Toivotan sitä sydämestäni jokaiselle, joka on näillä kotisivuillani vieraillut. Jos armon Jumala suo, jatkamme eteenpäin Kristuksen seurassa – ja ennen kaikkea Hänestä muille kertoen. Olen juuri raottanut ensi vuoden vierailukalenteria. Toivottavasti tapaamme jossakin.

– Amigo  

Pidätin hengitystä. Tasainen tuhina kertoi, että lastenhuoneessa vallitsi rauha ja ihmisten kesken hyvä tahto. Hiljaa kuin tonttu varpahillaan hiivin ulko-ovelle. Suljin sen varoen. Hetken katselin alhaalla uinuvaa kaupunkia. Asuimme vuorenrinteellä. Sieltä avautuvaa näköalaa ei voinut lakata ihastelemasta. Oli varhainen jouluaamu.

Kadut olivat hiljaisia. Muutamat taksit sujahteli vastaan. Viimeiset aattoillan valvojat etsivät kotiosoitteita. En muista nähneeni Malagan kansainvälistä lentoasemaa niin hiljaisena. Omien askelten kaikua kuunnellen kuljin läpi aution hallin ja saavuin lennnonvalmistelun huoneeseen.

Raivasin tilaa lautasten ja pullojen keskelle. Haukotteleva meteorologi kammertautui jaloilleen tiskin takaa. Häneltä tiedustelin lentosäätä.    -Niinkus näet, hän viittasi peukalollaan ikkunan suuntaan ja sinetöi sanansa vielä leveämmällä haukotuksella.

Ohjeet olivat yhtä ylimalkaiset kuin täsmällisetkin. Kirkasta etelän taivasta riitti silmänkantamaa kauemmaksi.   Lähetyslentokoneemme “Kotka” odotteli uskollisena. Olin tankannut sen jo aikaisemmin. Tavaratila ja takapenkki pullistelivat vaatenyyteistä. Kirkkokansamme joululahjaa Afrikan puolen vähäosaisille.

Siiville päästyään Kotka kiskoi hanakasti korkeutta. Samaan aikaan hivuttautui aurinko esiin itäisestä horisontista. Minusta katsottuna se nousi juuri sieltä mistä pitikin. Välimeren itäisestä päästä, Juudean Betlehemistä nousi ihmiskunnan todellinen päivänkoitto. Näkymä oli henkeäsalpaava. Minäkin, syntinen suomalaismies, sain tuon valon sytyttämänä olla tässä viemässä soihtua eteenpäin. Poskeni kostuivat ilon kyyneleistä.   Radiossa oli hiljaista. Pari kilometria alapuolellani muutamia laivoja kynti tietään kohti Gibraltarin salmea. Näiden ulkoisten ja sisäisten näköalojen valtaamana tunnin lentomatka Melillan siirtomaakaupunkiin tuntui vierähtävän tavallista nopeammin.

Noustessani perillä koneesta asteli paikalle kolme tuimannäköistä siviilikaartin miestä. Mikä oli hätänä? Mistä nuo vihaiset ilmeet?

Kauan ei vastausta tarvinnut odotella.   – Mikä kumma sinut pisti tähän aikaan tänne tulemaan? Etkö tajua, että sinun tähtesi on koko tämä orkesteri joutunut tulemaan paikalle. Ilman lentoasi olisimme saaneet viettää rauhassa juhlaa kotonamme.

Mies viittasi asemarakennuksen suuntaan. Pari palomiestä katseli avoimesta ovesta kuin varmistaen, että ansaitsemani nuhteet menivät perille.

– Anteeksi. En osannut aavistaa, että teillä olisi ollut vapaata. Ei tarkoitukseni ollut häiritä jouluanne.

Apein mielin ryhdyin purkamaan lastiani. Nähdessään kuormani miesten käytös alkoi muuttua. Ensin he tulivat vaivautuneiksi. Kohta yksi lähti hakemaan kärryjä, että saisin vietyä nyytit terminaaliin. Kovat ilmeet sulivat ja minulle tarjottiin kilvan kyytiä kaupunkiin.

Saavuin parahiksi ennen aamumessun alkua. Majoittauduin nyssäköineni pienen matkan päähän kirkon portailta. Niiden molemmille puolille oli asettautunut köyhiä berberiäitejä koettelemaan kristittyjen joulumieltä.  Espanjalaiset perheet saapuivat kirkkoon parhaisiin puettuina. Vetoavin katsein ojensivat köyhät äidit kätensä almujen toivossa. Joidenkin sydämiä nuo katseet koskettivat, mutta monet kiirehtivät ylös portaita sivuilleen vilkuilematta.

Vihelsin varovaisesti. Muutamat päät kääntyivät. Uusi yritys. Nyt naiset supattelivat keskenään ja vilkuilivat minuun päin. Viittasin jaloissani olevaan nyyttikasaan ja vinkkasin heitä tulemaan lähemmäksi.

Tiedustelija lähetettiin liikkeelle. Hän osasi espanjaa.   – Toin nämä vaatteet teille lahjaksi. Ne ovat lahja suomalaisilta ystäviltä. Jakakaa ne keskenänne.

Nainen ryhtyi tutkimaan yhtä pussia ja nosti sieltä esiin lastenvaatteita. Silloin syntyi muuhun porukkaan vipinää. Kukaan ei tahtonut jäädä osattomaksi.   Itse otin muutaman askeleen sivummalle etten jäänyt jalkoihin. Nauroin makeasti vesissä silmin. Toivoin, että siviilikaartin miehetkin olisivat olleet näkemässä. Olivathan hekin omalla panoksellaan tehneet tämän hetken mahdolliseksi.

Iltapäivällä istuin taas Kotkan ohjaimissa ja matkalla kotiin. Jälleen paistoi joulun aurinko päin näköä. Mieli oli entistä kiitollisempi. Jospa joulun Herra saisi vaikuttaa meissä entistä enemmän antamisen mieltä. Kaiken muun ohessa Hän itse on lahjoittanut antamisessakin meille parhaimman esimerkin.   Antavaan sydämeen paistaa aina aurinko.

Muutama päivä sitten supervalta valitsi johtajansa. Nyt äänestäjä katsoo tehneensä oman osuutensa. Odotusten vuori presidentin edessä kasvaa huimaa vauhtia. Oikeudenmukaisempaa tulonjakoa. Lisää turvallisuutta ja työpaikkoja. Oikeuksia vähemmistöille. “Nyt Amerikka odottaa tekoja” -uutisoi Suomen Kuvalehti etukannessaan.

Hävinneen puolueen johtajat ilmaisivat jo ennen vaaleja oman ykköstavoitteensa: estää Obamaa pääsemästä uudelleen presidentiksi. Moinen motivointi kertoo paljon ihmiskunnan käsityksistä johtajuudesta. Millä tavalla tämä toimii käytännössä, se nähtiin säälimättömässä vaalikamppailussa. Armoa ei aneltu jos ei tarjoiltukaan. Vastapuolen elämästä kaiveltiin pinnalle kaikki, millä vain vähänkin voitaisiin osoittaa toinen epäkelpoiseksi suurvallan johtoon.

Entä mitä me tavalliset torikassin kantajat sitten ymmärrämme johtajuudesta?

Ellemme muuta, niin ainakin sen, että olemme yleensä johtajille kateellisia emmekä luota heihin kovinkaan paljon. Näin on tutkittu. Suomalaisistakin vain joka kuudes luottaa poliittisiin johtajiinsa. Ajattelemme, että johtajaksi päästyään ihminen turmeltuu ja ajattelee jatkossa ensisijaisesti omaa etuaan. Valitettavasti tällaisia esimerkkejä näyttää rönsyilevän liian kanssa.

Aikaisemmin yritysjohtajat tunsivat suurempaa vastuuta kotiseutunsa hyvinvoinnista. Tämä oli nykyistä helpompaa sikäli, että johtajat usein myös omistivat yrityksen. Nyt moinen peli ei enää vetele. Osakkeenomistajat eivät palkkaa konserniinsa johtajia tuottamaan yhteistä hyvää vaan mahdollisimman suurta tuottoa sijoituksilleen. Toisten irtisanomiset merkitsevät bonuksia nykypäivän mallijohtajille.

Raamatun – ja aivan erikoisesti Jeesuksen – malli johtajuudesta poikkeaa tästä kuin yö päivästä. Jeesus ei epäröinyt asettua johtajaksi, mutta Hänen johtamistapansa oli mullistava. Niin paljon kuin nykyään järjestetäänkin seminaareja johtajuudesta, vieläkään ei Jeesuksen toimintatapa ole saavuttanut suosiota. Sopii vain kysyä miksi, vaikka rehellinen vastaus on jokaisen ulottuvilla.

Jeesuksen johtajuus ei perustunut (eikä perustu vieläkään) käskyttämiseen vaan esimerkkiin. “Seuraa minua”, kuului Hänen ohjeensa. Kuka johtaja on valmis tähän? Jeesus kulki edellä eikä vaatinut seuraajiltaan mitään sellaista mitä ei ollut valmis itse tekemään. Hän tiesi ja opetti, että esimerkin voima on kaikkein parasta johtajuutta. Siksi Hän kehotti johtajiksi pyrkiviä keskittymään toisten palvelemiseen. Joka sen homman ottaa tosissaan, nousee Jumalan yhteisössä suureksi – ainakin taivaasta päin katsottuna.

Mutta palveleminen ei ole koskaan houkutellut uraputken rakentajia. Siksi kristillisissä yhteisöissä olisi syytä tehdä kiireesti pesäeroa markkinavoimien masinoimaan johtajakuvaan. Tilalle voisi nostaa vaikkapa kuvan paimenesta. Paimeneen Jeesus samasti itsensäkin. Sitä ammattikuntaa ei mielletä johtajaluokaksi tänään yhtään enempää kuin 2000 vuotta sitten. Silti esimerkki on pistämätön. Paimen kulkee edellä ja varmistaa lampaiden turvallisuuden. Yhtään lammasta ei saneerata, että homma kävisi tehokkaammaksi. Jos susi tulee vastaan, paimen pistää oman nahkansa likoon – ei lampaiden.

Tahtoisin kohdata johtajia, jotka ovat valmiita palvelemaan. Olen saanut kohdata vaatimattomia uurastajia, jotka itsestään melua pitämättä ovat uskollisesti palvelleet seurakunnissa ja työpaikoilla yhteiseksi parhaaksi. Heidän esimerkkinsä herättää syvää kunnioitusta. Heitä katselee kuin luonnostaan ylöspäin. Kuten aitoja johtajia.

Niitä maailmassa tarvitaan. Vaikka oman auton nokalla ei johtotähti keikukaan, täytyy myöntää Mercedes Benzin sloganin olevan oikeassa. Heti kohta on muistettava, että esikuva ei tarkoita aivan samaa kuin esimerkki. Molempia voidaan hyödyntää enemmän tai vähemmän tarkoitushakuisesti valittujen päämäärien saavuttamiseksi. Ihailtavan esikuvallinen henkilö saattaa syyllistyä jossakin teossaan tai kannanotossaan antamaan aivan luokattoman esimerkin. Vastaavasti  paheksuttavasti käyttäytynyt ihminen voi muovautua kauniiksi esikuvaksi antautuessaan parantavaan muutokseen.

Monet esikuvat ohjaavat elämäämme. Erityisessä vaikutusvyöhykkeessä ovat lapset ja nuoret. Tätä tilaisuutta eivät kylmästi laskelmoivat markkinavoimat ole jättäneet käyttämättä. Huolella hiotut stara -kultit saavat nuorison tekemään lähes mitä vain. Kun esim. ensimmäiset lävistykset ilmestyivät rokkitähdille, oli faneilla melkein pakonomainen tarve seurata perässä. Nyt on monen suloisen nuoren kasvot kuin kantakirjalehmällä tai -sonnilla. Samoin tatuoinnit kilpailevat keskenään niin koolla kuin uskalletuilla aiheilla. Muotivirrassa kulkemisen vaihtoehtona uhkaa kavereitten hylkääminen ja pelätty syrjäytyminen.

Historia tuntee leegion diktaattoreita, jotka tietoisesti ovat pyrkineet kohottamaan itsensä jonkin ideologian ja sen käytännön toteuttamisen esikuviksi. Toki myönteisiäkin esimerkkejä löytyy. Paksu sikari Winston Churchillin suussa ei vapissut Britannian kokemissa raskaissa pommituksissa. Horjumatta kuin tammi hän seisoi paikoillaan valaen voitontahtoa kansalaisiinsa. Tai mitä on sanottava Nelson Mandelasta? Julma vankeuskaan ei murtanut hänen näkyään oikeudenmukaisuuden voitosta. Kaltereiden takaa hän nousi apartheidin kaataneen kansanliikkeen ihailluksi johtohahmoksi ja ansaituksi nobelistiksi.

Kristitty ihminenkään ei pysty pakenemaan esikuvia, vaikka joskus kyllä mieli tekisi. Jos otat Raamattusi vakavasti, saat varautua ottamaan vastaan monenlaisia leimoja. Nykyään yhä helpommin sinut luokitellaan suvaitsemattomuuden esikuvaksi. Lentoasemien turvatarkastukset ovat täysin leväperäisiä niiden luuppien rinnalla, joiden läpi katsottuna paljastut milloin tekopyhäksi, lahkolaiseksi tai muuten vain kiihkouskovaiseksi.

Kuitenkin Raamattu on pullollaan esikuvia. Sekä hyviä ja seuraamisen arvoisia, mutta osaksi myös kartettavia. Raamattu ei rehellisyydessään lakaise varoittavia esimerkkejä maton alle. Kaiken arvostelun uhallakin se rohkaisee ottamaan oppia esikuvistaan. Peräti hämmästyttävältä tuntuu kutsu olemaan itse esikuvana. Erityisesti tällainen kehoitus osoitetaan seurakuntien vastuuhenkilöille.

Lopulta löytyy ainoastaan yksi ja ainoa persoona, joka kelpaa kaikille ihmisille esikuvaksi kaikessa. Hän on tietenkin Herramme Jeesus Kristus. Vain Hänellä on todellista kanttia sanoa sen enempää selittelemättä: “Seuraa minua!” Tuon kutsun tottelemista kutsutaan uskon ensiaskeleeksi. Kukaan ei tarkalleen tiedä, mitä kaikkea se itse kunkin kohdalla merkitsee. Mutta sen me tiedämme, että jokaisesta seuraajastaan Jeesus on luvannut leipoa voittajan.

Saatat ehkä laillani pohtia, mitä kummaa pieni ihminen voisi tehdä, että siitä riittäisi edes vähän myönteiseksi esimerkiksi. On jotakin, mitä joka ainoa meistä voisi tehdä – ja tehdä usein. Sen myönteiset vaikutukset olisivat mullistavia.

Tehdessämme tai sanoessamme jotakin väärin voisimme pyytää nöyrästi anteeksi. Useimmissa tapauksissa meillä on myös mahdollisuus vielä korjata virheitämme. Tälle tielle lähteneet ihmiset tekevät maailman tehokkainta rauhanturvatyötä. Se on tuloksellisinta aseistariisuntaa.

Ja miten suloiselta tuntuukaan sen jälkeen suunnata oma rukouksensa kohti Taivaallista Isää: “Anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.”

Eräs tyttöbändi keksi mielestään oivan lauluteeman: “Jeesus ei tule, oletko valmis?”
Otsikko itsessään on ikivanha. Siksi huomiota kiinnittikin enemmän se, että se kiinnitti huomiota. Slogani jäi pyörimään tuhansien kielille. Sitä on jauhettu kuin purukumia toivossa, että se olisi totta.
Mutta, entä jos/kun se ei ole? Pelottavaako?  Kenelle on, kenelle ei.

Vaikka kristillinen saarna Jeesuksen paluusta onkin jäänyt valitettavan taka-alalle, on se kuitenkin aika ajoin tunkeutunut yllättäen eturiviin. Aivan otsikoihin asti. Jos saarnaa ei olekaan julistettu saarnapöntöstä, niin aukkoa ovat paikanneet eri alojen asiantuntijat ja paljon parjattu media. Myös viihdeteollisuus on havainnut, että Raamatun viimeisiä aikoja kuvaavassa ilmastossa on paljon kaluamatonta lihaa luiden ympärillä.
Jumalan kello käy lahjomatonta tahtiaan, ja Hänen myllynsä jauhavat. Jokainen päivä nostaa ihmiskunnan silmien eteen yhä suuremmilla kirjaimilla toteamuksen: näin ei voi jatkua.
Mutta entäs kun jatkuu? Vaikka viisaat ja mahtavat kokoontuvat maailman metropoleissa ja sorvaavat esiin toistaan ylevämpiä suunnitelmia, niin meno senkun jatkuu vaan. Monet ihmiset ovat kertoneet, että he kuuntelevat aamun ensiuutisia alati kasvavalla jännityksellä. Huonosti nukutun yön päänalusena ovat kenties olleet illan viimeiset muhkuraiset uutistyynyt. Ihmisten luottamus omaan ja yhteiseen tulevaisuuteen horjuu. Jatkuva varuillaolo syö voimia. Ahdistus ja uupumus niittävät saalista.
Mutta jos/kun Raamatun ilmoitus Jeesuksen paluusta onkin totta, liittyy siihen sekin totuus, ettei sitä tarvitse pelätä. Jeesus käski meidän tällä tiedolla rohkaista ja lohduttaa toinen toistamme. Lue Raamatusta Matteuksen luku 24 ja Luukkaasta luku 21. Vertaa lukemaasi vaikkapa kuluvan vuoden uutistarjontaan. Jokaisen rehellisen lukijan on myönnettävä Jeesuksen olleen tismalleen oikeassa sanoessaan: – Minä olen sen teille edeltä sanonut.
Vain sellainen ihminen, joka jää mielessään jauhamaan välinpitämättömyyden purkkaansa  ei todellakaan ole valmis. Yleinen mielipide on tässäkin kysymyksessä äärimmäisen huono totuuden mittari. Jumala kun ei koskaan toteuta suunnitelmiaan ihmisten enemmistöpäätösten mukaan.
Kumpaa ääntä Sinä olet kuuntelemassa? Jeesuksen, vai omaa pelkoansa peittelevän tyttöbändin?

Rutiinisuoritus. Tämä on tuomiomme silloin, kun saavutettu tulos vastaa toiminnalle asetettuja odotuksia. Monissa tapauksissa se riittää – tai on suorastaan vaatimus. Näin on esim. lentoliikenteessä. Kaikki rutiinista poikkeavat tilanteet päätyvät vähintäänkin kirjoihin ja kansiin, hyvin herkästi myös tutkivan viranomaisen luupin alle.

Rinnassamme sykkivä sydän puurtaa yksitoikkoisesti omaa rytmiään. Päivästä päivään, vuodesta seuraavaan. Sen rutiinisuoritus on meille niin itsestään selvä, että normaalioloissa emme kiinnitä siihen mitään huomiota. Vielä vähemmän osaamme olla sen suorituksesta kiitollisia ja palkita sitä sen kuormaa helpottavilla elämäntavoilla. Päinvastoin saatamme lisätä sen taakkaa vähä vähältä, kunnes…

Kun sydän menettää rytminsä, havahdumme – olipa meneillään miten tärkeä projekti tahansa. Usko miestä, joka kirjoittaa asiasta ajankohtaisena kokemuksena. Vaikka kuinka yrität pysyä coolina, se sotkee elämäsi askelmerkit. Asiat, arvot ja aika palaavat oikeanlaisiin mittasuhteisiin. Professori Osmo Tiililä sanoikin kyniään teroittaville uusille papeille: “Yksi kouraisu rinnasta opettaa teille enemmän teologiaa kuin tämä yliopisto.”

Mutta aina rutiini rytmi ei pelitä. Seuratessamme suomalaisten rämpimistä olympialaisissa eivät rutiinisuoritukset tyydytä. Ei edes urheilijoita itseääkään silloin, kun muut näyttävät venyvän reippaasti rutiiniensa yläpuolelle. Vaikka olisi keskitasoa parempi, saattaa vakiotuloksiinsa leipääntyä perinpohjin.

Työelämässä on tehokkuuden tavoittelu tuonut suorastaan verenmaun tekijöidensä suuhun. Periksi ei kuitenkaan saisi antaa, vaikka henki menisi. Ja aika monelta se on mennytkin – pienemmistä uhrauksista puhumattakaan. Aivan epäilemättä rytminmuutos on tapahtunut huonoon suuntaan, vaikka tämän kylvön sato tuleekin korjattavaksemme viiveellä. Samaan aikaan kasvaa se joukko, jonka elämänrytmi rajautuu peukaloiden pyörittämiseen. Tämän turhautuneiden paisuvan joukon sisälle kasautuva katkeruus ja epätoivo voivat räjähtäessään sotkea pahemman kerran koko nykyisen ihmiskunnan elämänrytmin.

Lähes joka osoitteessa kyselläänkin: “kuinka saisi elämänsykkeen kohdalleen?” Kuka auttaisi?

Jumala haluaa ja Jumala voi. Ongelman ratkaisu muistuttaa hämmästyttävän paljon lääketieteen käyttämää rytminsiirtoa. Väärä rytmi on pysäytettävä ja uusi – se oikea – annettava tilalle. Suostuisitko Sinä oman kalenterisi ja arvomaailmasi kanssa pysähtymään Jumalan eteen? Voisitko uskoutua Vapahtajan hoitaviin käsiin luottaen siihen, että Hän lupaustensa mukaisesti antaisi Sinulle “yltäkylläisen elämän”?

Useimmissa tapauksissa Jumalan hoitama rytminmuutos merkitsee huomattavaa rauhoittumista. Turha kohkaaminen jää vähemmälle – jopa tällaiselta saarnamieheltä. Mutta suuri on sekin joukko, jonka silmiin syttynyt ilo kertoo uudesta ja koko elämänpiiriä virkistävästä rytmistä.

Ystäväni! Ei muuta kun Jumalan vastaanotolle rytminsiirtoon. Ihan ilman ajanvarausta.

Viikko sitten menetin rakkaan isäni. Tosin dementia ja kaihi olivat hämärtäneet yhteisiä hetkiämme, mutta isän sydämen lämpöä ne eivät pystyneet haalentamaan. Nyt hän on poissa, ja pojan olo orpo. Äidinhän olin saatellut jo aiemmin.

Isättömyys on yksi langeneen ihmissuvun monista traumoista. Keneltä on isän vienyt sota, keneltä viina. Särkyneiden kotien raunioihin ovat hautautuneet usein myös lasten ja isien suhteet. Ja murheiden kruununa saamme järkyttyneinä lukea, kuinka kaikkensa menettäneet isät riistävät hengen kokonaisilta perheiltään. Ei jää edes orpoja.

Mutta osataanko isästä iloita elävien maassa? Radaltaan suistunut arvomaailma on saneeraamassa isistä rahantekokoneita. Ahneuden houkuttelemina monet ovatkin siihen oravanpyörään erehtyneet. Uraputken todellinen hinta on paljastunut vasta liian myöhään. Isän osa meni sittenkin polkuhintaan.

Valoakin on silti näkyvissä. Hienolla termillä puhutaan downshiftauksesta. Sehän tarkoittaa sitä, että parempien tulojen sijasta valitaan mieluummiin lyhyempi ja säännöllinen työaika. Kuin kirsikkana päälle monet perheet ovat vaihtaneet katupölyt maaseudun reheviin tuoksuihin. Kaikenlaiset pilatesklubit ja elokuvaliput on vaihdettu puutarhakaluihin. Kiiltävän bemarin tilalla saattaa tallissa huiskia poni hännällään.

Siellä on isälläkin tilaa ja isälle tilausta!

Kokonaan ei isättömyyden kirous näillä konsteilla poistu. Niin hyviä kuin erilaiset tukitoimet ovatkin, eivät nekään kykene isänkaipuuta tyydyttämään. Onneksi yksi ratkaisu on kaikkien käytettävissä.

Vuorisaarnassaan Jeesus sanoi kuulijoilleen, että “teidän Isänne kyllä tietää, mitä te tarvitsette.” Tietenkin Hän tarkoitti Jumalaa, taivaallista Isää. Hänen isänsylinsä on avoin ja lämmin kaikille pelokkaille, orvoille, epätoivoisille elämän ja toisten ihmisten kolhimille. Ja kun Jeesus meidän syntimme sovitettuaan nousi kuolleista, niin Hän sanoi lähtevänsä “minun Isäni ja teidän Isänne luokse”. Jälleen Jeesus tarkoitti Jumalaa, joka tarjoutuu aidoksi Isäksi jokaiselle luomalleen ihmiselle.

Siellä lopullisessa kodissa saavat monet kohdata jälleen myös ajallisen isänsä. Minäkin uskon saavani kokea tällaisen armon. Ja se perustuu ainoastaan siihen, että Jeesus avasi tien niin isälleni kuin minullekin tuhlaajapojalle. Karjalan kotinsa menettänyt evakkoisäni pääsi lopulta perille.  Sinne Jeesus on luvannut viedä minutkin.

Ethän Sinäkään torju Häntä? Jeesus on ainoa tie Isän kotiin.

Te tulitte taas! Kuuletteko, kuinka huikkaan raspiintuvalla äänelläni? – Tervetuloa!!!

Kaiku kiirii Mutkankylän laaksoja ja rinteitä. Moni metsänelävä höristelee korviaan. Mikä on tuo uusi könsikäs, joka pyrkii liittymään kevään kuoroon?

Niin. Kevät on täynnä ääniä, ja linnut sen jälleen aloittivat. Niihin voi vielä luottaa, vaikka ne syksyllä räntäisin siivin tuntuivat vievän elämän mennessään. Jäljelle jäi vain ruska ja ympärikäännetyt, kaikkensa antaneet pellot. Yhdelle ne puhuvat yhtä, toiselle toista. Parkkiintuneelle kaupunkilaiselle tuskin mitään. Hänen syksynsä alkaa kiinni menneistä terasseista.

Mutta teistä linnuista. Te ette tule salaa hiipimällä vaan juhlavasti torvia soittaen. Äänillänne herättelette meitä pohjolan asukkeja horroksesta. Kun en ole varsinainen bongari tai rengastaja, en tiedä, monenko kesän tuttuja olemme. Mutta matalan ylilennon suorittanut joutsenpari tuntui tervehtivän siinä kuin naapurimökin väkikin. Täällä ollaan taas!

Niin kuin muuttolintusen tie taivasta kohti matka vie. Kuin unelma liitävi elämä pois kirkkausrantahan kodista maan. Suo, että mun sieluni valmisna ois. Auttaos onneni saavuttamaan.

Hilja Haahden puhutteleva runo tekee meistä lintuja. Mutta, muuttolintujako? Ihanko totta, vai onko se ainoastaan elämänkatsomuksen tulkinta?

Kysymys on perusteltu. Moni on juurtunut tiukasti paikoilleen. Lähiympäristö on riittänyt maailmaksi, ja siinä sitä on huhuiltu muiden pöllöjen seurassa. Kukaties vuosikymmenet. Ihan turhaan nämä kotiseutuihmiset tuntevat alemmuutta maailmankiertäjien rinnalla. On hetkiä, jolloin molemmissa leireissä haikaillaan toisen osaa. Ei se onni kukoista sen paremmin kulkemallakaan.

Mutta vuosien karttuessa sitä vain huomaa olevansa läpikulkumatkalla. Viimeistään silloin, kun mustat vaunut lupaa kysymättä hakevat jonkun liian läheltä. Siinä tuoreen mulla tuoksuessa alkaa tiedostaa muuttolinnun äänen. Oman äänensä.

Nuoruuden vuosina pysyi kompassi tukevasti kädessä. Elämän rastit olivat selvillä. Tulevaisuus hehkui kuin kesäinen luonto, eikä mahdollisuuksilla ollut rajoja. Kolhuja saatiin mutta niin annettiinkin. Ei muuta, kun ylös ja eteenpäin!

Askeleet, ihmisen siiveniskut, lyhenevät vähitellen. Milli milliltä, ellei sairaus tai onnettomuudet paina jarrua rajummin. Jossakin vaiheessa hätkähtää: minusta on tullut ohitettava. Kaistantukko. Yritän painaa kaasua, mutta ei vain kiihdy. Turbo on sammunut pellin alta.

Jeesus vihjasi Pietarille, että sellaiset päivät tulevat: “kun sinä vanhenet, niin sinä ojennat kätesi, ja sinut vyöttää toinen ja vie sinut, minne et tahdo.”(Joh.21:18) Silloin ollaan enemmän tai vähemmän toisten armoilla. Jos on ylpeyttä elämän rasteilta jäänyt vielä nielemättä, on se viimeisellä etapilla tosi karvasta.

Kuka pystyy selittämään, kuinka muuttolinnut ovat saaneet hämmästyttävän suuntavaistonsa ja sisäisen almanakkansa? Ethän yritä naruttaa itseäsi arvelemalla, että siinä se vuosimiljoonien varrella on oppimisen ja erehdysten tiellä kehittynyt? Ei lapsikaan tarvitse montaa kevättä ymmärtääkseen, että kevät ja kevään linnut saapuvat Suuren Käden saattelemina.

Ihmisen ihanin kesä on viimeisen syksyn takana. Nimittäin, jos hän on muuttovalmis. Kun tätä kirjoittaa tai lukee, tietää vielä voivansa tarkistaa suuntaa. Se on ollut Golgatan ja ylösnousemuksen päivistä sama.

Monet ovat lentäneet edellä. Näyttäneet lähtevän yksin kohti tummuvaa usvaa. Mutta jossakin siellä, meidän silmiltämme salassa, ovat vierelle ilmestyneet vahvat siivet. Ne sulkevat väsyneen muuttolinnun kainaloonsa ja vievät perille. Varmasti.

Pakollinen muutto? Vai paras muutto?

Valinta on Sinun ja minun. Olemmehan muuttolintuja. Se osa on kaikkein parhainta hyväksyä näin keväällä.

Pääsiäisen sisältö on nykyihmiselle ongelmallinen. Näin erityisesti protestanttisessa maailmassa. Katolisilla on kulkueiden mittainen etumatka kristillisten arvojen esillä pitämisessä. Tosin Marian palvonta on monin paikoin kiilannut näyttävästi Kristuksen edelle. Äidin kyynelten muisteleminen vetoaa paremmin kuin syntien verinen sovittaminen.

Keskiverto suomalainen sanoo reilusti arvostavansa pääsiäistä siksi, että silloin on pidennetty vapaa töistä. Usein se tietysti koituu perheen ja lähipiirin hyväksi. Mahdollisuus on myös sukuloida tavallista kauempana. Mutta itse pääsiäisen juurille ei kansan enemmistö suunnittele matkaansa.

Pakanuudesta nousevat symbolit ovat sen sijaan suosiossa. Surullista on, että pääsiäisestä puhuttaessa ne tulevat lapsilla ensimmäiseksi mieleen. On helppo tietää, miksi. Puput, tiput ja pääsiäisnoidat ovat helppo tapa väistää kertomasta totuus pääsiäisestä. Samaan totuuteen kun useimmissa tapauksissa liittyy se sivujuonne, ettei isänä tai äitinäkään ole tullut pysähtyneeksi ristin sanoman eteen. Joulusta sentään selviää paljon helpommalla.

Kristittynäkin on tunnustettava, että rististämme uhkaa tulla liiaksi kiillotettu. Jos veri on puhdistettu pois, on elämä auttamatta kuivumassa. Kuiva kristillisyys ei olekaan pelkkä sekulaarin maailman arvio. Ilmestyskirjan Herran esille nostama ensirakkaus on ihmisen puolelta rakkautta ristin Herraan. Siinä on tuoreen veren seisauttava tuoksu. Enemmänkin: maku.

Se aiheuttaa torjumista. Mutta voi meitä, jos ryhdymme siivoamaan pääsiäisestämme verijälkiä toisten mieliksi. Sana rististä on ja pysyy hullutuksena kaikille, jotka eivät vielä halua pelastua. Kuten onnettomuuspaikalla se aiheuttaa puistatuksia.

Mutta syntiensä alla uupuvalle verinen risti on pakopaikka. Vapahtajan ristiltä – ja vain sieltä – vuotavat armon uudistavat voimat ihmisen elämään. Estetiikka ja pääsiäisen pikkupakanalliset leikit saavat jäädä.

Tie tyhjän haudan äärellekin kulkee verisen ristin kautta.