Kesää se vain pukkaa taas. Ruoho kasvaa kohisten ainakin Mutkankylässä. Ei ehdi juuri muuta kuin leikkurin selässä kurvailla. Sen verran jää tosin ma-nuaalistakin puhdetta, ettei tarvitse kuntosalia etsiä oman tontin ulkopuolelta.

Tosi monet henkilöt ovat hieroneet FB:ssä kaveruutta. Hieman minua ihmetyttää, sillä omat postaukseni tuntuvat juuttuneen talviunille. Mutta, mikäs siinä, jos tarkoitus on iskeä tarinaa eikä esitellä muotojaan. Muutenkin on tietysti syytä muistuttaa itseään, että viidakossa täällä ollaan.

Olen kyllä kirjoitellut – ei sen puoleen. Uusi hartauskirja on viime silausta vail-le valmis. Jos Herra pitää natisevaa maailmaamme vielä kuosissaan, niin julkaisupäivä koittanee elo/syyskuussa.

Edellisessä kirjoituksessa kerroin toisesta hankkeesta. Siinä oli tarkoitus koo-ta yksiin kansiin puolisen sataa todistusta Jumalan suurista teoista itse kunkin elämänpiirissä. Kiinnostus oli kuitenkin valitettavan vähäistä. Jätetään siis asia hautumaan. Herran suuret teot senkun lisääntyvät, joten niistä homma ei ai-nakaan jää kiinni.

Kuten kuvasta näkyy, ilmiselvästi uskovainen lentokone lepäilee raukean oloisena vehreällä nurmella. Siinä ovat luovat ajatukseni. Kukahan kävisi pot-kaisemassa nuo pyöräpukit pois? Samalla voisi tempaista reippaasti propel-lista moottorin sytkyttämään. AMEN!!!
Silloin Amigo nousisi vaappuen vanhoille siivilleen. Juttua alkaisi tulla kuin sieltä turkin hihasta (huom! Tämä ei ole kannanotto Nato -keskusteluun).

Hyvää kesää, viidakon kansa!

…antaa jonkinlainen elonmerkki itsestään?
Tai – enpä tiedä. Ihmiskunta kun on taas paljastamassa typeryytensä koko kirjon. Ja minä kuulun tuohon samaan porukkaan. Alkaa houkutella ajatus, että onkohan kehitysopissa sittenkin jotain järkeä? Paitsi että ihmisen kohdalla ei ole tapahtunut minkään sortin kehitystä. Ainakaan parempaan suuntaan.
Tänne someenkin on tällaisen sydänvikaisen kurkistettava hyvin varovasti. On niin hurjia juttuja, että nousisi tukka pystyyn – jos sitä olisi. Eräs viimeisistä luotettavista tiedoista kertoo, että koronarokotteen on todettu aiheuttavan vihaa venäläisiä kohtaan. Mitä useampi annos, sitä sakeampi kiukku. Kolmen piikin jälkeen pitäisi meikäläisenkin kersanttimiehen olla jo täydessä vauhdissa kohti itärajaa – ainaskin varsiluuta aseena. Mutta ei! Ei mitään kunnon vihan buustia. Kasvavaa surua vain. Hukkaan taisivat mennä hyvät Pfizerit. Mahtavatko palvella edes perustarkoi-tustaan? No – tähän asti on Herra juoksupoikaansa miinalta varjellut.
Pakkasia pidellessä olen kirjoittanut hartauskirjan. Projektin varrella olen yllättänyt itseni ajattelemasta aivan ahvenia. Mitähän sitä on tullut tehneeksi?
Uusi kudelma on kuitenkin kangaspuissa, mutta siihen tarvitsisin teidän apujanne. Tarkoitus olisi koota samoihin kansiin aitoja todistuksia siitä, mitä Jeesus on tehnyt ihmisten elämässä. Siis ”omassa” elämässä. Toisen käden tiedonvälittäjät älkööt vaivautuko. Tarinat ovat tiivistelmiä – valmiissa kirjassa noin parin sivun mittaisia. Kenenkään ei tarvitse stressata itseään sillä, ettei osaa kirjoittaa. Asiatiedot ja vapaa tilannekuvaus riittää. Ne kyllä muokataan toimitusasuun.
Aidoilla todistuksilla on kysyntää. Niillä on usein voimakkaampi vaikutus luki-joihin/kuulijoihin kuin monenkirjavilla saarnoilla. Juuri sinunkin tarinallasi voi olla suuri merkitys jonkun pelastumiseksi.
Jos haluat tulla mukaan, niin ilmoita se minulle yksityisviestinä. Jos halukkaita löytyy tarpeeksi, ilmoitan jatkotoimista tällä foorumilla.
Kanna-Kanssani-Kortesi-Kekoon!

Minun täytyy tunnustaa, että olen digitaidoiltani pahasti toiskätinen. Törmään tähän vammaani nykyisin yhä useammin. Ja eräs pääkoppani sisäpuolta tutkinut asiantuntija sanoi myös, että olen liian kiltti mieheksi.

Kiitän Jumalaa näistä molemmista puutteistani. Kiltteyteni kanssa yritän tulla miten kuten toimeen. Digiongelmiin kiltteys ei kuitenkaan pure. Ymmärrän, että niiden voittamiseksi minun on löydettävä ja paljastettava kulmahampaani. Parempi tehdä se ennemmin kuin myöhemmin.

Facebookilla on ollut pieni huone elämäni talossa parisen vuotta. Tässä viime kesänä – kun sairastaminen jätti liiaksi luppoaikaa – huomasin hätkähtäen, että Facebook oli siirrellyt talossa väliseiniä sen suuremmin lupaa kyselemättä. Lisäksi se oli yhteiseltä ajan käyttötililtä tehnyt omavaltaisia nostoja. Lisääntyvästi. Se oli härskisti käyttänyt heikkoa tilannettani hyväkseen, vaikka olin sen palstoilla yrittänyt parhaani mukaan haalia virtuaalista myötätuntoa.

Nyt, kun olemukseeni on kertynyt hieman sisäisiä muskeleita, olen päättänyt pistää kumppanuussuhteen Facebookin kanssa uusiksi, GRRRRRRRRRRRRR!!! Kilttinä miehenä en pistä heti lusikoita jakoon. Mutta se on nyt kuitenkin niin, että tässä talossa määrään minä – ainakin toistaiseksi (vaimo ei ole nyt paikalla). Facebook ja sen kaverit – joku Zuckerberg ja muut – eivät ramppaa sisään ja ulos niin kuin tykkäävät. Tuliko tämä kerralla selväksi!?

On siinä porukassa kyllä ollut hienojakin ihmisiä. Suuri osa heistä ovat aikaisemmin minulle tuntemattomia. Ihan tekisi mieli tavata kasvoista kasvoihin ja heittää tittelit ynnä hymiöt nurkkaan.

Älkää te vain antako Facebookin ja sen sukulaisten kähmiä lipevillä kielillään lisätilaa elämänne taloista. Varokaa niitä ja muita kulkutauteja. Jos Jumala suo, niin tavataan silloin tällöin – tai ainakin joskus.

En tiedä, mitä raju päätökseni saa aikaan. Mutta jään odottelemaan. Kiltisti tietenkin.

Oletko sinä maistanut rukousten voimaa? Vaikka et itse sellaista muistaisikaan, niin silti toisten esirukoukset ovat saattaneet vaikuttaa suuresti elämässäsi. Jostakin syystä epäilemme eniten juuri omien rukoustemme tehoa. Ajattelemme, että ehkä Jumala kuuntelee hyvinkin toisia, mutta minun rukoukseni taitavat kimmota katosta takaisin.

Pikaruokaan tottuneina olemme malttamattomia. Vaadimme tuloksia heti. Kaiken lisäksi meille kelpaavat vain mielemme mukaiset vastaukset. Jumalalla on harvemmin kiire. Siksi Hän muokkaa ja ajoittaa rukousvastauksen oman sunnitelmansa ja todellisen tarpeemme mukaiseksi.

Vuonna 1935 diktaattori Josif Stalin kysyi ivaillen Ranskan ulkoministeriltä, että ”kuinka monta divisioonaa paavilla on?” Stalin oli tainnut unohtaa Gorin hengellisen koulunsa opit. Jumalan divisioonat tulivat näkyviin puoli vuosisataa myöhemmin, kun vastauksena miljoonien kristittyjen rukouksiin Neuvostoliitto yksinkertaisesti lakkasi olemasta.

Kuukausi sitten kirjoitin kohtaamastani masennuksesta. Seurauksena monet ottivat yhteyttä ja kertoivat omista kokemuksistaan. Mutta vielä tuntuvampi oli esirukousten vyöry. Tunsin niiden vaikutukset kirjaimellisesti nahoissani. Mitään äkillisiä muutoksia tosin ei ole tapahtunut, mutta jotakin vielä arvokkaampaa. Levollisuus on lempeän virran lailla tulvinut sieluuni. Sellaista on Jeesuksen lupaama rauha (Joh.14:27). On suuremmoista tuntea olemuksessaan rukoilevien ystävien liikkeelle sysäämää kosketusta. Lämmin kiitos teille kaikille.

Älä sinäkään häpeä ilmaista rukouksen tarvetta niin omasta kuin toisten puolesta. Haasteita riittää näinä aikoina yllin kyllin. Jumala on antanut rukouksen aseeksi kaikille uskovilleen.

Siitä puhutaan aika löysään sävyyn. Ja kuitenkin kysymyksessä on suurin yksittäinen syy työkyvyttömyyseläkkeeseen. Vuositasolla yli 300 000 suomalaista sairastaa vakavaa masennusta. Jos heiltä kysyt, niin siitä on kevyt puhe kaukana.

Joitakin kuukausia sitten masennus lakkasi olemasta minulle “vain masennus”. Elämän varrella olen kohdannut monia masennuksen kourissa kamppailevia henkilöitä. Vaikka yritin kuunnella heidän kokemuksiaan kärsivällisesti, tunsin silti jääneeni heidän kokemusmaailmansa ulkopuolelle. Nyt olen yksi heistä. Masennus on esitellyt minulle itsensä. Kädenpuristus oli murskaava. Sen jäljiltä ei ajatuskaan tahdo jaksaa pukeutua sanoiksi tai kirjoituksiksi – aina ei edes ylös sängystä.

Kun ihminen sairastuu, häntä yleensä alkaa kiinnostaa oma sairautensa. Millainen on sen kehityskulku ja kuinka sitä hoidetaan. Masennuksesta liikkuu paljon stereotypioita. Yleisin toteamus lienee “jokainenhan on joskus masentunut”. Se sekä on totta ja ei. Aivankuin meidän pihapuitamme runtelevista myrskyistä on huima matka tropiikin hurrikaaneihin, niin on myös masennuksella ja MASENNUKSELLA eronsa. Toivottavasti olen oppinut olemaan luokittelematta kenenkään mielen rajuilmoja.

Ei ole pitkä aika siitä, kun puhe masennuksesta oli tabu. Nyt asian käsittely on vapautuneempaa. Hyvä niin. Monet julkisuuden henkilöt – kuten Tellervo Koivisto – ovat toimineet lasikaton murtajina. Samalla on käynnistynyt kansantajuinen keskustelu itse masennuksen käsitteistä. On pohdiskeltu myös sitä, olivatko menneiden vuosikymmenien ihmiset kestävämpiä elämän haasteiden edessä. Vai pelkäsivätkö he ympäristön tuomioita niin paljon, että yrittivät viimeiseen saakka kätkeä sisäiset myrskynsä?

Lohdullisinta kuitenkin on tietää ja omistaa kohdallaan se, että Jumala ei jätä ketään masentunutta myrskyn armoille. Yleensä Hän lähettää apunsa ymmärtäväisten ystävien muodossa. Niin Jumala toimi myös pelkojen ja masennuksen matalapaineisiin joutuneen apostoli Paavalin kohdalla (2.Kor.7:6). Tiituksen saapuminen toi mukanaan valonsäteitä, jotka viittoivat tietä ulos myrskyn silmästä.

Jos tarve vaatii, olemmehan mekin valmiita toimimaan tämän päivän Tiituksina?

Viisautta etsiessään ärsytti Sokrates Ateenan torinpitäjiä toteamalla, että “kylläpä maailmassa on paljon asioita, joita ilman tulee hyvin toimeen”. Jo puoli vuosituhatta aiemmin oli ökyilyyn tympääntynyt kuningas Salomo tokaissut: “Turhuuksien turhuus!” Se oli hänen analyysinsa kaiken sen jälkeen, kun hän ei ollut kieltänyt itseltään mitään, mitä hänen silmänsä ja sydämensä halusivat. (Saarnaajan kirja)

Mitähän nämä herrat sanoisivat nyt katsellessaan, kun kaikki kansa odottaa kieli pitkällä vuoden jäähyboksissa olleiden kulutusjuhlien vapautumista? Liikemaailmaakaan ei tyydytä enää paluu normaaliin, vaan myyntipöytiä kattaessaan se väittää ihmiskunnan onnen löytyvän kasvavasta kulutuksesta.

Kuinka perusteellisesti näkymättömän pieni virus onkaan järisyttänyt maailman valtakeskuksia ja korskeita tottumuksiamme! Se on onnistunut yhdistämään ihmiskunnan yhteisellä kriisillä ja samaan aikaan ajanut meidät ottamaan etäisyyttä toisiimme.

Nyt levottomuutemme paljastaa, kuinka vaikea saavutetuista eduista on luopua. Ennen muuta tämä koskee sitä ihmiskunnan äveriäistä kuudesosaa, mihin mekin Suomessa lukeudumme. Katsomme oikeudeksemme kuluttaa maailman luonnonvaroista puolet – ja mahdollisimman edullisesti tietenkin.

Salomo ja Sokrates päätyivät antamaan äänensä viisaudelle. Se on aina neuvonut tietä kohtuuteen. Suurimmalle osalle aikamme ihmisistä se merkitsee yhä kaukaista haavetta. Sille juhlia odottavalle kuudennekselle puolestaan luopumista. Joko sovinnolla tai ilman. Oletko sinä uskaltanut päästää ajatuksiisi sellaista mahdollisuutta, että paluuta vuoden takaiseen eläntyyliin ei tule?

Jo lähitulevaisuus paljastaa meidänkin sukupolville, että todella tavoiteltavat aarteet ovat näkymättömiä. Niitä ei saavuteta elvytyksellä tai bitcoineilla. Niihin kahvoihin on tulossa olevissa myrskyissä turha tarttua.

Korona on ollut tyly opettaja. Sen toimesta on elämän koulusta potkittu jo miljoonia. Ihmisen ja yhteiskuntien haavoittuvuus on käynyt ilmi. Karttakeppiä säälittä käyttäen korona on takonut päähämme, että ylpeys ei ole tarkoitettu ihmiselämään. Se näet pakottaa kätemme nyrkkiin ja estää niitä hakeutumasta ristiin.

“Mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omakseen koko maailman, mutta saisi sielulleen vahingon?”(Matt.16:26)

“Ottakaa oppia minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne.”(Matt.11:29)

Jeesuksen sanoja. Voimassa tänään. Ilman rajoituksia.

Siirtolaisuudella on huono kaiku maailmalla. Mistäkö se johtuu?

Meistä eurooppalaisista. Kaiken lisäksi olemme ylpeitä löytöretkistämme. Esi-isiemme toimesta vietiin sivistystä luonnonkansoille ympäri maailman. Paluupostissa kulkeutui sivistyksen kehtoomme lähes ilmaisia luonnonvaroja – sekä orjia. Tännepäin tavaravirta soljuu edelleen, mutta ihmisten eteen on lyöty puomi. Heidän tulonsa on uhkaamassa hyvinvointiamme.

Muisti on lyhyt. Unohtuu helposti, että runsaan sadan vuoden aikana yli miljoona suomalaistakin on muuttanut muihin maihin. Pysyvästi. Paremman toimeentulon vuoksi. Ilmiselviä elintasopakolaisia siis.

Viime vuosisadalla Suomesta lähetettiin asukaslukuun nähden paljon kristillisiä lähetystyöntekijöitä. Leivän levetessä kansallinen kristillisyytemme kuihtui sitaatteihin. Syntyi äänekästä kritiikkiä lähetys/kehitysaputyötä kohtaan. – Miksi sinne tuputtamaan uskontoa, sanottiin.

Kristilliselle – kokonaisvaltaiselle – auttamistyölle olisi edelleen kasvava tarve. Euroopassa on kuitenkin siirrytty säästöliekille. Vuodesta toiseen köyhille maille suunnattuja avustuksia ja niiden kohteita on karsittu. Annamme heidän elää rauhassa omissa oloissaan.

Vai annammeko?

Ehei – sinnepäinkään! Emmehän me tule toimeen ilman heidän edullisia raaka-aineitaan. Ilman afrikkalaispoikien henkensä kaupalla kaivamaa kobolttia ei läppärini suoltaisi nyt tekstiä sinulle, joka luet tätä ylläsi aasialaistyttöjen kanalamaisissa olosuhteissa kutoma pusero. (yle.fi/uutiset/3-11748022)

Ja nyt ovat kiinalaiset ottaneet paikamme Afrikassa. He investoivat mittavia summia erityisesti kaivosteollisuuteen ja väylähankkeisiin. Mutta pehmeästä valloitustaktiikasta huolimatta he eivät ole hyväntekijöitä. Materiaali- ja kassavirta laivataan merien taakse kiinalaisen kulutuskasvun polttoaineeksi.

Jospa me olisimme menneet päättäväisemmin ja todella aitoa kristillistä oikeudenmukaisuutta viljellen maailman köyhien luo – emmekä jättäneet missiota kesken. Olisimme voineet tukea heitä tulemaan toimeen kotikonnuillaan. Silloin meidän ei tarvitsisi huonolla omallatunnolla käännytellä heitä nyt omilta porteiltamme.
Kukapa kotoaan tahtoisi lähteä, jos siellä vain kohtuudella pystyisi elämään. Et kai sinäkään?

Osaammeko olla kiitollisia siitä, että meidän ei tarvitse lähteä? Parhaiten voisimme osoittaa kiitollisuutta lähettämällä kouluttavaa ja varustavaa apua köyhien maiden ihmisille. Heillekin kuuluu oikeus elää inhimillistä elämää omissa kodeissaan ja vaurastua omista luonnonvaroistaan.

Monet järjestöt avaavat auttavalle mielelle mahdollisuuksia.

Espanja ja sille kuuluvat Kanarian saaret ovat eräs maailman suosituimmista matkakohteista. Tuhannet lentokoneet ja risteilyalukset odottavat lähtövalmiina, koska rajoitusten patoama matkakuume purkautuu, ja turistilaumat lähtevät tyhjentämään eristyksissä turvonneita kukkaroitaan.

Tämäkin alus on suuntaamassa Kanarian saarille – jos pysyy pinnalla sinne saakka. Ainakaan ensi silmäyksellä matkustajien joukossa ei näy suomalaisia. Vaatimattomista mukavuuksista huolimatta matkustajat ovat maksaneet tästä “Mahdolliset Selviytyjät”- risteilystä kiskurimaisen hinnan. Bonuksena he ovat nostaneet kämmenelle oman elämänsä. Silti turismista elävät saarelaiset eivät toivota tätä joukkoa tervetulleeksi. Eivät, vaikka sadat hotellit ovat vuoden päivät ammottaneet tyhjyyttään.

Omassa kriisissä ja viisikkomme johdolla olemme voineet katsella sangen turvallisin mielin pakolaisten eloonjäämistaistelua. Meille tuntuu ylivoimaiselta edes ajatusten tasolla kuvitella itseämme heidän asemaansa. Jäädäkö kotiin nääntymään, kuten vanhusten ja lähes kaikkien äitien pienine lapsineen on tehtävä? Vaiko lähteä suvun ainoana toivona useamman päivän merimatkalle hajoamistilassa olevalla paatilla? Jos hukkumiselta onnistuukin välttymään, odottaa perillä torjunta ja syyttely, minne sitten menetkin.

Ja kuitenkin: eihän se ole saarelaistenkaan vika, että muu Eurooppa ei ota näitä onnettomia vastaan. Haluamme pitää heidät toisessa maailmassa – alikehittyneessä – kuten sanomme. Suurin ponnistuksin yritämme unohtaa, että elämme sittenkin yhdessä ainoassa maailmassa, missä muuttuvat olosuhteet painavat meitä joka päivä lähemmäksi toisiamme. Tahdoimme tai emme. Suurin huolemme ovat oma vapautemme ja tottumustemme turvaaminen. Täällä hyvinvointivaltioissa vaadimme jopa mieluisaa rokotetta. Korona nauraa sillekin, ellemme ole valmiita huolehtimaan siitä, että maailman sadat miljoonat köyhimmät saavat saman suojan ja siten loppupelissä myös meille itsellemme.

Nämä kysymykset painavat lähetyshenkistä kristittyä miestä. Taidanpa jatkaa tätä kirjallista tuumiskelua kohta puoleen lisää. Mutta kehoitan teitä katselemaan YLE areenasta ohjelman “Vankina Kanarialla”. Näin testaamisen luvatuina aikoina tuo ohjelmakin käy hyvin sellaisesta.

Jos sen katsottuasi mikään ei läikähdä sisälläsi, on syytä olla huolissaan. Itsestäsi.

Viime viikolla oli minun vuoroni saada rokotus koronavirusta vastaan. Otin sen turvallisin mielin. Muutamat läheisistäni olivat kyllä ratkaisusta pettyneitä. Tunnen kuitenkin henkilöitä, jotka tämä joidenkin mielestä “tavallinen” influenssa on vienyt sairaalaan taistelemaan hengestään. Pari heistä on hävinnyt taistelun. Omilla hoksottimillani ymmärrän, että riskiryhmäläisenä ja ikäni puolesta itse tauti olisi minulle monisatakertaisesti kohtalokkaampi kuin sitä hillitsevä rokote.

Sen sijaan siihen eivät hoksottimeni yllä, miksi niin monia kiinnostaa suhtautumiseni pandemiaan ja erityisesti näihin rokotteisiin. Onko valinnoillani merkitystä, vaikka en tiedosta olevani näissä asioissa minkään sortin asiantuntija? Paras ymmärrykseni onkin silloin neuvonut kyselijöitä kääntymään todellisten asiantuntijoiden puoleen. Näin vakavaa asiaa ei pidä käsitellä mutu -tuntumalla.

Siinä vaiheessa on usein pulpahtanut pintaan kysymys siitä, voiko näiden ruuduista tutuiksi tulleiden viranomaisten tietoon luottaa. Samalla on paljastunut se, mikä on tuon aiemmin omistetun luottamuksen syönyt. Se on somessa riehuva informaatiovirus, joka on tartuttanut miljoonia ihmisiä pahemmin kuin itse korona. Kun se kerran on päässyt iskemään piikkinsä tiedonjanoisen ihmisen mieleen, on paluu vaikeaa. Yksi tieto kumoaa kohta toisen ja uusi päivittää edellisen. Enää ei edes koneen sulkeminen auta. Mieleen on iskenyt virus, joka vastedes saa epäilemään kaikkea pandemiaan liittyvää tiedotusta – puhumattakaan siitä – mitä jätetään kertomatta.

Näin on yhteiskunta Suomessakin jakautunut. Perinteinen luottamuksemme viranomaisiin on leimattu arkuudeksi, typeryydeksi ja laumasieluisuudeksi. Ja tässä sodassa potut maksetaan pottuina, jolloin rokotekauhuiset ja pandemiaa vähättelevät niputetaan puolestaan itsekkäiksi hörhöiksi, joilta d-vitamiinista huolimatta puuttuu kaikki vastuuntunto lähimmäisistään.

Hyvät ystävät! Ei se näin saa mennä. Rokotepiikki on ja pysyy vapaaehtoisena. Sen sijaan toinen toisemme piikittelyn lopettaminen on yhteinen uroteko. Mielipiteistämme riippumatta olemme kansana tässä kriisissä samassa veneessä. Päästäksemme kerran suvantoon meidän tulee soutaa samaan suuntaan ja olla keikuttelematta yhteistä venettämme.

Jumala siinä meitä auttakoon!

Radiopuhelinliikenteessä tarvitaan instrumenttia nimeltä tangentti. Sitä kun painetaan, niin oma puhe lähtee eetteriin muiden kuultavaksi. Viimeisenä sanana pitää sanottaman “kuuntelen”. Se tarkoittaa sitä, että nyt on toisilla puheenvuoro.

Riiteleminen radiopuhelimessa on työlästä. Jos ei pinna kestä kuunnella toisen sanailua loppuun, niin oman tangentin painaminen ei saa ilmoille kuin korviasärkevän vinkumisen. Se pilaa molempien mahdollisuuden keskusteluun. Myönnettävä kai on, että päällepuhumisen kakofonia onnistuu meiltä hyvin ilman radiopuhelintakin.

“Missä on paljon sanoja, sieltä ei syntiä puutu, mutta joka huulensa hillitsee, on taitava.”(Sananlaskut 10:19). Viisas mies tuo Salomo.

Mehän ihailemme hyviä puhujia. Sanoissaan sujuva ja olemuksellaan valloittava puhuja onnistuu valkaisemaan mustankin lähes valkoiseksi tai päinvastoin. Sanaisen säilän virtuoosi hiljentää kuulijansa tämän omaan mitättömyyteensä. Niin on pölynimuri, vitamiinipurkki tai poikkipuolinen mielipide ostettu, vaikkei sellaisia tarvitsisikaan.

Hyvät kuuntelijat ovat harvassa. Tämä paljastuu viimeistään silloin, kun olemme ajaneet elämässämme jonkin sortin kolarin. Kuka kuuntelee silloin selityksiämme?

Ei tarvitse omistaa terapeutin valtakirjaa ollakseen hyvä kuuntelija. Mutta ajan antamista toisen hyväksi se kyllä vaatii. Jos koskaan, niin nyt on kuuntelijoilla kysyntää. Yhteinen sotamme virusta vastaan on ajanut meidät vähintään parin metrin päähän toisistamme. Tuhannet vanhukset ja jo valmiiksi yksineläjät nääntyvät hiljaisuuteensa. Toisistaan erotetut nuoret menettävät elämänhalunsa.

Haloo! Onko siellä ketään? Missään??? “Oi – jospa joku kuuntelisi minua”, Jobin tuskanhuuto ei ole lakannut kaikumasta.

Jumala on toki luvannut kuunnella kaikkia ja aina. Mutta jos itse delegoin kuuntelemisen Jumalan tontille, niin pakenen sitä vastuuta, minkä jakajaksi Jumala on minut – ja meidät – asettanut.

Mietipä sinäkin, kenelle voisit vielä tänään painaa tangenttia ja sanoa:

“Kuuntelen!”