Viisautta etsiessään ärsytti Sokrates Ateenan torinpitäjiä toteamalla, että “kylläpä maailmassa on paljon asioita, joita ilman tulee hyvin toimeen”. Jo puoli vuosituhatta aiemmin oli ökyilyyn tympääntynyt kuningas Salomo tokaissut: “Turhuuksien turhuus!” Se oli hänen analyysinsa kaiken sen jälkeen, kun hän ei ollut kieltänyt itseltään mitään, mitä hänen silmänsä ja sydämensä halusivat. (Saarnaajan kirja)

Mitähän nämä herrat sanoisivat nyt katsellessaan, kun kaikki kansa odottaa kieli pitkällä vuoden jäähyboksissa olleiden kulutusjuhlien vapautumista? Liikemaailmaakaan ei tyydytä enää paluu normaaliin, vaan myyntipöytiä kattaessaan se väittää ihmiskunnan onnen löytyvän kasvavasta kulutuksesta.

Kuinka perusteellisesti näkymättömän pieni virus onkaan järisyttänyt maailman valtakeskuksia ja korskeita tottumuksiamme! Se on onnistunut yhdistämään ihmiskunnan yhteisellä kriisillä ja samaan aikaan ajanut meidät ottamaan etäisyyttä toisiimme.

Nyt levottomuutemme paljastaa, kuinka vaikea saavutetuista eduista on luopua. Ennen muuta tämä koskee sitä ihmiskunnan äveriäistä kuudesosaa, mihin mekin Suomessa lukeudumme. Katsomme oikeudeksemme kuluttaa maailman luonnonvaroista puolet – ja mahdollisimman edullisesti tietenkin.

Salomo ja Sokrates päätyivät antamaan äänensä viisaudelle. Se on aina neuvonut tietä kohtuuteen. Suurimmalle osalle aikamme ihmisistä se merkitsee yhä kaukaista haavetta. Sille juhlia odottavalle kuudennekselle puolestaan luopumista. Joko sovinnolla tai ilman. Oletko sinä uskaltanut päästää ajatuksiisi sellaista mahdollisuutta, että paluuta vuoden takaiseen eläntyyliin ei tule?

Jo lähitulevaisuus paljastaa meidänkin sukupolville, että todella tavoiteltavat aarteet ovat näkymättömiä. Niitä ei saavuteta elvytyksellä tai bitcoineilla. Niihin kahvoihin on tulossa olevissa myrskyissä turha tarttua.

Korona on ollut tyly opettaja. Sen toimesta on elämän koulusta potkittu jo miljoonia. Ihmisen ja yhteiskuntien haavoittuvuus on käynyt ilmi. Karttakeppiä säälittä käyttäen korona on takonut päähämme, että ylpeys ei ole tarkoitettu ihmiselämään. Se näet pakottaa kätemme nyrkkiin ja estää niitä hakeutumasta ristiin.

“Mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omakseen koko maailman, mutta saisi sielulleen vahingon?”(Matt.16:26)

“Ottakaa oppia minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne.”(Matt.11:29)

Jeesuksen sanoja. Voimassa tänään. Ilman rajoituksia.

Siirtolaisuudella on huono kaiku maailmalla. Mistäkö se johtuu?

Meistä eurooppalaisista. Kaiken lisäksi olemme ylpeitä löytöretkistämme. Esi-isiemme toimesta vietiin sivistystä luonnonkansoille ympäri maailman. Paluupostissa kulkeutui sivistyksen kehtoomme lähes ilmaisia luonnonvaroja – sekä orjia. Tännepäin tavaravirta soljuu edelleen, mutta ihmisten eteen on lyöty puomi. Heidän tulonsa on uhkaamassa hyvinvointiamme.

Muisti on lyhyt. Unohtuu helposti, että runsaan sadan vuoden aikana yli miljoona suomalaistakin on muuttanut muihin maihin. Pysyvästi. Paremman toimeentulon vuoksi. Ilmiselviä elintasopakolaisia siis.

Viime vuosisadalla Suomesta lähetettiin asukaslukuun nähden paljon kristillisiä lähetystyöntekijöitä. Leivän levetessä kansallinen kristillisyytemme kuihtui sitaatteihin. Syntyi äänekästä kritiikkiä lähetys/kehitysaputyötä kohtaan. – Miksi sinne tuputtamaan uskontoa, sanottiin.

Kristilliselle – kokonaisvaltaiselle – auttamistyölle olisi edelleen kasvava tarve. Euroopassa on kuitenkin siirrytty säästöliekille. Vuodesta toiseen köyhille maille suunnattuja avustuksia ja niiden kohteita on karsittu. Annamme heidän elää rauhassa omissa oloissaan.

Vai annammeko?

Ehei – sinnepäinkään! Emmehän me tule toimeen ilman heidän edullisia raaka-aineitaan. Ilman afrikkalaispoikien henkensä kaupalla kaivamaa kobolttia ei läppärini suoltaisi nyt tekstiä sinulle, joka luet tätä ylläsi aasialaistyttöjen kanalamaisissa olosuhteissa kutoma pusero. (yle.fi/uutiset/3-11748022)

Ja nyt ovat kiinalaiset ottaneet paikamme Afrikassa. He investoivat mittavia summia erityisesti kaivosteollisuuteen ja väylähankkeisiin. Mutta pehmeästä valloitustaktiikasta huolimatta he eivät ole hyväntekijöitä. Materiaali- ja kassavirta laivataan merien taakse kiinalaisen kulutuskasvun polttoaineeksi.

Jospa me olisimme menneet päättäväisemmin ja todella aitoa kristillistä oikeudenmukaisuutta viljellen maailman köyhien luo – emmekä jättäneet missiota kesken. Olisimme voineet tukea heitä tulemaan toimeen kotikonnuillaan. Silloin meidän ei tarvitsisi huonolla omallatunnolla käännytellä heitä nyt omilta porteiltamme.
Kukapa kotoaan tahtoisi lähteä, jos siellä vain kohtuudella pystyisi elämään. Et kai sinäkään?

Osaammeko olla kiitollisia siitä, että meidän ei tarvitse lähteä? Parhaiten voisimme osoittaa kiitollisuutta lähettämällä kouluttavaa ja varustavaa apua köyhien maiden ihmisille. Heillekin kuuluu oikeus elää inhimillistä elämää omissa kodeissaan ja vaurastua omista luonnonvaroistaan.

Monet järjestöt avaavat auttavalle mielelle mahdollisuuksia.

Espanja ja sille kuuluvat Kanarian saaret ovat eräs maailman suosituimmista matkakohteista. Tuhannet lentokoneet ja risteilyalukset odottavat lähtövalmiina, koska rajoitusten patoama matkakuume purkautuu, ja turistilaumat lähtevät tyhjentämään eristyksissä turvonneita kukkaroitaan.

Tämäkin alus on suuntaamassa Kanarian saarille – jos pysyy pinnalla sinne saakka. Ainakaan ensi silmäyksellä matkustajien joukossa ei näy suomalaisia. Vaatimattomista mukavuuksista huolimatta matkustajat ovat maksaneet tästä “Mahdolliset Selviytyjät”- risteilystä kiskurimaisen hinnan. Bonuksena he ovat nostaneet kämmenelle oman elämänsä. Silti turismista elävät saarelaiset eivät toivota tätä joukkoa tervetulleeksi. Eivät, vaikka sadat hotellit ovat vuoden päivät ammottaneet tyhjyyttään.

Omassa kriisissä ja viisikkomme johdolla olemme voineet katsella sangen turvallisin mielin pakolaisten eloonjäämistaistelua. Meille tuntuu ylivoimaiselta edes ajatusten tasolla kuvitella itseämme heidän asemaansa. Jäädäkö kotiin nääntymään, kuten vanhusten ja lähes kaikkien äitien pienine lapsineen on tehtävä? Vaiko lähteä suvun ainoana toivona useamman päivän merimatkalle hajoamistilassa olevalla paatilla? Jos hukkumiselta onnistuukin välttymään, odottaa perillä torjunta ja syyttely, minne sitten menetkin.

Ja kuitenkin: eihän se ole saarelaistenkaan vika, että muu Eurooppa ei ota näitä onnettomia vastaan. Haluamme pitää heidät toisessa maailmassa – alikehittyneessä – kuten sanomme. Suurin ponnistuksin yritämme unohtaa, että elämme sittenkin yhdessä ainoassa maailmassa, missä muuttuvat olosuhteet painavat meitä joka päivä lähemmäksi toisiamme. Tahdoimme tai emme. Suurin huolemme ovat oma vapautemme ja tottumustemme turvaaminen. Täällä hyvinvointivaltioissa vaadimme jopa mieluisaa rokotetta. Korona nauraa sillekin, ellemme ole valmiita huolehtimaan siitä, että maailman sadat miljoonat köyhimmät saavat saman suojan ja siten loppupelissä myös meille itsellemme.

Nämä kysymykset painavat lähetyshenkistä kristittyä miestä. Taidanpa jatkaa tätä kirjallista tuumiskelua kohta puoleen lisää. Mutta kehoitan teitä katselemaan YLE areenasta ohjelman “Vankina Kanarialla”. Näin testaamisen luvatuina aikoina tuo ohjelmakin käy hyvin sellaisesta.

Jos sen katsottuasi mikään ei läikähdä sisälläsi, on syytä olla huolissaan. Itsestäsi.

Viime viikolla oli minun vuoroni saada rokotus koronavirusta vastaan. Otin sen turvallisin mielin. Muutamat läheisistäni olivat kyllä ratkaisusta pettyneitä. Tunnen kuitenkin henkilöitä, jotka tämä joidenkin mielestä “tavallinen” influenssa on vienyt sairaalaan taistelemaan hengestään. Pari heistä on hävinnyt taistelun. Omilla hoksottimillani ymmärrän, että riskiryhmäläisenä ja ikäni puolesta itse tauti olisi minulle monisatakertaisesti kohtalokkaampi kuin sitä hillitsevä rokote.

Sen sijaan siihen eivät hoksottimeni yllä, miksi niin monia kiinnostaa suhtautumiseni pandemiaan ja erityisesti näihin rokotteisiin. Onko valinnoillani merkitystä, vaikka en tiedosta olevani näissä asioissa minkään sortin asiantuntija? Paras ymmärrykseni onkin silloin neuvonut kyselijöitä kääntymään todellisten asiantuntijoiden puoleen. Näin vakavaa asiaa ei pidä käsitellä mutu -tuntumalla.

Siinä vaiheessa on usein pulpahtanut pintaan kysymys siitä, voiko näiden ruuduista tutuiksi tulleiden viranomaisten tietoon luottaa. Samalla on paljastunut se, mikä on tuon aiemmin omistetun luottamuksen syönyt. Se on somessa riehuva informaatiovirus, joka on tartuttanut miljoonia ihmisiä pahemmin kuin itse korona. Kun se kerran on päässyt iskemään piikkinsä tiedonjanoisen ihmisen mieleen, on paluu vaikeaa. Yksi tieto kumoaa kohta toisen ja uusi päivittää edellisen. Enää ei edes koneen sulkeminen auta. Mieleen on iskenyt virus, joka vastedes saa epäilemään kaikkea pandemiaan liittyvää tiedotusta – puhumattakaan siitä – mitä jätetään kertomatta.

Näin on yhteiskunta Suomessakin jakautunut. Perinteinen luottamuksemme viranomaisiin on leimattu arkuudeksi, typeryydeksi ja laumasieluisuudeksi. Ja tässä sodassa potut maksetaan pottuina, jolloin rokotekauhuiset ja pandemiaa vähättelevät niputetaan puolestaan itsekkäiksi hörhöiksi, joilta d-vitamiinista huolimatta puuttuu kaikki vastuuntunto lähimmäisistään.

Hyvät ystävät! Ei se näin saa mennä. Rokotepiikki on ja pysyy vapaaehtoisena. Sen sijaan toinen toisemme piikittelyn lopettaminen on yhteinen uroteko. Mielipiteistämme riippumatta olemme kansana tässä kriisissä samassa veneessä. Päästäksemme kerran suvantoon meidän tulee soutaa samaan suuntaan ja olla keikuttelematta yhteistä venettämme.

Jumala siinä meitä auttakoon!

Radiopuhelinliikenteessä tarvitaan instrumenttia nimeltä tangentti. Sitä kun painetaan, niin oma puhe lähtee eetteriin muiden kuultavaksi. Viimeisenä sanana pitää sanottaman “kuuntelen”. Se tarkoittaa sitä, että nyt on toisilla puheenvuoro.

Riiteleminen radiopuhelimessa on työlästä. Jos ei pinna kestä kuunnella toisen sanailua loppuun, niin oman tangentin painaminen ei saa ilmoille kuin korviasärkevän vinkumisen. Se pilaa molempien mahdollisuuden keskusteluun. Myönnettävä kai on, että päällepuhumisen kakofonia onnistuu meiltä hyvin ilman radiopuhelintakin.

“Missä on paljon sanoja, sieltä ei syntiä puutu, mutta joka huulensa hillitsee, on taitava.”(Sananlaskut 10:19). Viisas mies tuo Salomo.

Mehän ihailemme hyviä puhujia. Sanoissaan sujuva ja olemuksellaan valloittava puhuja onnistuu valkaisemaan mustankin lähes valkoiseksi tai päinvastoin. Sanaisen säilän virtuoosi hiljentää kuulijansa tämän omaan mitättömyyteensä. Niin on pölynimuri, vitamiinipurkki tai poikkipuolinen mielipide ostettu, vaikkei sellaisia tarvitsisikaan.

Hyvät kuuntelijat ovat harvassa. Tämä paljastuu viimeistään silloin, kun olemme ajaneet elämässämme jonkin sortin kolarin. Kuka kuuntelee silloin selityksiämme?

Ei tarvitse omistaa terapeutin valtakirjaa ollakseen hyvä kuuntelija. Mutta ajan antamista toisen hyväksi se kyllä vaatii. Jos koskaan, niin nyt on kuuntelijoilla kysyntää. Yhteinen sotamme virusta vastaan on ajanut meidät vähintään parin metrin päähän toisistamme. Tuhannet vanhukset ja jo valmiiksi yksineläjät nääntyvät hiljaisuuteensa. Toisistaan erotetut nuoret menettävät elämänhalunsa.

Haloo! Onko siellä ketään? Missään??? “Oi – jospa joku kuuntelisi minua”, Jobin tuskanhuuto ei ole lakannut kaikumasta.

Jumala on toki luvannut kuunnella kaikkia ja aina. Mutta jos itse delegoin kuuntelemisen Jumalan tontille, niin pakenen sitä vastuuta, minkä jakajaksi Jumala on minut – ja meidät – asettanut.

Mietipä sinäkin, kenelle voisit vielä tänään painaa tangenttia ja sanoa:

“Kuuntelen!”

Se on painajainen meidän saarnamiesten ohella monelle muullekin. Liian usein tulee painajaisesta totta. Vaikka koet puhuvasi kuin Runeberg parhaimmillaan, niin huomaatkin kuulijasi nuokkuvan kuin Espanjan aasit siestan aikaan.

Edellä mainitun tilanteen puolustukseksi on sanottava, että se on yleensä tahatonta. Valitettavasti kaikki ohipuhuminen ei sitä ole. Esitystapa ja valitut sanankäänteet vaikuttavat suuresti siihen, herkistyykö kuulija kuulemalleen vai antaako sanojen purjehtia tarkoituksella ohitse. Tullakseen kuulluksi olisi asia siis esitettävä kiinnostavasti ja kohteliaasti. Huuto tai pakkosyöttö palaa lähettäjälleen myrkyllisenä bumerangina.

Näin kriisiaikana odotamme kansalaisina, että meille puhuttaisiin selkeästi yhteisistä asioistamme. Kuullun ymmärtämisessä on usein vaikeuksia, eikä vika läheskään aina ole ollut meissä vastaanottajissa. Sitä on jopa pääministeri nöyrtynyt pyytämään anteeksi.

Mutta yleisimmin ohipuhumisen vaara uhkaa ihmissuhteitamme. Pitkälle jatkuessaan se äityy molemminpuoliseksi sanasodaksi, missä kuuntelemisen ja keskinäisen ymmärryksen etsiminen heitetään romukoppaan. Molemmat ampuvat sanallista sarjatulta omista poteroistaan, tai sitten vaivalla saavutettu sopu kääntyykin mykkäkouluksi.

Jos puhujan tulee suitsia sanomisiaan, niin ei kuuntelijankaan rooli ole toisarvoinen. “Et kuuntele minua!” Tuon olemme varmasti jokainen saaneet kuulla. Välinpitämättömyys toisen asiaa kohtaan kalahtaa äkkiä omaa nilkkaan. Tämäntapaista ohipuhumista voi tapahtua esim. niinkin tärkeässä tilanteessa kuin lääkärin vastaanotolla. Silloin voivat seuraukset luonnollisesti olla vakavia.

Avioliitto – ja perhepiiri yleensäkin – ovat toistensa ymmärtämisen elinikäinen harjoittelurata. Myös erilaiset yhteisöt hiovat meistä vahingollisia särmiä niin puhujina kuin kuuntelijoina. Pääsemme vapautumaan oikeassa olemisen pakosta.

Emeritusprofessori Osmo A. Wiio puki ohipuhumisen viisaalla huumorilla: “On aina olemassa joku, joka tietää sinua itseäsi paremmin, mitä olet sanomallasi tarkoittanut”.

Viihde on hyväksi. Näin väittää tv4 spoteissaan. Kyllä kristilliset lasi päässäänkin voi sanoa, että ei kaikki viihde ole pahaksi. Ja lasien kanssa tai ilman paljas heinäntekojärki oivaltaa, että liika mitä tahansa viihdettä on pahaksi.

Se on kaikille varmasti käynyt ilmeiseksi, että viihteellä on nyt kysyntää. Itse taiteilijapolot joutuvat vain kiemurtelemaan kuin mato koukussa. Mieli tekisi ja kukkaro vaatisi päästä keikoille, mutta tyhjät seinät eivät tyydytä kummankaan tarvetta.

Tiedämme kaikki, miksi sohvaperunat nyt surfaavat viihteestä viihteeseen. Jospa siten karu todellisuus pysyisi loitolla edes olkkarista. Illalla kun se kuitenkin hiipii unta uhkaamaan. Aamulla kahvimukin takaa tekee mieli katsella uutisia. Mutta aamusta toiseen ne vierittävät eteen todellisuutta, jonka kanssa on raskasta lähteä töihin – tai vielä raskaampaa jäädä kotiin. Etäduuniin, etäopiskeluun tai meillä ikäihmisillä siihen manattuun “omaehtoiseen karanteeniin”.

Koskahan sieltä tulisi ensimmäinen annos viihdettä, minkä turviin paeta?

En kirjoita näin ivaillakseni. Kyllä nämä ajat raastavat minuakin. Mutta sen koen ilokseni tunnustaa, että minun ei ole tarvinnut paeta viihteeseen, muista korvikkeista nyt puhumattakaan.

Kysymys ei ole mistään henkilökohtaisesta salaisuudesta. Aloitan päiväni Raamatusta nousevalla rohkaisulla. Ja sen sanomasta rauhoittuu huonolestuttavien uutisten ahdistelema mieleni yön levolle. Vartijani ei torku eikä nuku. Ja samoista somen uumenista mistä toiset louhivat viihdettä, valitsen itse Raamatun totuuteen ankkuroituvia opetuspuheita. Ja usko minua: niitä riittää. Kyllä Jumala osaa käyttää someakin. Evankeliumi on ihmiselle tosi hyväksi.

Talven kuluessa olen päässyt harvakseltaan vierailemaan seurakunnissa Jeesuksen asialla. Nyt ovat ovet jälleen menossä säppiin. Jokaisen on enemmän tai vähemmän huolehdittava omasta sisäisestä jaksamisestaan. Uskova lääkäriystäväni kirjoitti hyvän reseptin yleiseen jakoon. Nautittavaksi aamuin illoin.

“Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuska vai ahdistus, vaino vai nälkä, alastomuus, vaara vai miekka?…Olen näet varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit eivätkä henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva, eivät voimat, ei korkeus eikä syvyys eikä mikään muu luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (Room.8:35-39)

Teihin katsotaan tänään paljon. Itsestänne ehkä tuntuu siltä, että kysymyksessä en enemmänkin vahtiminen. Sen kyttääminen, mitä saisitte tehdä ja mitä ette.

Osittain olette oikeassa. Mediassa puhutaan salaisista bileistänne ja välinpitämättömyydestänne. Ja jos sitten muiden mahdollisuuksien puuttuessa treffaatte ostareissa, sekin herättää pahennusta. Varmasti tuntuu välillä siltä, että ainoa sallittu paikka nuorelle on omassa huoneessa ja etäopetuksessa.

Mutta suurin syy teidän katsomiseenne johtuu siitä, että te olette meille rakkaita. Tosi rakkaita. Meidät on eristetty teistä vielä jyrkemmin ukaasein kuin teidät kavereistanne. Oma askeleemme on jo lyhentynyt, eikä meistä ole enää tulevien haasteiden voittajiksi. Siksikin katsomme teihin. Koemme monta kertaa itsemme riistäjiksi, jotka ovat turmelleet mahdollisuuksianne rakentaa omaa onnellisuuttanne.

Vastentahtoinen yksinäisyys masentaa meitä kaikkia. Mutta erityisen myrkyllistä se on teille nuorille ja – ennemmin tai myöhemmin – kauttanne koko yhteiskunnalle. Ei voi olla oikein, jos olemme huolissamme anniskelupaikkojen aukiolosta ja samaan aikaan eväämme lapsilta ja nuorilta terveiden harrastusten mahdollisuuden.

On kuitenkin erittäin tärkeä muistaa, että te nuoret ja me ikäihmiset emme ole toistemme vihollisia. Me tarvitsemme toisiamme. Ette arvaakaan, miten papan sydän kaipaa rutistaa lapsenlapsiaan rintaansa vasten. Me rukoilemme ja tahdomme teidän parastanne. Uskomme, että tekään ette tahdo tieten tahtoen saattaa meitä jo haurastuneita koronan saaliiksi.

Jumala on suunnitellut elämään nuoruuden ja vanhuuden. Teillä nuorilla on se voimavara, jota me kaikki tarvitsemme. Ehkä meillä senioreilla on asettaa yhteiseen peliin kokemusta ja vuosien saatossa hankittua elämänviisautta.

Sen pohjalta haluankin rohkaista teitä, rakkaat nuoremme: koettakaa kestää, jaksaa ja sietää. Yhdessä – ja vain yhdessä – me selviämme.

Jumala siinä meitä auttakoon!

Kumpaa tietä sinä auraat?

Nykyisinä aikoina on lähes mahdotonta keskustella yhtään mistään ilman, että siinä ainakin epäsuorasti käsitellään koronavirusta. Tällä kertaa en edes yritä väistellä. Päinvastoin aion tarttua virusta suoraan sen piikkeihin. Toisella kädellä tarraan niiden niskavilloihin, jotka vähättelevät pandemian johdosta annettuja suojautumisohjeita ja sepittävät mitä ihmeellisempiä tarinoita rokotteen vaarallisuudesta.

Korona tuottaa meille monenlaisia ongelmia, sitä on turha kiistää. Rajoitukset ovat johtaneet toisten ihmisten välttelyyn. Meitä suomalaisia sissiluonteita se on ajanut entistä syvemmälle yksinäisyyden metsiin. Traagisia seurauksia nousee eteemme päivittäin. Monet ovat ajautuneet epätoivon tielle.

Tilanteeseen ei todellista toivoa anna kuitenkaan se, että meille väitetään maskien käytön olevan turhaa ja ettei etäisyyksiin ja hygieniaan tarvitse kiinnittää suuresti huomiota. Tämänkaltainen yltiöpäisyys on edesvastuutonta. Sellainen ihminen ei ajattele muita kuin itseään.

Totta on se, että kaikkien lääkkeiden käyttö altistaa meitä sivuvaikutuksille. Koronarokote ei tee poikkeusta. Mutta puhaltaa rokotevastaisuuden tuleen ei ruoki mitään muuta kuin pelkoa ja epätoivoa. Viranomaisten epäileminen ja salahankkeiden viljeleminen pitäisi rinnastaa vihapuheisiin. Tulisi syyttäjälle muutakin tekemistä kuin juosta Päivi Räsäsen kintereillä.

Ihmiset tarvitsevat toivoa. Sitä ei koskaan saada aikaan pelottelulla eikä vihjailevalla epäluuloisuudella. Koska todellista toivoa on, sille on raivattava päättäväisesti tilaa. Jumala sanoo olevansa olemassa meitä ihmisiä varten antaakseen meille tulevaisuuden ja toivon (Jer.29:11-13).

Tähän horjumattomaan lupaukseen saa tarttua jokainen, jota tulevaisuus pelottaa. Nämä päivät ahdistavat tavalla tai toisella meitä kaikkia. Jeesus ennusti niiden saapumisen. Hän kuitenkin vakuutti tahtovansa antaa ahdistukset voittavan rauhansa jokaiselle, joka uskossa Häneen turvautuu (Joh.16:32,33).

Ja sen toivoa antavan uskon Hän puolestaan antaa lahjaksi jokaiselle, joka syntejään katuen pyytää Häntä omakohtaiseksi Vapahtajakseen.
Sitä toivon tietä kannattaa kulkea ja aurata toisillekin.

Miksi sinua taas pakenin,
vaikka parastani tahdoit, tiedän sen?
Kuin sydänystävälle mulle kutsun annoit
jälleen tulla lepäämään.
Sinne kutsuit Mestarinkin,
ja Hän tapaamiseen saapui usein yksin.
Jätti rauhan taivaallisen,
että kautta hiljaisuuden sen noutaisin

Hiljaisuus,
syvä syvä hiljaisuus,
sinuun laskeudun kuin vuoripuro mereen.
Sinun syleilysi sydämeni rauhoittaa,
pyhä tuulenvire väsyneen taas virvoittaa
hiljaisuudellaan.

Jospa uskaltaisin jälleen olla luonas
pitempään kuin hetkisen!
Saanhan sisimpäni mustan,
kaiken ahdistavan tuskan
tuoda mukanain?
Getsemanen puiden varjoon
voinhan sydämeni kuormat
jälleen jättää?

Jotta rauha taivaallinen
kautta pyhän hiljaisuuden
jää siunaamaan.

Hiljaisuudella ja hiljaisuudella on eronsa. Hälinän ja kiireen keskellä kaipaamme rauhaa ja lepoa. Se on toivottua hiljaisuutta. Erikoisesti nyt kokevat monet pakotettua hiljaisuutta – jota vähätellen kutsutaan suositukseksi.
Hiljaisuuden kruunu on Jumalan järjestämä hiljaisuus. Aluksi ihminen yleensä kapinoi sitä vastaan. Jumalan järjestämän hiljaisuuden siunaus paljastuukin usein vasta ajan kanssa.
Sellaisesta hiljaisuudesta kertovat yllä olevat lauluni sanat.