei johdu lainkaan omista ansioistani. Voinkin aivan rehellisesti sanoa, että niistä huolimatta olen saanut pelastavia valosäteitä pimeyteeni.

Pilatus ei saanut kysymykseensä vastausta. Varmastikin hän odotti selvitystä uudesta filosofiasta tai aatepolusta, joka löisi laudalta hänen tuntemansa lukuiset uskonnot. Se ei mennyt niin.

Totuus seisoi Pilatuksen edessä. Totuus ei ollut eikä koskaan ole mikään idea tai oppirakennelma. Totuus on ihmisen poikana maailmaan laskeutunut Jumala, ainoa elävä Jumala. Muutamia tunteja tuon hetken jälkeen tämä Jeesus Kristus ristiinnaulittiin koko ihmiskunnan syntien edestä. Samalla Hän vapautti meidät epätoivoisesta totuuden takaa-ajosta ja lukemattomien valheuutisten verkoista.

Jeesus oli silloin ja on tänään täynnä totuutta – ja lisäksi armoa. Tuolla armollaan Hän avaa rehelliselle etsijälle totuutta sen verran kuin sitä täällä ajan matkalla tarvitaan. Sellainen Jumalan armo on minuakin tähän päivään asti kantanut.

Toista sataa vuotta sitten eläneestä rovastista kerrottiin, että hän oli sangen epäkäytännöllinen mies. Jos seinään – tai jonnekin muualle – oli lyötävä naula, hän käytti paistinpannua vasarana. Osumatarkkuus oli siten parempi.

Aina kuullessani mainintoja tämänkaltaisista miehistä tunnen suurta helpotusta, koska kädentaitojen suhteen kuulun heidän sukuunsa. Mutta armossaan on Jumala kuitenkin suonut joitakin pieniä eväitä meillekin. Tuo mainittu rovastikin omasi sellaiset puhelahjat, että sadat kääntyivät syntejään katuen seuraamaan Jeesusta, syntisten ylintä ystävää. Samalla saralla olen itsekin yrittänyt jotakin nyhertää, joskaan mainitun veroista satoa en ainakaan omin aistein ole päässyt havaitsemaan.

Nykyisin elämme spelialistien maailmassa. Yhä harvempi löytää tarkalleen koulutustaan vastaavaa työtä. Edessä siintää loputtomalta näyttävä kouluttautumisen ja käytännön pätevöittymisen tie. Ellei siihen ole valmis, urkenee ainoa varma ura kilometritehtaalla. Siellä kulkevaa uhkaavat monet kroonistuvat vaivat, kuten esimerkiksi katkeruuden ja kateuden myrkytykset.

Entä sitten, kun vastaan tulee stoppi sille vähäisellekin osaamiselle? Sairaus, yllättäen muuttuneet elämän olosuhteet – tai tilanne, jossa et voikaan enää käyttää osaamistasi tärkeimpiä arvojasi vahingoittamatta.

Jos malttaa ottaa Raamatun käsiinsä ja vähänkin huolellisemmin sitä tutkia huomaa kohta, että ongelma ei olekaan uusi. Jos ihminen tosissaan aikoo Jeesuksen todistajan tielle lähteä, ei pidä erehtyä luulemaan, että se tulee olemaan yhtä kulkuetta voitosta voittoon. Näemme lukuisia henkilöitä, joita oman mittapuumme mukaan tuleekin hattua nostaen kutsua Jumalan pyhiksi. Silti heitä viskellään koetuksesta toiseen. Tutuiksi käyvät vankilat, erämaat, pahoinpitelyt – jopa hengenmenetys. Kirjoituksiani lukeneet muistanevat, että meidänkin perhepiiriimme kuulunut Seija Järjenpää kohtasi marttyyrikuoleman ollessaan Kristuksen asialla auttamassa hädänalaisia naisia ja lapsia kutsumuksensa maassa Afganistanissa.

Vielä lukuisampi on se Jumalan lasten joukko, joka on saanut enemmän tai vähemmän vastahakoisesti toivottaa sairauksia tervetulleiksi elämäänsä. Vaikka Jumala rakastaa, Hän ei sittenkään paranna kaikkia ajallisista vaivoista. Vastoin menestysteologien suuriäänistä huutoa Hän ei ole edes luvannut sellaista. Toki se – ja kaikki muukin – on Jumalalle mahdollista. Tämän kertominen on osa Kristuksen evankeliumia, mutta meidän ei koskaan tulisi luvata tai väittää jotakin sellaista, mikä ei sitten toteudukaan. Sellaista osaamista tulisi karttaa viimeiseen asti, vaikka haluaisimmekin kertoa kaikille Jumalan rajattomista mahdollisuuksista. Ne ovat niin valtavia, että niiden paraskin suurenteleminen merkitsee itseasiassa niiden mitätöimistä. Sellaistakaan emme saisi osata.

Jospa saisi Elämän Antajalta ja sen Hallitsijalta sellaisen käytännöllisyyden lahjan kuin apostoli Paavali. Hän tosin osasi käsillään kyhätä telttoja, mutta pääasia oli tämä motto: Jumalan armosta olen se, mikä olen. (1.Kor.15:10)

Me etsimme elämämme ratkaisuissa helppoja ja nopeita ratkaisuja. Se on inhimillistä -tai voisimmeko sanoa: ajan paheneva tauti. Malttamattomuus valtaa alaa nopeammin kuin aavikoituminen. Vain muutamat extrimistit ovat valinneet aivan toisen ääripään. He ovat päättäneet ottaa selville, kuinka paljon ja erityyppisiä rasituksia he kestävät. Minun mielestäni sairaus on saavuttanut huippunsa silloin, kun ihminen antautuu suunnittelemaan, kuinka paljon hän voi erilaisilla kirurgisilla toimenpiteillä alkuperäistä olemustaan muuttaa. Sitä toteuttaessaan hän on valmis antautumaan hyvinkin riskialttiisiin operaatiohin.

Mutta meille suurelle enemmistölle vastaamme tulevat ahdistukset ovat epätoivottuja vieraita. Hankalaksi tilanteet muuttuvat silloin, kun väistämiset ja pakeneminen osoittautuvat mahdottomiksi. Ja jos Jumalan taivaaseen tekee ihmisellä mieli, niin Jeesuksen mukaan matka taittuu “monen ahdistuksen kautta”. Ei siis yli, ali tai ohi. Se olisi vain hyväksyttävä. Niin pahalta kuin se saattaakin tuntua, silloin pääsee sittenkin helpommalla. Esimerkiksi käy vaikkapa apostoli Paavali. Häntä ahdisti kristittyjen lisääntyminen aivan hillittömästi. Ahdistuksissaan hän suorastaan puuskui vihaa heitä kohtaan. Sitten Jeesus tuli ja pysäytti hänet toteamalla: “Turha sinun on potkia tutkainta vastaan. Viisaana miehenä Paavali antoi periksi, mutta jatkossakaan eivät ahdistukset ainakaan vähentyneet. Listan päällimäisistä löydät toisen Korinttilaiskirjeen luvusta 11. Kun sen lukaiset, saattavat omat ahdistuksesi tuntua rahtusen keveämmiltä.

Olen verraten avoimesti kertonut omista ahdistuksistani. En kerjätäkseni niillä huomiota, vaan välttyäkseni antamasta itsestäni vääränoloista kuvaa. Sellaisen maalaaminen ahdistaisi vielä lisää. Jos muutamia vuosia olen kärsinyt sangen hankalista sydämen rytmihäiriöistä. Niiden kokeminen erityisen epätoivotuissa tilanteissa tai suuressä määrin ryhtyi syömään hermojani. Siis aiheuttamaan kutsumatta mukana kulkevaa ahdistusta. Nyt on saavuttu pisteeseen, missä veturin paikka onkin vaihtunut. Ahdistus – oikein useamman lääkärin toteamana – on linnoittautunut kuskin paikalle ja houkuttelee kyytiinsä muita ns. somaattisia oireita. Seuraus: mies on nostettu korjaustelakalle.

Laukkaamalla ja ravaamalla eri asiantuntijoiden pakeilla minulle on selvinnyt muutama asia. Ehkä kaikkein nolointa on se, että sin itsekin tietoisena olen kieltänyt ahdistuksen aiheuttavan suuren osan ongelmistani. Toinen löytö paljastaa, että samankaltaisista ongelmista kärsiviä ihmisiä löytyy ympäriltämme hämmästyttävän paljon. Ja juuri tästä syystä haluankin tuohon joukkoon tunnustautuen kirjoittaa asiasta. Jos sinä, ahdistunut lähimmäiseni, luet näitä rivejä, niin et ole millään tavalla poikkeava ja epänormaali ihminen. Päinvastoin: mitä lähemmäksi Jeesuksen paluu tänne maanpäälle lähestyy, sitä enemmän ihmisten kokema ahdistus lisääntyy.

Lopuksi ohje parhaalle lääkekaapille. Kaikenlaisista uskonkeikareiden väitteistä huolimatta Jumala ei ole luvannut vapauttaa uskovaisiakaan ahdistuksista. Itse asiassa aito kristitty joutuu enenevässä määrin kärsimään ahdistusta siitäkin, että kristillisyydelle vieraantunut ympäristö pilkkaa ja jopa terrorisoi hänen uskoaan. Mutta lääke onkin siinä, että kaikissa meidän ahdistuksissamme Jeesus on luvannut olla kanssamme. Antaa tukea ja jopa kantaa.

Sellaista apua ei minun ahdistuneen ole varaa menettää. Tuskin muuten sinunkaan.

Sytyttävää aihetta ei tällä kertaa tarvinnut lähteä kaukaa etsimään. Se löytyi helposti tuosta edellisestä, muutaman lauseen mittaisesta pahoittelustani.

Useimmilla lienee omakohtaista tuntumaa velkoihin. Kokemus on opettanut, että niiden ehtoihin on syytä suhtautua vakavasti. Luotettavuuden maine on helposti menetettävissä. Sitä seuraavista maksuhäiriömerkinnöistä voi olla tuskallista päästä eroon. Moni suunniteltu polku saattaa mennä tukkoon.

Minun blogini polulle kävi juuri niin. Ties minne kadonnut domainin vuosimaksu oli jäänyt maksamatta. Onnekseni minulla oli mahdollisuus korjata asia. Muuten olisivat lukijat joutuneet toteamaan, että “sen pituinen se”.

90-luvun syvä talouden sukellus suisti tuhansia pitkään velkavankeuteen. Kerrotaan, että jotkut eivät ole toipuneet niiden seurauksista vieläkään. Psyykkiset vararikot tuntee yksin Jumala.

Noiden vuosien jälkeen velanottoon suhtauduttiin pitkään varovaisesti. Mutta vuosikymmenten ruohoittamat muistot alkavat unohtua. Lisäksi kokonaan uusi sukupolvi on astunut työikäisten piiriin. Talouden taas elpyessä on usko omiin mahdollisuuksiin kasvanut viel nopeammin. Oma Eldorado on hahmoteltu ja sen toteuttamiseksi on uskallettu ottaa tukevasti velkaa. Jopa holtittomasti, sanovat talousviisaat. Tässä yhä arvaamattomammaksi käyvässä maailmassa voi sittenkin vain toivoa vain parasta. Ne kuuluisat suhdanteet ja muutamat äkkiväärät valtiomiehet voivat hetkessä keikauttaa korkoprosenttien rimat kohtalokkaisiin korkeuksiin.

Mutta sitten siihen kaikkein tärkeimpään velanhoitoon.

Kaikkien kiireiden keskellä ihmisiltä unohtuu helposti tieto siitä kylmästä totuudesta, että heidän velkasaldonsa Jumalan edessä kasvaa päivä päivältä. Sellaista hyväntekijää ei löydykään, jota tämä ei koskisi. Valitettavasti suurin osa kieltää tämän totuuden – tai – ainakin siirtää velanhoitoansa eteenpäin, kunnes sopivampi aika koittaa.

Mutta lopulta tulee vastaan eräpäivä, jota ei voikaan enää siirtää. Jos velka on silloin vielä hoitamatta, katkeaa elämän stoori aivan kuten kävi minun kotisivuilleni. Tilanne on vain tässä tapauksessa niin traaginen, että velkaa ei enää tuon jälkeen kykene mikään eikä kukaan hoitamaan. Suoraan sanottuna: velallista odottaa iankaikkinen kadotus. Lopullinen ero Jumalasta. Ja jos samassa osoitteessa sattuu olemaan joukko rakkaimpia ystäviä ja omaisia, ei heidänkään seurasta enää iloita. Ainoa yhdistävä seikka on suru yhteisestä, lopullisesta kohtalosta.

Kukaan meistä ei kykene velkaansa Jumalan edessä suorittamaan. Yrityskin olisi siinä mielessä mieletön, että joku toinen on sen jo ehtinyt maksamaan. Hän on Jeesus Kristus. Raamattu vakuuttaa, että mikään toinen teko ei koskaan voi korvata tuota velanmaksua. Omista perusteluistaan käsin Jumala on rakkaudessaan meitä kohtaan  nähnyt hyväksi ratkaista syntivelkaisuutemme tällä tavoin. Ja jo parin vuosituhannen ajan Hän on nähnyt paljon vaivaa saattaakseen tämän helpottavan uutisen jokaisen ihmisen ulottuville. Surullista on, että enemmistö maailman ihmisistä halveksinut Jumalan tarjoamaa velanhoitoa ja kääntänyt sille selkänsä.

Sinä, joka luet näitä rivejä: ota heti tänä päivänä oma syntivelkasi Jumalan edessä käsittelyyn. Pyydä Jeesusta Kristusta omaan elämääsi ja velkasi hoitajaksi. Hän tekee sen mielellään. Hän on joka hetki valmis kuittaamaan velkasi. Ja sen jälkeen elämäsi stoori jatkuu halki iankaikkisuuden Jumalan ja toisten Hänen armahtamiensa seurassa.

Nämä sivut ovat olleet huolimattomuuteni johdosta muutaman viikon pimeinä. Pyydän tapahtunutta anteeksi. Jatketaan taas eteenpäin niin kuin Herra voimia antaa. Uusi kirjoitus ilmestyy näinä päivinä.

Näin kevään koittaessa ovat meteorologit lujilla. Heitä tentataan kaikilla mahdollisilla foorumeilla. Joko on lämpöaalto lopultakin kurottumassa meille asti, vai vieläkö on syytä varautua yöpakkasiin mustine jäineen? Ei käy ammattikuntaa kateeksi, kun heiltäkin on ryhdytty vaatimaan jonkinlaista tulosvastuuta. Ja kuitenkin on aina vain Yksi, joka säät ja ilmat säätää.

Luonnon ilmiöitä on ryhdytty yhä laajemmin käyttämään monien asioiden ja tapahtumien vertauskuvina. Jäiden lähteminen on tässä mielessä liittynyt kuvakieleen siinä kuin sen vastapoolit jäätyminen tai pakastuminen. Parhaillaan ihmiskunta lähes henkeään pidätellen odottaa, tapahtuisiko Korean niemimaalla todellista jäiden lähtöä vuosikymmenien syväjäädytyksen jälkeen. Jos niin kävisi, sitä voitaisiin pitää kenties tämän vuosituhannen suurimman jääpadon murtumisena – tähän asti. Vaikka Raamattu ei meille kovin ruusuisia kuvia maalaile viimeisten aikojen maailmanrauhasta, on meidän tehtävämme kuitenkin rukoilla sen puolesta ja esiintyä itse aktiivisina rauhantekijöinä. Niissä talkoissa on maapallon jokaiselle asukille tilaa.

Mutta tarkennetaanpa avaruudesta katselevaa kuvaa lähemmäksi. Tullaan itse kunkin lukijan omaan elämänpiiriin ja sitten vieläkin lähemmäksi: ihan oman sydämen tilaan asti. Millainen lämpötila siellä vallitsee? Huokuuko sieltä ympärillemme yhteyteen kutsuva lämpö? Vai onko sydämemme syystä tai toisesta routaantunut aina siihen pisteeseen, että säteilevä kylmyys luo läheisyyteemme luotaan työntävän vyöhykkeen? Sieltä sitten katselemme kylmin ja syyttävin sydämin, kun toiset näyttävät karttelevan seuraamme.

Kaikkein paras jäiden lähtö onkin koettavissa omassa sydämessä. Se saattaa liittyä pitkään pakastimessa jähmettyneeseen ihmissuhteen. Sen sulaminen lämpöiseksi ystävyydeksi merkitsee monta onnellista auringon nousua. Sama helpotus seuraa katkeruuden rosoisen jään murtumista. Raikasta ilmaa on kevyt hengittää ja kuin itsestään nousee pintaan halu levittää hyvää mieltä muillekin.

Mutta suurin lupaus lopuksi. Jos tuntuu siltä, että sisäinen talvi ei ota millään talttuakseen, on eräs tie, jonka päässä suven suloisuus löytyy taatusti. Se on rukouksen tie. Nöyrän rukouksen. Kysymys ei ole mistään sanallisen sulattamisen suorittamisesta, vaan oman itsensä tuomista Kristuksen eteen. Routineen ja jäineen. Se paleltava ja hyytävä kokonaisuus hytisevässä alastomuudessaan.

Jeesus puki tuon lupauksen seuraavasti: “Tulkaa minun luokseni, kaikki te, jotka teette raskasta työtä ja kannatte taakkoja, niin minä annan teille levon (Matteuksen evankeliumi 11:29) 

Olen kirjoittanut ties miten paljon Pääsiäisestä. Päätin, että tänä vuonna en sitä tee. Sitten tuli oivallus, että en ole sittenkään sanonut paljon mitään.
Istuin Kiirastorstai-iltana Hannelen kanssa Töysän vanhassa ja idyllisessä puukirkossa. Kerrankin suoraselkäisenä, sillä ne penkit eivät salli pienintäkään lysähdystä ryhdiltä. Ihmisiä tippui sisään harvakseltaan ja vallitsevan tavan mukaan he sijoittuivat mahdollisimman kauaksi toisistaan. Merkille pantavaa oli miesten suuri prosentuaalinen osuus. Enemmistö heistä ikäisiäni tai vanhempia, jäyhiä pohjalaismiehiä.

Enemmänkin vapaiden suuntien tilaisuuksiin tottuneena hiljaisuus tuntui karulta. Mutta samaan aikaan ääni sisimmässä viesti päättäväisesti: olet sisariesi ja veljiesi keskellä. Tullut jakamaan samaa Elämän Leipää ja juomaan yhdestä ainoasta Elämän Lähteestä.
Karu yksinkertaisuus sai minut valtaansa. Puuttui kaikki ihmiskäden sommittelema viehättävyys. Mikään ei houkutellut ajatuksia kääntymään sivuraiteille kokoontumisemme ytimestä. Ei edes ennen ensimmäistä sanaa tai urkipillin tervehdystä.

En muista, koska olisin innokkaammin osallistunut yhteiseen liturgiaan. Poissa oli omasta olemuksestanikin kaikkinainen teennäisen rutiinin tunne. Jäyhät miehet veisasivat voimakkaammin kuin muistikuvieni suomalaiset keskimäärin. Minunkin teki mieleni päästää oikein palkeitten täydeltä, mutta viimeaikainen ääniongelmani pisti hanttiin.

Saarnastuoliin kapusi nuorehko pappi. Jo ensimmäisen minuutin aikana kävi selväksi, että hän itse eli siitä sanomasta mitä puhui. Erityisen painokkaasti tuli esiin Kristuksen jakamattomuus kaikkien kristittyjen ja kirkkokuntien yhteisenä leipänä. Turvapaikkana ja ankkurina elämän usein myrskyisellä merellä. Tämä kaikki tuli esille koruttomalla yksinkertaisuudella. Tavalla, jonka paimen tiesi olevan lampaittensa parhaaksi.

Polvistuminen alttarille ehtoolliselle lennätti ajatukseni kauaksi, aina rippikoulun ensimmäiseen ehtoolliseeni. Silloinen nuoren ylimielisyys oli joutunut tekemään tilaa hengelliselle janolle ja sielun kaipaavalle hätähuudolle: – Saanko minäkin? Ihanko varmasti myös minun tähteni vuodatettu?

Kotiin ajeltaessa mietin, kuinka helposti ajautuukaan rakentamaan omaa Pääsiäistään. Ohjattuja elämyksiä on tarjolla joka suunnalla. Hienosti suunniteltuja performansseja kehutaan jälkikäteen. Ja kuitenkin: sovituksen risti on yhtä karkea ja koruton kuin silloin kerran Golgatalla. Mitä enemmän elämyksiä ja tulkintaa väliin sijoitetaan, sitä vaikeampi on syntisen ihmisen löytää aidon ristin juurelle.

Sinne rakkauden Jumala tahtoo vetää jokaista ihmistä. Siksi Pääsiäisen kokonaisuus painukoon jokaisen sisimpään. Niin, että siitä ei voi päästä irti.

Toisien ja itsensä pettäminen onnistuu meiltä kaikilta vaivatta. Vain Jumalaa ei kukaan pysty pettämään. Tämä on suolainen totuus, jota kiertäessään ihminen kaikkein useimmin lankeaa myös itsepetoksen tuhoisimpaan ansaan.

Kuuntelin hiljattain radio-ohjelman, jonka juoni selvisi minulle nopeasti. Ilmeisesti oman jumalakriisinsä puuduttamiseksi oli toimittaja raahannut tenttiinsä kaksi seksihurjastelijaa, jotka selkeästi Raamatun vastaisesta elämäntavastaan huolimatta sanoivat olevansa hyvin sopusuhtaisia omassa jumalanpalveluksessaan. Taitavasti laadituilla kysymyksillä toimittaja sai kolmikon yksimielisesti vakuuttumaan siitä, että Jumala kaiken suvaitsevaisuuden isänä ei suinkaan tuomitse ihmistä siksi, jos tämä on päivittänyt oman sukupuolikäyttäytymisensä oman aikansa vallitsevia tapoja vastaavaksi.

Oikein täytyi juuttua pohtimaan, että ketähän tuo kolmikko luuli pettävänsä? Tai – voisipa ehkä kysyä niinkin rajusti, että kuka voisi jäädä tuollaisen petosyrityksen ulkopuolelle? Odottamalla odotin, että koskahan ensimmäisen kerran tulee jonkun suusta se yksi avainsana. Mutta koko ohjelman aikana sitä ei sanottu kerran kertaa.

Mikä se oli? Se oli: synti. Synti oli pantu näiden – kuten monen muunkin ihmisen – elämässä viralta, ellei peräti teloitettu. Ja kuitenkin se oli juuri synti, joka oli pettänyt heidät kaikki ja tappanut kaiken huipuksi heidän ymmärryksensä myös pettämisestä. Voiko ansa enää kuolettavammin laueta?

Kuitenkin jokaisen ihmisen ainoa mahdollisuus pelastua petosten ja pettämisen upottavasta juoksuhiekasta on hyväksyä synnin todellisuus. Ei vain käsitteenä, vaan tappavana tuhovoimana omassa elämässään. Vapautua pettämästä itseään sanomalla, etten minä ole sen pahempi kuin toisetkaan. Et ehkä ole, mutta et ole parempikaan. Olet yksi syntinen miljardien joukossa ja vastuussa yksin omista synneistäsi kaikista selittelyistä, hyveistäsi ja hartauden harjoittamisista huolimatta. Maailman pappien ja prelaattien  armaadasta ei löydy puolustusasianajajaa, joka voisi sinut kadotuksen syövereiltä pelastaa. Jos tätä et usko, et voi myöskään itseäsi raskaammin pettää.

Ja kaiken jälkeen Jumala sittenkin rakastaa sinua. Tosi palavasti kaiken lisäksi. Rakkautensa osoittamisen Hän on käynnistänyt täysin itsesi huomaamatta varjelemalla sinua ties mistä ja miltä. Mutta varsinaisen kosintansa sinua kohtaan Hän käynnistää tavalla, joka saa kenet tahansa ihmisen loukkaantumaan ja ryntäämään nenäänsä nyrpistäen pakosalle. Kunnes tulee seinä vastaan joka suunnalta ja avoin tie on ainoastaan kohti tähtitaivasta.

Jumala on tehnyt sinut tietoiseksi omasta syntisyydestäsi. Saanut sinut näkemään itsesi läpikotaisin mädemmäksi kuin tenavaiässä kähveltämäsi omppu. Jumalan rakkaus on ajanut sinut umpikujaan. Kyytimiehenä on ollut Pyhä Henki, jonka olemassa olosta et ole kukaties koskaan kuullutkaan.

Silloin on ainoa pelastus antautumisessa. Syntiseksi ilman ensimmäistäkään selitystä. Sitten alkaa valo kajastaa, ja syntisen Suurin Ystävä saapuu paikalle. Olet siitä hetkestä vapaa. Vapaa syntinen, mutta et vapaa tekemään syntiä, vaan tunnustamaan vapaasti syntisi ja saamaan ne anteeksi.

Miksikö intouduin yhden ohjelman perusteella tähän sanatulvaan? Siksi, että olen tuon pettymysten ja pettäjän tien itse kulkenut. Kolhinut itseni lisäksi lukemattomia muita ja kuvitellut, ettei Jumala siitä välitä. Eräs Kristuksessa asuva ominaisuus on totuus. Ja tämä – vain tämä totuus voi vapauttaa kenen tahansa ihmisen petosten ansoista.

Syyria. Päivästä, viikosta, kuukaudesta toiseen jo vuosien ajan ovat uutispommit putoilleet televisioistamme. Muiden mukana olen kauhistellut lasten epäinhimillisiä kärsimyksiä ja YK:n ynnä muiden järjestöjen saamattomuutta verilöylyn lopettamiseksi. Onpa Syyria kävellyt ilmielävänä vastaani pakolaisten muodossa. Joidenkin mielestä heidän paikkansa olisi siellä, mistä ovat tulleetkin meidän leipäämme jakamaan.

Noiden lasten kasvoilta paistaa pölyn ja haavojen keskeltä myös kauhistuttava totuus, että he ovat turtuneet valvottuihin öihin ja pommien kuulon särkeviin jyrähdyksiin. Niiltä paistaa myös minun ja laisteni turtumus kärsivien kohtaloihin. Voivottelen ja levittelen käsiäni voimattomuuteni vakuudeksi. Jos joku vaikka uskoisi.

Kauan, kauan sitten seisoi  runneltu mies erään maaherran edessä. Mies ei ollut tehnyt sen enempää pahaa kuin nuo Syyrian lapsetkaan. Maaherra tiesi, että miehelle vaadittiin kuolemaa silkasta kateudesta. Hänestä oli tullut uhka ja hän oli paljastanut aikansa vallankäyttäjien petoksen sekä niiden takana lymyävät motiivit. Liikavarpaille ei olisi saanut astua.

“Etkö kuule, mistä he sinua syyttävät”, penäsi maaherra. Pahoinpidelty vaikeni. Maaherra ihmetteli suuresti, miksi mies ei avannut suutansa. Eikö tämä muka tiennyt, että hänellä oli valta päättää hänen kohtalostaan. Elämästä tai kuolemasta.

Niin vain kävi, että maaherra päätti toisen kuolemasta omaksi parhaakseen. Viattomuutensa merkiksi hän pesi kätensä syyttäjien edessä. Toivoiko hän tosiaankin salaavansa muilta tuomion, jonka itsekin tiesi vääräksi? Oma asema, oma mukavuus tallasivat unohduksen tomuun toisen oikeudet. Yritys oli harvinaisen epäonnistunut. Sitä on sittemmin puitu läpi miljoonia kertoja, ja niin tehdään jatkuvasti yhä uudelleen. Pilatuksesta tuli kuuluisa tavalla, jota hän ei osannut uneksia painajaisissakaan. Tuskin häntä ilahduttaisi sekään, että hänen nimeänsä kantava menettelytapa on vallannut alaa maailmanlaajuisesti ja kukkii nykyisin kukaties runsaampana kuin koskaan.

Keiden edessä me pesemme käsiämme aikamme väkivallan ja terrorin ja uhrien verestä? Keiden, kun jokaisella näyttää olevan vati edessään ja viattomuuden hurkas ilme kasvoillaan? Kaiken lisäksi nyrpistämme nenää niille – pääasiassa nuorille, jotka lähtevät huudoin ja banderollein kiipeämmään portaita kohden vallankäyttäjien linnakkeita. Meidän mielestämme sellainenkin on hyväuskoisten ääriainesten toimintaa. Kyllä aidossa voivottelemisessa pitäisi olla tarpeeksi.

Tuo maaherran tuomitsema mies piti puheita, jotka ovat jääneet kaikumaan aina omaan aikaame asti. Ehkä vuorelta kaiutettiin se niistä kaikkein kuuluisin. Siinä Hän sanoi, että “autuaita ovat rauhantekijät”. Nykyinen omaa mukavuuttaan rakentava ihmiskunta on kuulevinaan viestin: “autuaita ovat rauhasta puhuvat”. Tulosten ei anneta puhua puolestaan. Edesmennyt radio Jerevan osui naulan kantaan sarkastisessa huomiossaan: “Ei koskaan enää sotaa, mutta niin kiivas taistelu rauhasta, ettei kiveä jää kiven päälle.”

Vieläkö sinulla on maljassasi vettä, Pilatus?