Te tulitte taas! Kuuletteko, kuinka huikkaan raspiintuvalla äänelläni? – Tervetuloa!!!
Kaiku kiirii Mutkankylän laaksoja ja rinteitä. Moni metsänelävä höristelee korviaan. Mikä on tuo uusi könsikäs, joka pyrkii liittymään kevään kuoroon?
Niin. Kevät on täynnä ääniä, ja linnut sen jälleen aloittivat. Niihin voi vielä luottaa, vaikka ne syksyllä räntäisin siivin tuntuivat vievän elämän mennessään. Jäljelle jäi vain ruska ja ympärikäännetyt, kaikkensa antaneet pellot. Yhdelle ne puhuvat yhtä, toiselle toista. Parkkiintuneelle kaupunkilaiselle tuskin mitään. Hänen syksynsä alkaa kiinni menneistä terasseista.
Mutta teistä linnuista. Te ette tule salaa hiipimällä vaan juhlavasti torvia soittaen. Äänillänne herättelette meitä pohjolan asukkeja horroksesta. Kun en ole varsinainen bongari tai rengastaja, en tiedä, monenko kesän tuttuja olemme. Mutta matalan ylilennon suorittanut joutsenpari tuntui tervehtivän siinä kuin naapurimökin väkikin. Täällä ollaan taas!
Niin kuin muuttolintusen tie taivasta kohti matka vie. Kuin unelma liitävi elämä pois kirkkausrantahan kodista maan. Suo, että mun sieluni valmisna ois. Auttaos onneni saavuttamaan.
Hilja Haahden puhutteleva runo tekee meistä lintuja. Mutta, muuttolintujako? Ihanko totta, vai onko se ainoastaan elämänkatsomuksen tulkinta?
Kysymys on perusteltu. Moni on juurtunut tiukasti paikoilleen. Lähiympäristö on riittänyt maailmaksi, ja siinä sitä on huhuiltu muiden pöllöjen seurassa. Kukaties vuosikymmenet. Ihan turhaan nämä kotiseutuihmiset tuntevat alemmuutta maailmankiertäjien rinnalla. On hetkiä, jolloin molemmissa leireissä haikaillaan toisen osaa. Ei se onni kukoista sen paremmin kulkemallakaan.
Mutta vuosien karttuessa sitä vain huomaa olevansa läpikulkumatkalla. Viimeistään silloin, kun mustat vaunut lupaa kysymättä hakevat jonkun liian läheltä. Siinä tuoreen mulla tuoksuessa alkaa tiedostaa muuttolinnun äänen. Oman äänensä.
Nuoruuden vuosina pysyi kompassi tukevasti kädessä. Elämän rastit olivat selvillä. Tulevaisuus hehkui kuin kesäinen luonto, eikä mahdollisuuksilla ollut rajoja. Kolhuja saatiin mutta niin annettiinkin. Ei muuta, kun ylös ja eteenpäin!
Askeleet, ihmisen siiveniskut, lyhenevät vähitellen. Milli milliltä, ellei sairaus tai onnettomuudet paina jarrua rajummin. Jossakin vaiheessa hätkähtää: minusta on tullut ohitettava. Kaistantukko. Yritän painaa kaasua, mutta ei vain kiihdy. Turbo on sammunut pellin alta.
Jeesus vihjasi Pietarille, että sellaiset päivät tulevat: “kun sinä vanhenet, niin sinä ojennat kätesi, ja sinut vyöttää toinen ja vie sinut, minne et tahdo.”(Joh.21:18) Silloin ollaan enemmän tai vähemmän toisten armoilla. Jos on ylpeyttä elämän rasteilta jäänyt vielä nielemättä, on se viimeisellä etapilla tosi karvasta.
Kuka pystyy selittämään, kuinka muuttolinnut ovat saaneet hämmästyttävän suuntavaistonsa ja sisäisen almanakkansa? Ethän yritä naruttaa itseäsi arvelemalla, että siinä se vuosimiljoonien varrella on oppimisen ja erehdysten tiellä kehittynyt? Ei lapsikaan tarvitse montaa kevättä ymmärtääkseen, että kevät ja kevään linnut saapuvat Suuren Käden saattelemina.
Ihmisen ihanin kesä on viimeisen syksyn takana. Nimittäin, jos hän on muuttovalmis. Kun tätä kirjoittaa tai lukee, tietää vielä voivansa tarkistaa suuntaa. Se on ollut Golgatan ja ylösnousemuksen päivistä sama.
Monet ovat lentäneet edellä. Näyttäneet lähtevän yksin kohti tummuvaa usvaa. Mutta jossakin siellä, meidän silmiltämme salassa, ovat vierelle ilmestyneet vahvat siivet. Ne sulkevat väsyneen muuttolinnun kainaloonsa ja vievät perille. Varmasti.
Pakollinen muutto? Vai paras muutto?
Valinta on Sinun ja minun. Olemmehan muuttolintuja. Se osa on kaikkein parhainta hyväksyä näin keväällä.