Meiltä kroonisesti sairailta kysellään vointia tämän tästä. Joskus aihe on kiusallinen. Asialle saadaan piste suhauttamalla vakiofraasi vastaukseksi. Tietysti olen myös itse silloin tällöin kyselijän paikalla. Joskus vastaus voi yllättää: – Mulla on ihan sairaan hyvä olo.

Ensi kuulemalla tämä lennokas viisaus vihelsi korkealta hilseeni yläpuolelta. Jonnekin ajatusten sopukoihin se kuitenkin teki pesänsä.

Tänään olen kokenut vointini niin keinuvaksi, että diagnoosi palasi mieleen. Kun täällä näköjään on esitelty kyselyitä ja arvoituksia koronauutisten vastapainoksi, niin voisiko joku viisaustutkija( bongasin tämän tittelin tänään Hesarista) valaista minua, miltä tuntuu sairaan hyvä olo?

Lääkärille en uskalla tätä kysymystä aivan ensimmäisenä esittää

“Luottamus on hyvä asia, kontrollin alaisena pitäminen on parempi.”

Kuka sanoi näin?

Hän oli Vladimir Iljits Lenin, joka syntyi tasan 150 vuotta sitten. Oltakoon Leninistä mitä mieltä tahansa, hän ja hänen johtamansa kommunistinen liike on piirtänyt lähtemättömän jälkensä ihmiskunnan historiaan. Nimenomaan veriseen historiaan. Eikä kirjan kansia ole vielä lyöty kiinni. Punaisella Kiinalla on painava sanansa sanottavana kohta avautuvissa viimeisien päivien mittelöissä.

Pakon alla ihminen saadaan kokemaan ja sanomaan melkein mitä vain. Kun bolsevikit valloittivat itäisen Euroopan, he sanoivat tuovansa kansoille vapauden. Enää ei voida piilotella sitä, että sosialismi silloin – kuten tänäänkin – merkitsee tiukasti kontroloitua elämää. On pakko olla vapaa vain yhdellä sallitulla tavalla.

Koronapandemia on saanut valtiot asettamaan asukkailleen tuntuvia rajoituksia. Pyrkimys on luottaa kansalaisiin, että he yhteisen hyvän saavuttamiseksi suostuvat annettuihin ohjeisiin. Viranomaiset ovat myös kiitelleet vuolaasti saavutetuista tuloksista. Suuri enemmistö on ansainnut luottamuksensa. Porkkana on riittänyt.

Silti on keppiäkin tarvittu. Kuka olisi vuodenvaihteessa uskonut, että muutaman kuukauden kuluttua Suomessa on maansisäinen tiukka kontrolli. Poliisin ja sotilaiden voimin rajoitetaan kansalaisten liikkuvuutta vapaassa Suomessa. Luottamuksella ei ollut katetta, tarvittiin kontrollia. Silläkin oli paikkansa.

Kukaan ei voi vaatia että muut pitävät häntä luotettavana. Jos johonkin ihmiseen luotetaan, se merkitsee sitä, että luottamuksensa säilyttääkseen hän on valmis harjoittamaan tarvittavaa itsekuria. Siis kontroloimaan itseään. Näin luottamus liittyy tiiviisti vastuuntuntoon. Luottamusta ei voi pallotella kuten ministerit viime aikoina hengitysmaskeilla.

Kun Jeesus saa tehdä ihmisestä todella vapaan, Hän samalla vapauttaa tämän vastuuseen. Vastuuseen lähimmäisensä huomioimisesta. Vastuuseen vapautensa käyttämisestä. Vapauteen synnin kuormasta ja tuomiosta.

“Jos siis Poika vapauttaa teidät, te olette todella vapaita.” (Joh8:31-36)

Mikä valtava luottamus!

E
Sitä toteutat nyt sinä tykönäsi ja minä täällä Mutkankylässä. Kuka milläkin tavalla sopeutuen. Päiväunien ykköstoive maalailee eteemme tulevaisuutta “sitten kun tämä koronakamala löysää otteensa”. Minne sukellan kirmaamaan, kun vapaus koittaa?

Sukeltaminen toteutuu varmasti, mutta mihin? Oletko varma, että shoppailusta muodostuu sellainen kansanhuvi kuin aikaan ennen? Entä hulvaton matkustelu hetken mielijohteesta sinne, tänne ja vielä tuonnekin? Ja herkuttelu – aah! Kyllä tässä onkin kerätty vettä kielelle.

Mutta kuten eräässä mainoksessa kysytään: Riittäköhän sulla saldo? Koronan luolassa on aikaa erotella se mistä tykkään siitä mitä todella tarvitsen. Jospa tarpeemme ei enää löydäkään tarjontaa. Nyt haaveilemme vielä hyödykkeistä, mutta entä jos päivänä eräänä leivästä? Niistä päivän ikäisistä kantapaloista, jotka olemme toistaiseksi heivanneet nokkaa nyrpistäen roskikseen?

Nyt maailman lentokentillä makaa tuhansittain lentokoneita odottamassa aikaa parempaa. Siitä tulee pitkä tai erittäin pitkä odotus. Halvan lentelyn aikaa voi katsella vain taaksepäin. Jos matkakuume on kestänyt koronan lähentelyt, niin sen hoitaminen tulee huomattavan kalliiksi ja kaukokaipuu suorastaan mahdottomaksi lääkitä.

Mutta hei! Juuri nyt meillä on erinomainen mahdollisuus toteuttaa onnistunut saattohoito tuhlailevalle elämäntavalle. Tulevat olosuhteet nauravat markkinavoimien hätähuudolle, että entiselleen – ja suuremmaksikin – kasvava kulutus tulee lääkitsemään pandemian iskemät kolhut. Niin ei tule käymään.

Päivä päivältä saa kuulla todistuksia siitä, kuinka ihmiset ovat löytämässä elämäänsä uudenlaista sisältöä. Sellaista, joka ei nojaa enää kulutukseen ja mielihalujen tyydyttämiseen. Ei ole yllätys, että sisällön vaihtaminen tuottaa enemmän luopumisen tuskaa siellä, missä on enemmän mistä luopua. Sitä saattohoitoa voi harjoitella nyt.
Paras sisältö jokaiselle on uusi elämä Jeesuksessa Kristuksessa. Hänen lupauksensa päihittää kaikki muut: “Minä olen tullut tuomaan elämän ja yltäkylläisyyden”(Joh.10:10).

Viikko sitten eräs kolumnisti kertoi innostuneena kokemuksensa pääsiäiskirkosta. Hän aikoi osallistua nettijumalanpalvelukseen vastakin. Ratkaiseva pointti oli se, että “voi rauhassa syventyä kuulemaansa tarvitsematta ajatella, kelpaako uskovaisille”.

Tämä pysähdytti ajatukseni pitkäksi aikaa. Tajusin heti, että tuolle lausunnolle voi löytyä monta tulkintaa.

Ensinnäkin kelpaamattomuuden tunne on henkilökohtainen kokemus. Se voi perustua todelliseen havaintoon, mutta myös oman syyllisyyden ruokkimaan kuvitteluun. Tällöin on kiusaus projisoida paha olo toisten syyksi.

On melkeinpä väistämätöntä, että hengelliseen tilaisuuteen saapuva peilaa jossakin määrin itseään muihin läsnäolijoihin. Vaikka kirkkoon ei varsinaisesti tulla miellyttämään toisia, osoittaa heistä välittämättä jättäminen harkittua sydämen kovuutta.

Mutta sitten se kovin juttu. Entä jos me uskovaiset todella olemme antaneet tulijalle aihetta kokea, että hän ei ole tervetullut joukkoomme? Kas, siinä on itsetutkistelun paikka itse kullekin Jeesuksen seuraajalle.

Jeesus kutsuu edelleen luokseen kaikenlaisista paineista kärsiviä ihmisiä (Matt.11:28-30). Jos he kelpaavat Herralle, niin voi sitä ihmistä, joka silloin ryhtyy heidän eteensä puomeja asettelemaan. Jeesus on vuodattanut sovintoverensä koko maailman syntien edestä (1.Joh.2:2). Kun Hän kutsuu ihmisiä omistamaan anteeksiantamuksen armon, niin Hän kutsuu heitä Sanan kuuloon seurakuntaan. Omaan seurakuntaansa. Meidän keskellemme.

Ja lopuksi asia, jota emme saa väistää, vaikka houkutus olisi. Meidän tehtäväksemme on jätetty kertoa tulijoille evankeliumin kutsu kokonaisuudessaan. Se, että tie ainoan todellisen Jumalan yhteyteen avautuu vain kääntymyksen ja sitä seuraavan uudestisyntymisen kautta (Joh.3:3-7). Surullista kyllä, monille tämä ei käy. Se ei kuitenkaan saisi johtaa siihen, etteikö ihminen kelpaisi meidän ystävyyteemme.

Ehkäpä hän myöhemmin ymmärtää palvelleensa omaa mielikuvitusjumalaansa.

On taas sunnuntai. Herran päivä – tai päivä Herralle, Dies Domini.

Nimestään huolimatta on aurinko jo 300 -luvulla suistettu sunnuntain valtaistuimelta. Se on saanut tehdä tilaa vielä suuremmalle kirkkaudelle. Apostoli Johannes kirjoittaa siitä näin: “Me katselimme Hänen kirkkauttaan, sellaista kirkkautta kuin ainutsyntyisellä Pojalla on Isältä, ja Hän oli täynnä armoa ja totuutta”(Joh.1:14).

Jeesuksen armo ja totuus häikäisivät syntisen maan syntiset asukkaat. Tänään evankeliumi vakuuttaa meille, ettei mikään ole muuttunut. Herra armo ja totuus eivät ole menettäneet kirkkauttaan eivätkä ihmiset liioin syntisyyttään.

Eräs suurimmista virheistä, mihin ihmiskunta on syyllistynyt, on Jumalan antaman lepopäivän turmeleminen. Jopa täällä kristillisyyden rintamailla pyhäpäivä on perinpohjin arkipäiväistetty. Omaksi vahingoksemme.

Lepopäivä on tarkoitettu kahdella tavalla parhaaksemme. Lepo on lepoa, eikä sen suunnittelemista, että mitä voisi – tai pitäisi – seuraavaksi tehdä. Mutta Jumala on tarkoittanut sen päivän myös sitä varten, että ihminen silloin erityisesti keskittyisi seurustelemaan Luojansa kanssa. Armossaan Jumala on toki valmis kuuntelemaan meidän rukouksiamme joka päivä ja joka hetki. Mutta on enemmän kuin kohtuullista, että ihminen rauhoittaa edes yhden päivän viikossa myös kuullakseen, mitä Jumalalla on hänelle sanottavaa. Antaapa Hän vielä mahdollisuuden valita senkin, mikä päivä meille sopisi parhaiten.

Toimivan seurakuntayhteyden kannalta yhteisen päivän valitseminen on tarpeen. Niinpä jokainen sunnuntai paljastaa maailman suurimman joukkoliikkeen olemassaolon. Siinä välähtää maailmalle Kristuksen kirkkaus: “Kristus teissä, kirkkauden toivo”(Kol.1:27).

Jumalalla on meille paljon asiaa. Siksi Hänen tietoinen kohtaamisensa on välttämätöntä. Sitä se on monin verroin nyt, kun olemme fyysisesti erossa rakkaista uskonystävistämme.

Herra Jeesus teitä kaikkia siunatkoon!

Karanteenia on nyt lusittu reilun kuukauden verran. Paljonko mahtaa olla edessä? Meillä keskivertokansalaisilla on horisontti sangen lähellä. Reviirin rajat ovat tulleet tutuiksi, ja monelle maailman laita onkin siinä. Puuttuu keinot katsella kauemmaksi – tai tulkita uskottavasti näkemäänsä.

Sitten ovat nämä asiantuntijat. Tässä listaa aluksi: ekonomistit ja muut taloustieteilijät, monen sortin luonnontieteilijät, yhteiskuntatieteilijät, historioitsijat, futurologit (jotka eivät ole vielä päättäneet, ovatko tieteilijöitä vai eivät) ja tietysti filosofit (mukaan lukien korkeasti oppineet ja meidät korvessa väitelleet). Älköön kukaan loukkaantuko, jos jäi listassa mainitsematta.

Kun me keskiverrot siis mietimme, milloin yli seitsenkymppinen voi/saa turvallisesti ja kenenkään pillastumatta mennä ihan itse lähikauppaan ostamaan maitoa ja leipää (jos niitä sattuu vielä saamaan), niin nämä asiantuntijat ovat suunnanneet kaukoputkensa paljon etäämmälle. Ja hyvä niin.

Hyvä sekin, että he viisaudessaan eivät kaada kerralla löytämäänsä meidän rahvaan niskaan. Ainakin toistaiseksi he keskittyvät enemmän riitelemään siitä, mikä on oikeaa tietoa ja mikä osastoa “fake news”. Tieto nimittäin huonosti annosteltuna lisää edelleenkin tuskaa. Ja kun korkein valtiojohtomme tarjoilee meille uskoa “toimivaan Suomeen”, on sen kuitenkin entistä enemmän tarjoiltava myös todellista tietoa somemaailman rikkaruohojen kitkemiseksi.

Jätin tarkoituksella listalta pois erään vaikuttajien ryhmän, jonka suuri osa ihmisistä epäilemättä liputtaisi rikkaruohojen joukkoon. Kysymys on nimittäin: profeetoista. Kuinka he voivat kuulua kriisitilanteessa kuunneltavien ihmisten joukkoon? Mitä sanoo Raamattu tästä?

“Herra ei tee mitään ilmoittamatta salaisuuttaan palvelijoilleen profeetoille (Aamos 3:7).”

Vaikka Jeesuksen ilmoituksen (Matt.24:11, Mark.13:21-23) mukaan maailmaan ilmestyy nyt väärien profeettojen armaada, niin Jumalalla on edelleen aidot profeettansa. Heidän sanomansa kestää punnitsemisen Raamatun valossa ja seurakunnan keskellä. Viisas ei naura profeetoille vaan kuuntelee, tutkii ja antaa Raamatun valita.

Kuunnellaan herkällä korvalla asiantuntijoitamme!

Tapaan keittää aamuisin puuroa. Siihen minun gastronomiset kykyni sitten pysähtyvätkin. Mutta tänä aamuna kattila kasvoi ajatuksissani. Huomasin kaipaavani aamiaispöytään kaikki yhdeksää lastenlastani. Ikävöin heitä.

Kattila kuitenkin jatkoi kasvuaan. Ajatuksiin nousivat ne 70 000 lasta, joiden kotia hallitsee päihdeongelma. Ehkä sieltä olutpurkkien keskeltä löytyy pala kuivahtanutta leipää. Entä sitten ne tuhannet koululaiset, jotka kaihoten muistelevat kavereitaan, koulun turvallista ilmapiiriä ja ruokapöytää. Ihan sydäntä kouraisee heidän tilannetta ajatellessaan.

Sitten kattila paisui käsityskykyni ulkopuolelle. Silmiin nousivat uutiskuvat pakolaisleireiltä. Viluiset ja likaiset lapset kömpimässä resuisista teltoista kujien. Kylmästä ja nälästä väriseville lapsille se kuivahko leivänkannikka olisi todellinen aarre.

Huomasin poskeni kostuvan, mutta mitä – tai ketä – se hyödytti. Seuraan silmät tapilla koronaviruksen liikkeitä lähiympäristössä. Samaan aikaan maailmassa on miljoonia ja miljoonia lapsia, joiden elämässä yksi korona on kuin kärpänen ongelmien parvessa.

Olen moninkertainen riskiryhmäläinen. Silti tunnen kuuluvani nyt etuoikeutettujen joukkoon. Minua varjellakseen yhteiskunta on vienyt lapsilta koulun, harrasteet ja heille tuiki tärkeät kaverisuhteet. On käynyt juuri niin kuin lapsiasiavaltuutettu totesi: olemme sulkeneet lapset yhteiskunnan odotushuoneisiin. Paheksumme, jos heidän havaitaan karanneen tapaamaan kavereitaan. Kotonakaan ei ole kaikilla hyvin, kun vanhemmat tarvitsevat rauhaa etätöilleen. Sanalla sanoen: lapset kokevat olevansa aina väärässä paikassa.

Minun mielestäni pikkuväki ja aikuisuuteen valmistautuva nuoriso on urheasti kantanut osansa. Saisivatpa he yhtä paljon huomiota ja ymmärrystä kuin me ikäihmiset. Me saamme kyllä äänemme kuuluville ja osaamme – tottavie – pitää puoliamme.

“Rakas Taivaan Isä, auta meitä muistamaan, että lapset ovat Sinulle aivan erityisen arvokkaita. Muistuta meitä, että vanhempina, isovanhempina ja ylipäätänsä aikuisina olemme Sinulle vastuussa siitä, kuinka lapsia kohtelemme. Armahda meitä kaikkia.”

Viime vuosien aikana useampi kriisi maailmalla on paisunut huolestuttavasti. Ilmasto­-, ympäristö- ja pakolaisongelmien käsittely on lisäksi ajanut kansakunnat erilleen toisistaan. Yhteisesti perustettujen elinten päätöksiä ei noudateta. Globaalien ongelmien ratkaisemisessa asetaan omat edut ensi sijalle.

Sekavassa tilanteessa löytyi sentään yksimielisyyttä jostakin. Tunnustettiin, että tilanne ei ole enää kenenkään hallinnassa. On todettu myös, että maailmassa ei ole enää yhtään supervaltaa. Sen sijaan on syntynyt useita pienempiä valtakeskuksia, joiden kyky ratkaista keskenään yhteisiä asioita on osoittautunut huonoksi.

Tämän sekavuuden keskelle putosi korona -pommi. Se yllätti koko maailman, vaikka viranomaiset olivat jo pitkään varoittaneet sellaisen saapumisesta. Salailun, vehkeilyn ja syyttelyn jälkeen valtiot ovat eristäytyneet entisestään. Silti joka päivä toitotetaan, että pandemia on maailmanlaajuinen ja että se voidaan voittaa vain yhteistoimin.

Tänään aamutv:ssä Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola sanoi sen viimeksi ääneen: “Maailma kaipaa nyt johtajaa”. BINGO!

Nykyisistä johtajista siihen ei ole. Yhdysvaltain presidentti on särkenyt niin paljon porsliinia, että entisetkin liittolaiset hupenevat. Kiinan hymyllä päällystetyt uudet silkkitiehankkeet pelottavat syystäkin kansoja. Kaikesta pullistelusta huolimatta Venäjän vaikutusvalta on hiipumassa. EU on menettänyt uskottavuutensa. Keskinäiseen kinasteluun sortuneena se ei kykene ratkaisemaan edes omia sisäisiä kysymyksiään.

Suuren johtajan tarve on nostettu esille jo yli 30 vuotta sitten. Mistä hän nousee, ja koska? Paljon on aiheesta puheita pidetty ja ennustuksia julkaistu – ajankohtia myöten. Mutta kun maailman tilan kriisiytyy epätoivon partaalle, ilmestyy tämä “laittomuuden ihminen” kuin pelastavana enkelinä. Selkkauksien ja luonnonkriisien repimä ihmiskunta nostaa hänet johtajakseen, joka ottaa hoitaakseen myös Jumalan tehtävät. Syntyy yksi ja ainoa maailmanuskonto.

Olen useasti muistuttanut Raamatun lukemisen tärkeyttä. Nyt pyydän sinua lukemaan jälleen Toisen Tessalonikaiskirjeen luvun 2. Sovita sitten lukemasi siihen sekasortoiseen maailmankuvaan, minkä Jeesus esitteli evankeliumeissa (Matt.24, Mark.13, Luuk.21).

Ei houkuttelevia maisemia. Paitsi, että pian niiden jälkeen saapuu Herramme Jeesus Kristus. Hänessä on meidän toivomme. Häntä me odotamme, tuli tässä välissä sitten mitä tahansa.

Päivälleen 108 vuotta sitten vaipui loistelias valtamerilaiva Titanic Atlantin hyisiin vesiin mukanaan 1517 matkustajaa ja miehistön jäsentä. Laiva oli aikansa insinööritaidon huippunäyte. Sen piti olla uppoamaton. Valmisteluvaiheessa uhottiin, että “itse Jumalakaan ei pystyisi upottamaan Titanicia”.

Jumalaa ei siihen tarvittu. Riitti ylpeä päällikkö ja päällystö, jotka vähät välittivät muiden alusten lähettämistä varoituksista koskien jäävuoria. Yön pimeinä tunteina jäi pinnalle häipymään orkesterin soittama virsi “Sua kohti, Herrani”. Vähitellen vaikenivat myös veden varaan jääneiden avunhuudot.

Historia tuntee paljon muitakin tilanteita, jolloin ihminen on noussut haastamaan Jumalan kaikkivaltiutta. Nyt kokemamme koronakriisin aikana ovat useat oppineet julistaneet ilonsa siitä, että taistelussa virusta vastaan ihmiset ovat vihdoinkin hylkäämässä kaiken huuhaan ja asettamassa turvansa tieteen saavutuksiin.

Kristittyinä meidän on syytä iloita tieteen edistysaskeleista. Ne eivät kuitenkaan himmennä rahtuakaan Jumalan kaikkivaltiudesta. Päinvastoin kiitämme Jumalaa tieteen monista saavutuksista. Rukoilemme, että Hän auttaisi tutkijoita nopeasti kehittämään toimivan rokotteen koronavirusta vastaan. Ja että se valmiiksi tultuaan olisi maailman köyhimpienkin ihmisten käytettävissä ihan siinä kuin varakkaidenkin.

Viimeisen parin kuukauden aikana miljoonat ihmiset ovat myöntäneet pienuutensa pandemian keskellä. Heille lienee helpointa polvistua Herran eteen apua pyytämään. Kriisi ei ole kohdellut kaikkia samanarvoisesti. Titanicin kolmannen luokan matkustajillakaan ei ollut pääsyä pelastusveneille. Vauraimmissa maissa me olemme lähinnä harmissamme liikkumiselle ja palveluiden saatavuudelle asetetuille rajoituksille. Mökeille ja huvimatkoille pitäisi päästä nopeasti. Emme aavista, mistä kaikesta joudumme vielä luopumaan.

Jumalalla on runsas keinovalikoima kukistamaan ylpeytemme. Onnellinen tulee olemaan se ihminen, joka nyt etsii Jeesusta omaksi Herrakseen. Löytäminen paljastaa, että Jumala on ylpeitä vastaan ja antaa nöyrille armon. Tulevina erittäin vaikeina aikoina nöyryys yhdistyy viisauteen. Tyhmyyden tavaramerkkinä loistaa ylpeys. Monissa palatseissa itketään vielä suuria haaksirikkoja samaan aikaan, kun hämäristä köyhien majoista nousee kiitos Jumalalle.

Tästä on tullut uusi sananparsi toivottaa “hyvää huomenta”. On ymmärrettävää, että yhteiskunnan johtohenkilöt pyrkivät toistuvasti rohkaisemaan kansalaisia. Pandemia on ajanut suuren osan maailman väestöstä eristyksiin. Siellä on liikaa aikaa ajatella ikäviä seurauksia. Siksi kannustavia sanoja tarvitaan yhä uudelleen.

Mutta rohkaisulla on oltava myös katetta. On aivan eri asia toivoa selviytymistä kuin liittää sen yhteyteen tietoa siitä, mitä se mahdollisesti tulee meiltä vaatimaan. Tässä tiedottamisen taso paljastuu. Jotkut pystyvät tekemään sen hyvin vakuuttavasti sekä sillä mitä he sanovat, että omalla olemuksellaan.

Kuningatar Elisabeth on ollut tässä yliveto. Hän tietää, mitä on kohdata myrskyjä . Koronaa hän tervehtii kuin Daavid Goljatia: “Me päihitämme sinut”! Ja taistelemista päihittäminen edellyttääkin. Se ei onnistu huokaillen ja nyrkkiä taskussa puristellen.

Taistelussa syntyy väistämättä tappioita. Epäilemättä Elisabeth iski monet kerrat käsipäivää toisen taisteluikonin, Winston Churchillin kanssa. Kun masentuneet britit kyyristelivät pommisuojissa natsien hyökkäyksen alla, Churchill valoi kansaan uskoa kansaan merkillisesti: “Minulla ei ole antaa teille muuta kuin verta, raatamista, hikeä ja kyyneleitä”. Se oli hänen tapansa sanoa, että “kyllä me selviämme tästä”. Ja he selvisivät, mutta uhreja tuli paljon.

Voittamisen henkeä näkyy ilahduttavasti Suomenkin taistelussa koronaa vastaan. Sankareita ovat lääkärit, hoitajat, pelastushenkilöstö, asiakaspalvelussa työskentelevät. Samoin ne, jotka pysyvät mahdollisuuksien mukaan kotona ja noudattavat muutenkin viranomaisten asettamia ohjeita. Luuserit puolestaan rikkovat suojautumisohjeita ja käyttäytyvät päivä päivältä vallattomammin kaupoissa aiheuttaen käytöksellään turhia tappioita .

Me selviämme kyllä. Suomi -niminen kansa kyllä tulee jonkinnäköisenä ulos tästä taistelusta. Ehkä pitkään ontuen ja uhreja antaneena. Sanomme “me”, vaikka tiedämme hyvin, että kaikki meistä eivät selviä maksamaan edessä odottavia sotakorvauksia.

Mutta sota ei ole vielä lähelläkään loppua. Eniten me tarvitsemme Jumalan armoa ja seuraavaksi toinen toisiamme.