Todellisia joululahjoja löytyy tietysti tasan yksi. Mutta tunnustettava on, että monet vähäisemmät kohteet ovat onnistuneet liian usein vangitsemaan minunkin mielenkiintoni. Niitä on ollut mukava saada ja enemmän tai vähemmän sopivia huomionosoituksia on itsekin yrittänyt kylvää läheisilleen.

Sellaisissa aikeissa pakkasin autoni ja oman sisimpäni pari viikkoa ennen joulua ja suuntasin Etelä-Suomeen. Tokihan näin pappaiässä lapsenlasten ilahduttaminen leijui mielessä päällimmäisenä. Aikuisten kanssa solmittua sopimusta jonninjoutavan krääsän välttelemisestä kunnioitin mielelläni. Se asenne onkin mielestäni ehkä toiseksi paras joululahja.

Tunsin rottinkia rinnassa, kun sain istua kutsuvieraana kirkon etupenkissä kuuntelemassa Mika Pohjosen mahtavaa laulantaa. Kun osaa oikein kunnolla laulaa, niin kaikenlaiset ämyrit ovat vain esteinä elämyksen uppoamiselle sydänsopukoihin. Kouluaikaisten kavereiden kohtaaminen oli suuri lahja sinänsä. Ilman hintaa sai omistaa vuosikymmenien takaisia muistikuvia – poskirypyillä koristeltuina.

Kontin tyhjäämisen jälkeen jouduin yllättävän lahjavyöryn alle. Kotimatkalla tapasin miehen, jonka kanssa jaoin värikkäitä kokemuksia neljän viimen vuoden aikana Espanjassa. Ajattelin jo monta kertaa miehen menehtyvän karun katuelämän pyörteissä. Tilanne näytti toivottomalta. Mutta sinä iltana sain istua hänen vieressään joulujuhlassa. Turistikirkon ystävät olivat saaneet hänet lähtemään Suomeen, ja niin näyttää paholainen menettäneen jo varmana pitämänsä saaliin. Oikein täytyi muutaman kerran sivulleen vilkaista, että onko hän todellakin siinä.

Seuraavalla viikolla sain Jumalalta vielä uuden ystävän lahjaksi. Olin laulamassa ja puhumassa ruoanjakotilaisuudessa. Eräs mies heittäytyi epätoivoisena kaulaani. Elmän myrskyt olivat lyöneet syvät uurteet hänen kasvoihinsa. Omaiset ja lapset olivat sulkeneet ovet yhteyteensä. Edessä ei odottanut mitään muuta kuin yksinäisyys ja kuolema.

Keskustelimme ja sovimme tapaamisesta. Sen jälkeen niitä on tullut useitakin. Nyt, kolmisen viikkoa myöhemmin hän on ollut kaikkien ihmeeksi selvänä. Suljetut ovet avautuvat yksi toisensa jälkeen. Sairaalan antama porttikielto on kumoutunut. Tie täydellisempään kuntoutukseen on valmistumassa. Ja mikä tärkeintä: tietoisuus siitä, että elävä Jeesus Kristus on omalla voimallaan ollut kaiken tämän myönteisen kehityksen vaikuttajana.

Jos taivas ottaa vielä lahjatoivomuksia vastaan, niin ainakin Amigo toivoisi tämäntapaisia lisää. Niiden avautuminen saa omat vaivat ja vaikeudet kutistumaan. Keskittymällä toisten auttamiseen saamme havaita, että Jumala todellakin pitää meidän tarpeistamme huolen. Niinhän Jeesus on luvannut.

Pimeää. Sitä löytyy ajankohdan pohjolasta ihan hakematta. Jos olet kovin aamu-uninen, saattavat päivän ainoat valonsäteet sivuuttaa sinut ennen kuin saat hierottua silmäsi kirkkaiksi. Ihmekös sitten, jos suomalaiset elävätkin pimeä syystalven jonkinlaisessa horteessa. Velvollisuudet eivät kuitenkaan salli vetää hirsiä yhtä makoisasti kuin pesäkoloihinsa käpertyneet karhut.

Miten tärkeää luulisi siis olevan se, että valveilla olon aikana etsisimme saatavilla olevia valonlähteitä. Niin ulkoisia kuin sisäisiä kirkasvalolamppuja. Toisille sellaisen virkaa hoitavat valmiiksi nauretut tv-sarjat – tai toinen toisensa kanssa mauttomuudessa kilpailevat juontoturnajaiset. Muutaman nähtyään niiden liekit hiipuvat savuaviksi kekäleiksi.

Tässä päivänä muutamana osui autoradio auki kesken ohjelman, joka sai kaljuni hiukset nousemaan pystyyn yhdessä verenpaineen kanssa. Siellä puheradiossa ihan täyspäisinä itseään pitävät elokuva- ym. viihdealan asiantuntijat väänsivät kättä siitä, millaisen todella hyvän kauhuelokuvan tulisi olla. Paljonko ja kuinka usein pitäisi verta olla näkyvissä? Tai kuinka perinteiset vampyyriolemukset saisi päivitettyä sellaiseen kuosiin, että vanhemmista rooleista tylsistyneet konkaritkin saisivat kunnon kauhusäväreitä?

Ensimmäinen virhe moisessa ohjelmassa oli se, että sieltä puuttuivat todelliset asiantuntijat. Se on kumma, sillä heitä olisi kyllä ollut helposti saatavilla tuhansittain. Ja jos syyrialaiset loppuisivat, niin pitkälle kiemurteleva jono afgaaneja, irakilaisia, myanmarilaisia ja ties mitä muita olisi löytynyt kertomaan omia kokemuksiaan kauhusta. Niihin ei tarvittu edes lavasteita tai minkään sortin pyrotehosteita. Tuhannet ja tuhannet heistä kantavat ulkoisia ja sisäisiä arpia aidoista kauhukokemuksista, joista ei näytä pääsevän irti yhden elämän aikana.

Täytyy sanoa, että tämäntapaiset kontrastit saavat minut voimaan pahoin. Kuulun siihen etuoikeutettujen luokkaan, joka katsoo oikeudekseen etsiä kauhua täyttääkseen elämänsä tyhjiöitä. Ja keskellämme elää suuri joukko yhtä arvokkaita ihmisiä, jotka ovat vielä Suomessakin pakomatkalla kauhujensa takaa-ajamina. Olen kauhuissani siitä, että kerran me kauhua viihteenä pitävät seisomme elämän ja kuoleman Herran edessä. Jos kauhu on ollut viihteemme, tulee siitä hetkestä viimeinen, suurin ja lopullinen kauhun elämys. Silloin ovat selitykset vähissä. Edessä on vain rannaton iankaikkisuus, jonka kestäessä saamme miettiä omaa kauhistuttavaa typeryyttämme.

Ei voi muuta kuin heittäytyä kasvoilleen ja huutaa Jumalan armahdusta. Se on tehtävä nyt. Aikamme kulkee vauhdilla kohti niitä päiviä, jolloin kauhuja riittää meillekin pullamössön mutustelijoille. Ilman Jumalan armoa emme niistä hetkistä järkeämme menettämättä selviä.

Ota kauhua vastaan vakuutus. Vain Jeesus voi luvata rauhan, joka kestää halki repivimpienkin kokemusten. Mutta jolle se vakuutus ei kelpaa, tulee kyllä kauhua enemmän kuin riittämiin. Senkin Jeesus lupasi.

Onko sinua onnistanut elämässäsi? Useitakin kertoja?
Arvelen, että niin on kyllä käynyt. Ihminen on vain siitä merkillinen olento, että onnistuminen pistää hänet usein etsimään vielä suurempaa onnistumista. Tästähän kvartaalitaloudessakin on kysymys. Osakkeiden onnistunut kehitys nostaa odotuspaineita entistä muhkeammille osingoille. Ja sen saavuttamiseksi ollaan valmiita riistäämään säästöjen nimissä monilta pienenkin onnistumisen mahdollisuudet.
Tässä jatkuvan kasvun filosofiassa jää kuolleeseen näkökulmaan tärkeä asia: elämän suurimmat aarteet ovat sittenkin lahjoja. Tämän tajuaminen tekee ihmisestä jo valtavan jalokiven omistajan. Ilman, että täytyy polkea kenenkään toisen varpaita.
Totuus on jalokivi, jota kannattaa etsiä kaikissa elämäntilanteissa. Raamattu sanoo, että sen ei pitäisi olla koskaan myytävissä (Snl.23:23).
Totuus on aina ehdoton, vaikka sen kohtaaminen tuntuisi kuinka kipeältä. Itse Jeesus lupasi totuuden hyväksymisestä palkinnonkin: “totuus tekee teidät vapaiksi”(Joh.8:32). Vapaiksi mistä? No – tietenkin muunnellusta, väritetystä, vesitetystä totuudesta. Siis sanalla sanoen: valheesta. Valheiden katinkulta on turmellut ihmisten ja kokonaisten kansakuntien välejä läpi historian. Jos kauneus onkin katsojan silmissä, niin totuus ei saisi olla koskaan.
Tästä pääsemmekin toisten jalokivien pariin. Niitä on toki monen laatuisia, mutta tarkastelkaamme hieman toiseksi arvokkainta. Todennäköisesti olet kohdannut jo tänään sitä laatua useampikin – kiinnittämättä kuitenkaan niihin erityisempää huomiota.
Jalokivi on nimeltään “Ihminen”. Kaiken muun ympärillämme olevan Jumala loi itseään ja arvokkainta luomustaan ihmistä varten. Ja ihmisen arvoa lisää monin verroin se, että varsinainen kotimaamme on olosuhteiltaan niin uskomattoman hieno, ettei mielikuvituksemmekaan kykene sitä hahmottamaan.
Ja kaikki tämä on siis lahjaa, “not for sale!” Se kaikkein ärsyttävinkin tyyppi sinun elinympäristössäsi valtavan arvokas jalokivi. Yhtä arvokas kuin sinä, passaa se sinulle tai ei. Ja kun Jumala on ihmisen kerran arvottanut, niin meidän on viisainta suhtautua toisiin ihmisiin kunnioituksella. Paljon, paljon suuremmalla kuin mitä näemme nyt ympärillämme tapahtuvan. Asennemuutos alkakoon minusta itsestäni.
Entä sitten se Afrikan tähti, kaikkein arvokkain jalokivi? Menikö se ohitsesi ihan huomaamatta?
Sehän oli se totuus. Ja nyt lopuksi annamme totuudelle sen todelliset kasvot ja sydämen. Asiasta tulee henkilö. Totuudesta pelkistyy Kristus. Ihmisen Poika. Itse Jumala ihmisen muodossa. Pilatus ei ymmärtänyt seisseensä totuuden edessä. Moni tämän päivän totuuden etsijä kääntää kivet, kannot ja ummistaa Vapahtajan sanat: “Minä olen totuus”(Joh.14:6). Siinä ohessa Hän on myös tie ja elämä.
Ja juuri tämä absoluuttinen totuus on ainoastaan tekevä jokaisen vastaanottajansa vapaaksi. Ei vain vääristä uutisista (fake news), vaan paljon vaarallisemmasta. Synnistä ja iankaikkisesta kuolemasta.
Mikä Jalokivi!

Nyt on tiedossa olevat laulu/puhekeikat lisätty valikkoon. Joitakin muita on vahvistusta vailla vielä tälle vuodelle, joten kurkista aika ajoin – jos kiinnostaa.

Etusivun ilme uusiutuu lähiaikoina. Tuo suihkari jättövanoineen haihtuu historiaan. Kantri Amigo valtaa sen tilan nahkaliiveinen ja stetsoneineen.
Uusi sheriffi saapuu sivuille. Pitäkäähän varanne ja eläkää ihmisiksi!

Olen äärimmäisen vaisu television katsoja. Ja sen kerran kun sohvaperunaksi asettaudun en tipan vertaa kadu vaisuuttani. Kyllä sieltä epäilemättä ihan rakentavia ohjelmiakin löytää, mutta enempää arpomatta valitsen mieluummin kirjan. Tosin, kyllä niidenkin suhteen on syytä vuosi vuodelta olla tarkempana.

Mutta juutuinpahan kuitenkin – aluksi ihan seuran vuoksi – katsomaan “Vain elämää” -ohjelmaa. Muille tuskin tarvitsee lähteä tarkemmin avaamaan ohjelman formaattia. Ja myöntää täytyy: rotulaulajia ovat joka iikka. Musiikki elää vahvasti heidän suonissaan, ja kyky ilmaista sitä oman persoonan kautta on ihailtavaa.

Kiinnostukseni heräsi kuitenkin niihin kertomuksiin ja elämänkokemuksiin, joilla he ohjelmaa laulujen lomassa ryydittivät. Itsekin taiteellisella neulalla hieman rokotettuna en ihmetellyt rosoisiakaan kuvauksia. Artistit pitivät niitä oikeastaan välttämättöminä oppimestareina, joiden karttakeppien ohjauksella nykyisyyteen on päästy. Vaikka kipeitäkin asioita nostettiin esiin, tietty varovaisuus oli ilmeistä. Se on ymmärrettävää. Koko kansan julkkiksien elämää kun osataan revitellä ilmankin, että siihen tarjoaa itse sytykkeitä.

Nämä esiintyjät ovat kansan tuntojen tulkkeja, siitä ei ole epäilystäkään. Ei tarvitse olla edes mikään fani, kun heidän esimerkkinsä johtamina monet aivan kuin heittäytyvät näiden laulujen vietäviksi. Ei ihme, että karaoke lisää suosiotaan ilta illalta. On ilmiselvää, että musiikki avaa monenlaisia lukkoja ja murtaa patoja. Mutta mitä sen jälkeen?

Viime vuosina olen kuunnellut populaarimusiikin sanoituksia melko tarkalla korvalla. Tyylit ja tyylittömyys tulevat ja menevät. Uutta on löydyttävä, muuten ei kauppa käy. Kallistuvat festarit tarvitsevat yhä sankempia kuulijajoukkoja ja nämä puolestaan yhä tuntuvampia elämyksiä. Tuskin kukaan osaa edes aavistaa, milloin katto on vastassa.

Jotain muuttumatonta on silti seurannut idoleita vuosikymmenestä toiseen. Joskus enemmän joskus vähemmän käy selväksi, että he aina vain ajavat takaa sisäisiä haaveitaan. He elävät omasta kaipuustaan. Se todellinen oman sydämen laulu on sittenkin ollut hukassa. Tämä näyttäytyy vahvimmillaan esimerkiksi kirkkojen joulukonserteissa. Siellä bisnes yrittää saada otetta pyhyydestä, kun kansan viihdyttäjät yrittävät sovitella suuhunsa sydämellä laulettavia lauluja. En toki ole kieltämässä näiden suosikkilaulajien oikeutta antautua tämänkaltaisiin tulkintoihin. Mutta vastakohdat ovat usein riipaisevia. Hengelliset laulut kun tapaavat haastaa niin kuulijoita kuin esittäjiäkin elämää suurempiin ratkaisuihin. Sillä kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.

Kun elämästä puhutaan, ei sen yhteyteen istu “vain” -sana. Hienokin ohjelma menee alennusmyyntiin, jos elämän valtavaa lahjaa vähätellään. Kansan suosikkilaulajat ovat merkittäviä mielipidejohtajia. “Vain elämää” tuo mieleen “antaa vain mennä” -menttaliteetin ihanteen. Siihen ei ole kenelläkään varaa. Elämä ei todellakaan ole viihdettä, vaikka elämässä kyllä on tarkoitus viihtyä.

Se oli Lisebergsbanan Göteborgissa, ja vuosi oli 1995 tai 1996. Silloin cruisailin perheineni läpi tuon toista kilometria pitkän vuoristoradan. Muistikuvat siitä pulssin noususta ovat jo sangen haalistuneita. Mutta oliko se sitten toistaiseksi viimeinen kokemukseni vuoristoradasta? Eihän nyt toki! Ei sinne päinkään. Näyttää vahvasti siltä, että mutkat, huiput ja notkelmat vain terävöityvät vuosien saatossa. Mitä lieneekään niin kutsuttu seesteinen ikääntyminen?

Näiden viimeisten elämysten takana ovat Jumalan salaiset suunnitelmat. Määränpää on onneksi kirkas, mutta koskaan ei tiedä, mitä seuraavan kurvin takana odottaa. Minusta eräs ihmisen suurimmista utopioista on elämän hallinta. Silti sitä tavoitellaan kalliilla kursseilla kuuluisien trainereiden ohjauksella. Itse kutsuisin heitä paremmin helppoheikeiksi.

Tuolla en toki tarkoita sitä, etteikö jokaisen ihmisen tulisi tehdä oma osuutensa pyrkiessään kohti tasapainoista elämää. Päämäärän asettamisessa tulee kuitenkin olla realisti. Silloin eivät pettymykset muodostu edessä odottavan vuoristoradan kohokohdiksi. Eikä myöskään tule käytettyä kiellettyjä taklauksia omien haaveiden saavuttamiseksi.

Vuoristoradalta odotetaan elämyksiä, jännittäviä mutta turvallisia. Ihmiselämän merkkinen vuoristorata tarjoaa kyllä eri vaiheissaan sellaisia, vaikkei niitä erityisemmin tavoittelisikaan. Kaiken lisäksi monet sen ylläreistä ovat epätoivottuja ja hyvinkin vaarallisia. Nuoruuteen on monien kohdalla liittynyt vaarojen tahallinen uhmaaminen. Niistä selviytyminen tarjoaa sitten loppuelämän ajaksi polttoainetta oman itsetunnon tukijaloiksi.

En tiedä, miten toisten kohdalla lie, mutta itse olen muistoja kelatessani kohdannut hölmöilyitä toisensa perään. Niillä ei ole rohkeuden kanssa mitään tekemistä. Taisi vain käydä niin, että hurjasteluissa ei käsittänyt viisauden liittyvän erottamattomasti todelliseen rohkeuteen. Sehän tarkoittaa usein jonkin tempun tekemättä jättämistä ja typerien sanojen nielemistä. Eräs mielestään rohkea kiivastunut mies sanoi uhmapäissään: – Ja minähän en hullun tieltä väisty. Opponentti oli viisaampi: – Minä taas väistyn.

Viime aikoina olen saanut kokea terveyttä vatkaavaa vuoristorataa yllin kyllin. Monta kertaa on tullut hädissään huudettua: – Riittää jo, Herra! En jaksa enempää. Vierähti viikkoja – kuukausiakin, että oli vain jaksettava. Lopulta lauluksi taipui: – Päivä vain ja hetki kerrallansa, siitä lohdutuksen aina saan. Isä hoittaa lasta armollansa, onnetonko oisin lapsenaan.

Tutuiksi ovat tulleet monet samanlaista sairauksien vuoristorataa kiertelevät. Vertaistuki on käynyt tutuksi, ja sitä pystyy todella arvostamaan. Nyt kun risukasani on saanut päivänpaistetta monta viikkoa, olen opiskellut tietoisesti kiitollisuutta. Huomaan näet olevani siinä oppiaiheessa edelleen alakoulussa. Onneksi Opettaja on itse kärsivällisyys.

Sanoisin lopuksi sinulle, joka edelleen etsit mainosmiesten uhrina uusia ja vauhdikkaampia elämyksiä: lopeta jo moinen. Iloita voi runsaimmin, kun oppii nauttimaan pikkuruisistakin elämyksiä. Niin tehdessään voi rohkeasti varustautua niihin serpentiineihin, joihin joudut ennemmin tai myöhemmin. Ja todennäköisesti ennalta aavistamatta.

Lähiaikoina ilmestyy vierailukalenteriin pitkästä aikaa uutisia. Kiitän kaikkia esirukoilijoitani. Olette omalla rakkaudellanne olleet vaikuttamassa siihen, että saan ehkä jatkaa Jumalan juoksupoikana (maailman ihanin pesti) vierailemassa eri seurakunnissa.

Sitä haluan tehdä niin pitkään, kun tossu nousee. Rukoilkaa siis, että minulla olisi aina jotakin hyvää annettavaa. Virkistykseksi ja rohkaisuksi.

Mikä on totuus?
Pontius Pilatus ei ollut ainoa totuudesta epätietoinen. Hänen vanaveteensä ovat liittyneet ja liittyvät maailman kaikki muutkin ihmiset. Olemme perimmäisen totuuden etsijöitä, vaikka läheskään kaikki eivät suostu sitä myöntämään. Osuvasti totuutta on kuvattu myöskin valona, joka valaisee ihmisen ymmärrystä matkalla totuuden suurempaan löytämiseen. Mutta täydellistä totuutta ei yhtä poikkeusta lukuunottamatta ole kukaan kantanut sisällään. Hänet esitellään viimeisillä riveillä.

Samaan aikaan totuutta etsiessämme meitä uhkaa löytämisen pelko. Vaatii todellakin paljon tulla tuntemaan totuus esim. itsestään. Sen tuominen valokeilaan saa ajatuksenakin monet pakokauhuun. Tilalle peräänkuulutetaan jotakin helpompaa ratkaisua.

Tämän hetken kuuluisin twiittaaja on lanseerannut yleiseen käyttöön termin “valeuutinen”. Hänelle se ei palvele puolustus -, vaan paremminkin hyökkäysaseena. Kaikki lausumat, mitkä poikkeavat hänen itsensä kertomista, kuuluvat vähintäänkin osaltaan tuon valemedian joukkoon. Muutama päivä sitten sai koko maailma nähdä suorana lähetyksenä Helsingistä, mikä oli julkipuhuttu totuus suurvaltajohtajien tapaamisessa. Jälkeenpäin on sanomisia puolin ja toisin parsittu ja samalla itse alkuperäisiä sanomisia kutsuttu valeuutisiksi. Toisen osapuolen leirissä lausumia muokattiin toivossa, että suuret kansanjoukot unohtaisivat tapahtuneet lipsahdukset.

Jos missä, niin uskontojen viidakossa totuus on hakusessa. Siinä mielessä Pilatus kyllä esitti kysymyksensä koko muun ihmiskunnan puolesta. Yksin Jumala tietää, kuinka montaa totuutta maailman tuhannet uskonnot – mukaan luettuna ateismi – tarjoavat. Tätä taustaa vasten suvaitsevaisuus käsitteenä on ymmärrettävää. Omassa etsimisessään ymmälle ajautunut ihminen päätyy ajatukseen, että jokainen uskonto tarjoaa osan totuutta. Kaikki tiet vievät loppujen lopuksi Jumalan yhteyteen. Siksi meidän tulee suvaita toistemme edustamia osatotuuksia ja yrittää selviytyä omamme kanssa niin hyvin kuin mahdollista. Tämä muodostuu monen tuhoksi.

Eräs lähtökohta kuuluu jokaisen ihmisen perusoikeuksiin. Hänen on saatava itse löytää ja hyväksyä oma tiensä – siis vakaumuksensa – totuuden etsinnässä. Erityinen huoli kiinnittyy siksi siihen, kuinka elämänsä polkua hapuileva lapsi saa toteuttaa tätä oikeuttaan. Uskonnon tai uskonnottomuuden nimissä tapahtuu jatkuvaa lasten manipulointia heidän maailmankuvansa muokkaamiseksi aikuisia miellyttäväksi. Erilaisilla riiteillä ja perinteisiin vetoavilla toimituksilla pyritään korvaamaan oman esimerkin tarjoamat puutteet. Näin lapselle syötetään pakkototuus ennen kuin hänellä itsellään on kykyä suorittaa oman tahtonsa mukaisia valintoja. Sitten – vuosien jälkeen – nuorelle ihmiselle valkeneekin, että hänelle on syötetty valeuutisia, jotka eivät enää vastaakaan hänen omia käsityksiään totuudesta. Seurauksena olemme saaneet todistaa nuoremman polven joukkopakoa hengellisistä yhteyksistä. Aivan liian monet ovat antautuneet itämaisten kulttien uhreiksi, tai myöskin esim. katteettomin lupauksin saalistavien superuskovien haaveihin.

Ymmärrän nyt maalanneeni itseni tässä kirjoituksessa nurkkaan. Lukijalla on oikeus kysyä: missä sitten on minun totuuteni? Aikaisempia blogejani kahlanneet tietävät, että monella tavalla harhailleen elämäni ankkuri on kuitenkin kiinnittynyt lujasti Raamatun ilmoittamaan pelastuksen tiehen. Se, mitä totuudesta olen saanut näiden vuosikymmenien aikana löytää, ei johdu lainkaan omista ansioistani. Voinkin aivan rehellisesti sanoa, että niistä huolimatta olen saanut pelastavia valosäteitä pimeyteeni.

Pilatus ei saanut kysymykseensä vastausta. Varmastikin hän odotti selvitystä uudesta filosofiasta tai aatepolusta, joka löisi laudalta hänen tuntemansa lukuiset uskonnot. Se ei mennyt niin.

Totuus seisoi Pilatuksen edessä. Totuus ei ollut eikä koskaan ole mikään idea tai oppirakennelma. Totuus on ihmisen poikana maailmaan laskeutunut Jumala, ainoa elävä Jumala. Muutamia tunteja tuon hetken jälkeen tämä Jeesus Kristus ristiinnaulittiin koko ihmiskunnan syntien edestä. Samalla Hän vapautti meidät epätoivoisesta totuuden takaa-ajosta ja lukemattomien valheuutisten verkoista.

Jeesus oli silloin ja on tänään täynnä totuutta – ja lisäksi armoa. Tuolla armollaan Hän avaa rehelliselle etsijälle totuutta sen verran kuin sitä täällä ajan matkalla tarvitaan. Sellainen Jumalan armo on minuakin tähän päivään asti kantanut.

Toista sataa vuotta sitten eläneestä rovastista kerrottiin, että hän oli sangen epäkäytännöllinen mies. Jos seinään – tai jonnekin muualle – oli lyötävä naula, hän käytti paistinpannua vasarana. Osumatarkkuus oli siten parempi.

Aina kuullessani mainintoja tämänkaltaisista miehistä tunnen suurta helpotusta, koska kädentaitojen suhteen kuulun heidän sukuunsa. Mutta armossaan on Jumala kuitenkin suonut joitakin pieniä eväitä meillekin. Tuo mainittu rovastikin omasi sellaiset puhelahjat, että sadat kääntyivät syntejään katuen seuraamaan Jeesusta, syntisten ylintä ystävää. Samalla saralla olen itsekin yrittänyt jotakin nyhertää, joskaan mainitun veroista satoa en ainakaan omin aistein ole päässyt havaitsemaan.

Nykyisin elämme spelialistien maailmassa. Yhä harvempi löytää tarkalleen koulutustaan vastaavaa työtä. Edessä siintää loputtomalta näyttävä kouluttautumisen ja käytännön pätevöittymisen tie. Ellei siihen ole valmis, urkenee ainoa varma ura kilometritehtaalla. Siellä kulkevaa uhkaavat monet kroonistuvat vaivat, kuten esimerkiksi katkeruuden ja kateuden myrkytykset.

Entä sitten, kun vastaan tulee stoppi sille vähäisellekin osaamiselle? Sairaus, yllättäen muuttuneet elämän olosuhteet – tai tilanne, jossa et voikaan enää käyttää osaamistasi tärkeimpiä arvojasi vahingoittamatta.

Jos malttaa ottaa Raamatun käsiinsä ja vähänkin huolellisemmin sitä tutkia huomaa kohta, että ongelma ei olekaan uusi. Jos ihminen tosissaan aikoo Jeesuksen todistajan tielle lähteä, ei pidä erehtyä luulemaan, että se tulee olemaan yhtä kulkuetta voitosta voittoon. Näemme lukuisia henkilöitä, joita oman mittapuumme mukaan tuleekin hattua nostaen kutsua Jumalan pyhiksi. Silti heitä viskellään koetuksesta toiseen. Tutuiksi käyvät vankilat, erämaat, pahoinpitelyt – jopa hengenmenetys. Kirjoituksiani lukeneet muistanevat, että meidänkin perhepiiriimme kuulunut Seija Järjenpää kohtasi marttyyrikuoleman ollessaan Kristuksen asialla auttamassa hädänalaisia naisia ja lapsia kutsumuksensa maassa Afganistanissa.

Vielä lukuisampi on se Jumalan lasten joukko, joka on saanut enemmän tai vähemmän vastahakoisesti toivottaa sairauksia tervetulleiksi elämäänsä. Vaikka Jumala rakastaa, Hän ei sittenkään paranna kaikkia ajallisista vaivoista. Vastoin menestysteologien suuriäänistä huutoa Hän ei ole edes luvannut sellaista. Toki se – ja kaikki muukin – on Jumalalle mahdollista. Tämän kertominen on osa Kristuksen evankeliumia, mutta meidän ei koskaan tulisi luvata tai väittää jotakin sellaista, mikä ei sitten toteudukaan. Sellaista osaamista tulisi karttaa viimeiseen asti, vaikka haluaisimmekin kertoa kaikille Jumalan rajattomista mahdollisuuksista. Ne ovat niin valtavia, että niiden paraskin suurenteleminen merkitsee itseasiassa niiden mitätöimistä. Sellaistakaan emme saisi osata.

Jospa saisi Elämän Antajalta ja sen Hallitsijalta sellaisen käytännöllisyyden lahjan kuin apostoli Paavali. Hän tosin osasi käsillään kyhätä telttoja, mutta pääasia oli tämä motto: Jumalan armosta olen se, mikä olen. (1.Kor.15:10)

Me etsimme elämämme ratkaisuissa helppoja ja nopeita ratkaisuja. Se on inhimillistä -tai voisimmeko sanoa: ajan paheneva tauti. Malttamattomuus valtaa alaa nopeammin kuin aavikoituminen. Vain muutamat extrimistit ovat valinneet aivan toisen ääripään. He ovat päättäneet ottaa selville, kuinka paljon ja erityyppisiä rasituksia he kestävät. Minun mielestäni sairaus on saavuttanut huippunsa silloin, kun ihminen antautuu suunnittelemaan, kuinka paljon hän voi erilaisilla kirurgisilla toimenpiteillä alkuperäistä olemustaan muuttaa. Sitä toteuttaessaan hän on valmis antautumaan hyvinkin riskialttiisiin operaatiohin.

Mutta meille suurelle enemmistölle vastaamme tulevat ahdistukset ovat epätoivottuja vieraita. Hankalaksi tilanteet muuttuvat silloin, kun väistämiset ja pakeneminen osoittautuvat mahdottomiksi. Ja jos Jumalan taivaaseen tekee ihmisellä mieli, niin Jeesuksen mukaan matka taittuu “monen ahdistuksen kautta”. Ei siis yli, ali tai ohi. Se olisi vain hyväksyttävä. Niin pahalta kuin se saattaakin tuntua, silloin pääsee sittenkin helpommalla. Esimerkiksi käy vaikkapa apostoli Paavali. Häntä ahdisti kristittyjen lisääntyminen aivan hillittömästi. Ahdistuksissaan hän suorastaan puuskui vihaa heitä kohtaan. Sitten Jeesus tuli ja pysäytti hänet toteamalla: “Turha sinun on potkia tutkainta vastaan. Viisaana miehenä Paavali antoi periksi, mutta jatkossakaan eivät ahdistukset ainakaan vähentyneet. Listan päällimäisistä löydät toisen Korinttilaiskirjeen luvusta 11. Kun sen lukaiset, saattavat omat ahdistuksesi tuntua rahtusen keveämmiltä.

Olen verraten avoimesti kertonut omista ahdistuksistani. En kerjätäkseni niillä huomiota, vaan välttyäkseni antamasta itsestäni vääränoloista kuvaa. Sellaisen maalaaminen ahdistaisi vielä lisää. Jos muutamia vuosia olen kärsinyt sangen hankalista sydämen rytmihäiriöistä. Niiden kokeminen erityisen epätoivotuissa tilanteissa tai suuressä määrin ryhtyi syömään hermojani. Siis aiheuttamaan kutsumatta mukana kulkevaa ahdistusta. Nyt on saavuttu pisteeseen, missä veturin paikka onkin vaihtunut. Ahdistus – oikein useamman lääkärin toteamana – on linnoittautunut kuskin paikalle ja houkuttelee kyytiinsä muita ns. somaattisia oireita. Seuraus: mies on nostettu korjaustelakalle.

Laukkaamalla ja ravaamalla eri asiantuntijoiden pakeilla minulle on selvinnyt muutama asia. Ehkä kaikkein nolointa on se, että sin itsekin tietoisena olen kieltänyt ahdistuksen aiheuttavan suuren osan ongelmistani. Toinen löytö paljastaa, että samankaltaisista ongelmista kärsiviä ihmisiä löytyy ympäriltämme hämmästyttävän paljon. Ja juuri tästä syystä haluankin tuohon joukkoon tunnustautuen kirjoittaa asiasta. Jos sinä, ahdistunut lähimmäiseni, luet näitä rivejä, niin et ole millään tavalla poikkeava ja epänormaali ihminen. Päinvastoin: mitä lähemmäksi Jeesuksen paluu tänne maanpäälle lähestyy, sitä enemmän ihmisten kokema ahdistus lisääntyy.

Lopuksi ohje parhaalle lääkekaapille. Kaikenlaisista uskonkeikareiden väitteistä huolimatta Jumala ei ole luvannut vapauttaa uskovaisiakaan ahdistuksista. Itse asiassa aito kristitty joutuu enenevässä määrin kärsimään ahdistusta siitäkin, että kristillisyydelle vieraantunut ympäristö pilkkaa ja jopa terrorisoi hänen uskoaan. Mutta lääke onkin siinä, että kaikissa meidän ahdistuksissamme Jeesus on luvannut olla kanssamme. Antaa tukea ja jopa kantaa.

Sellaista apua ei minun ahdistuneen ole varaa menettää. Tuskin muuten sinunkaan.