Baariparlamentti. Tiedätkö, mikä se on?

Nimi auttaa tietysti ilmiön juurille, mutta parlamentin kasvot ja kokoontumisajat vaihtelevat suuresti. Osallistujille on kehittynyt hieman samanlainen vaisto kuin muuttolinnuille. Sen vetäminä he kokoontuvat perinteen sanelemassa aikahaarukassa yhteen käsittelemään seutukuntansa elämänpiirin kannalta ratkaisevia asioita. Erityisesti sellaisia, mitä parlamentin ulkopuolella pysyttelevät henkilöt eivät näköjään kykene hoitelemaan. Ainakaan oikealla tavalla.

En tiedä, kuka bongasi ensimmäisenä juoruakan. Se on raju titteli. Nykyään sellaisella nimitteleminen luokitellaan ilman muuta vihapuheeksi. Sen sai oululaisen lehden päätoimittaja aivan virallisestikin kokea. En tiedä sitäkään, helpottaako naissukukunnan kiukku yhtään, jos em. akan vierelle asetetaan juoru-ukko. Vain taivas tietää, kumpi sukupuoli muodostaa baariparlamentin enemmistön.

Lähdetään liikkeelle lannantuoksuiselta maaseudulta. Ei niin pieniin kuivahtanutta kyläkuntaa, etteikö sieltä löytyisi huoltoasemaa – tai ihan parlamentin tarpeisiin polkaistua kuppilaa. Sieltä löydät arkiaamuisin paikallisen parlamentin. Sukupuolisesta tasa-arvosta ei näiden aromien keskellä ole hajuakaan. Ikiaikaiseen tuulitakkikuosiin sonnustautuneet, varttuneemmat miehenköriläät pyörittelevät lusikkaa jo ajat sitten tyhjentyneessä kahvimukissa. Siinä rytmissä pyörivät myös naapuruston viimeaikaiset tapahtumat. Naurunröhähdykset ovat makoisia. Naiset ovat mukana vain rasvaisissa jutuissa. Miksei muuten? No, jonkunhan niitä töitäkin on tehtävä.

Siirryttäessä urbaaniin ympäristöön alkaa parlamentin ilme muuttua. Väki nuortuu – tai sitten harppaa kerralla yli eläkekynnyksen. Naiset ilmestyvät kuvaan mukaan. Miehiä useammin heidän käräjänsä tarvitsee vain kaksi jäsentä. Se on tehokasta. Myös keskustelun sävy vaikuttaa sivistyneemmältä – ulkoasuista nyt puhumattakaan. Kaikkein tärkeimpiä luottamusasioita käsiteltäessä puhe vaimenee kuiskaukseksi. Juomaksi riittää heillekin yleensä kahvi.

Suomessa voidaan puhua vain suurehkoista kaupungeista. Pääkaupunki lienee tässä sarjassa aivan oma lukunsa. Se tarjoaa runsaasti parlamentaarista foorumia muillekin kuin niille kahdellesadalle ammattijahkaajalle. Stadissa kuuluu asiaan olla edustava ja tietysti omien mahdollisuuksien kannalta oikeassa seurassa. “Tavattiin tyttöjen kanssa bissellä.” Tai “kaverit halus jutella vähän firman asioista”. Nyt kysellään ja katsellaan, kenen joukoissa kuljet. Sillä on väliä. Sillä todella on.

Vielä on yksi parlamenttikuva valotettava. Sen jäsen nojaa leukaansa kämmenpohjaan ja kyynärpäänsä halvimman kuppilan juottotiskiin. Hänen lisäkseen ainoa jäsen on tiskillä verkalleen poreileva tuoppi, joka hiljaisena yhtiömiehenä on saanut kuulla toinen toistaan syvempiä huokauksia. Yhdistysten luvatussa maassa syrjäytyneiden parlamentit lisääntyvät kuin sienet parhaana sadesyksynä.

Tähän sanon yhden asian: meidän suomalaisten tulisi olla sosiaalisempia. Mutta kun emme ole, niin meillä ei olisi varaa tärvellä niitä hedelmällisiä kontakteja, joita meillä on. “Ootteko kuullu” – saa meidät automaatisesti venyttämään korvalehtiämme. Emme haluaisi kadottaa tavuakaan aavistaessamme, että jotakin mehukasta on tulossa. Ja silloinhan keskustelun vartaaseen sovitetaan yleensä joku yhteinen tuttava, jonka ei tietenkään sovi olla paikalla.

Jokainen meistä on yllättänyt itsensä tällaisista parlamenteista. Joskus tulee vaivautunut olo. Se on tietoisuus siitä, että emme tee oikein grillatessamme toisia ja heidän asioitaan. Huomaamme naurahtelevamme mukana. Meistä ei ole kemujen katkaisijaksi, vaikka tietäisimme käsittelevämme muunneltua totuutta.

Tehokkaimmin meidät pysäytetään pohtimaan baariparlamenttien olemusta – ja omaa jäsenyyttämme niissä – silloin, kun saamme kuulla itse joutuneemme niiden kohteeksi. Sanalla sanoen se sattuu. Mutta niin pitääkin. Jospa se kasvattaisi meistä luotettavampia parlamentin jäseniä. Ja niin rohkeita, että tilaisuuden saadessamme saksisimme juoruilta siipiä ja etsisimme keskustelun kohteesta hyviä puolia.

Oletko Sinä koskaan pysähtynyt miettimään sitä, miksi ihmeessä lika kiinnostaa meitä niin paljon? Ja aivan erityisesti tahrat toisten ihmisten olemuksessa? Jeesus ei ollut – eikä ole sellainen. Ei löydy sellaista ihmistä, kenen elämästä Hän ei voisi ja tahtoisi saada esille tämän parhaat puolet. Äsken lukemani kirja osoitti viisaasti, että Jeesus tahtoo paljastaa jokaisesta ihmisestä mestariteoksen.

Ootteko kuullu sitä???

Tuli selattua elämää takaviistoon – noita kesäkuvia kauemmaksi. Joku on saanut oivalluksen ristimällä ihmiselämän räsymatoksi. Osuva kuvaus. Selailu nostaa heti pintaan monta tilannetta, kun on ollut pyyhkimässä jalkojaan toisten mattoihin. Ja melko tuoreita ovat patiininjäljet omillakin kasvoilla. Jos oppi vähääkään kelpaa, ne saattavat tulevina päivinä jäädä harvemmiksi. Kiitos siis kulkijoille!

Mutta niistä väreistä. Yksitellen riiputettuina ovat kirkkaatkin räsyt onnettoman oloisia. Ne huutavat seuraa ja kontrasteja. Siksi samanmielisyyden tienviitat alkavat jossakin vaiheessa tympiä. Tai epäilyttää. Olenko sitä, mitä luulen olevani? Entä nuo toiset? Uskallanko tehdä aloitteen ja heittäytyä elämään ihka aidoilla väreilläni? Annanko toisten astua sisään porteistani ja vaikuttaa oman elämäni sävyihin?

Tämä pohdiskelu saattaa tiedostamaan, että en ole onnistunut kutomaan omaa räsymattoani yksin. En sitten alkuunkaan. Jeesuksen vertauksessa (Lk.12.) rikas mies röyhtäisee tyytyväisenä ja onnittelee itseään siitä mitä on onnistunut haalimaan. Sokeasti hän luulee ansainneensa kaiken itse. Hän ei näe – tai arvosta miksikään – sitä, että monet ihmiset ovat nähneet vaivaa hänen menestymisensä eteen. Kukaties suorastaan  oman elämänkutomonsa pakottamina. Viimeksi tänään neuvottiin Hesarissa menestyksen nälkäisiä: heitä tunteilu pois, järki auttaa. Kylmä, laskelmoiva järki.

Vertauksen miehen loppusaldo oli karmea. Itse Jumala sanoi hänelle: “sinä mieletön!” Enhän vain tahdo olla hänen kaltaisensa? Toivottavasti et sinäkään.

Siksi valitsen kiitoksen. Ylitse kaiken syyttelyn ja syyllistämisen. Yliajakoon kiitos kaikki selitykseni! Jääköön mutkut ja sittenkut jalkoihin!

Kaikki elämäni varrelle osuneet ihmiset ovat tuoneet oman värinsä mattooni. Siinä he nyt ovat. Enkä pysty itse edes arvioimaan, paljonko uusia puhuvia, nauravia ja itkeviä kuteita vielä loimiini saan. Mutta ihan ymmärryksellä yritän olla kiitollinen kaikista. Entisistä ja tulevista. Senkin jo tällä kokemuksella tiedän, että todellinen menestys edellyttää tuon Hesarin neuvonantajan oppien hylkäämistä.

Kenelle tulisi sitten olla kaikkein eniten kiitollinen? Aivan oikein. Jumalalle tietenkin. Hänhän on elämän loimet virittänyt jopa niiden kohdalla, jotka tänä päivänä Luojallensa puivat nyrkkiä ja sättivät Häntä kuteittensa synkistä väreistä.

Haastan sinua kiittämään heti tämän luettuasi. Aivan varmasti löydät aiheita, joiden aikaansaama kiitollisuus nostaa purjeesi myötätuuleen. Ellei sellainen heti pinon päällimmäisenä löydy, niin kaiva edes vähän. Se kannattaa.

Lähetän niitä teille kirjoitettuna. Tiiviiksi pakattuina – kuten datatiedostot. Ystäväni Eija, joka hieman paimentaa näiden sivujen tilaa, on kyllä neuvonut minua, kuinka mukaan liitetään elävöittäviä kuvia. Mutta yhä areenalle työntyvä vanhuus on saanut Amigon hukkaamaan nekin opit – monen muun arvokkaan tiedon ohessa. Jos siis et jaksa seurata ikämiehen sanallista diaesitystä päättyvästä kesästä niin skippaa se huoletta. Mikäli hengissä pysyn, yhteen asiaan pureutuvia kirjoitelmia on luvassa myöhemmin.

Kesällä kannattaa pitää lomaa ja lomalla vahvistua. Se ei siis tarkoita sitä, että loma käytetään rästiin jääneen ja vähemmän kiireellisen työkuorman purkamiseksi. Toki niinkin voi tehdä, mutta eikö silloin ole yhtä hyvin itsensä kuin muidenkin pettämistä valitella uupumusta kohta lomalta palattuaan.

Minulla – ja meillä – oli poikkeuksellisen rauhallinen ja voimia antava kesä. Edellisistä lähisukulaisen hautajaisista oli vierähtänyt jo peräti kolme kuukautta. Siksikin kesä pukkasi pintaan elämää. Ihan totta! Kyllä yli kuusikymppinenkin vielä heinäntuoksun ja sokerinmaun tuntee.

Suvivirren kaikuessa sain toivomani ilmoituksen siitä, että Finavia jatkoi työsopimustani ensi vuoden kevääseen. Koen sen selvänä Jumalan kädenojennuksena. Kun talosta näytetään ovea kymmenille tehokkaimmassa työiässä oleville, on vanhuuseläkkeellä olevan papparaisen mukana roikottaminen huutomerkin paikka. Semminkin, kun sen papan yksisormijärjestelmän ainoakin työkalu hakeutuu näppäimistön sijasta yhä useammin suuhun.

Heinäkuun alussa jätimme toviksi kotikonnut. Suuntasimme itäisimpään Suomeen, joka kohtalaisille maailmankiertäjille oli jäänyt lähes koskemattomaksi seuduksi. Kompassiin vaikutti osin sekin, että maaliskuussa edesmennyt Kalle -setäni oli suorittanut täysimääräisen uransa rajavartijana Suomussalmella.

Ehkä kiinnostavin paikka siellä oli Raate. Käynnin teki erityisen rikkaaksi se, että olin vaivautunut evästämään itseäni muutamalla Raatteentien historiasta kertovalla kirjalla. Kokonaisuudesta muodostuikin tällaiselle tunneihmiselle puhutteleva. Luulen, että loppujen lopuksi vain harvat meistä ovat tiedostaneet, kuinka ratkaisevia kansallisen olemassaolomme kannalta nuo 1939/40 -vuodenvaihteen taistelut olivat. Ja kuinka ilmiselvää oli Jumalan puuttuminen tapahtumien kulkuun. Hyytävissä pakkasissa päättyneiden taisteluiden “viileä” tarkastelu toteaisi helposti, että Jumala oli puolueellinen suomalaisten hyväksi.

Painovoiman vetäminä köröttelimme sitten alaspäin. Hämmästelimme Kainuun vaitonaista jylhyyttä, joka Nurmeksen tienoilla suostui antamaan sijaa Karjalan kanteleen helähdyksille. Kuuntelimme sitä isäni ja Kalle -sedän puolesta. Mieleen muistuivat ne lukuisat kerrat, jolloin he olivat haikeina muistelleet rajan taakse jäänyttä lapsuuskotiaan.

Jos minun pitäisi tältä istumalta äänestää kauneinta näkemääni suomalaista maisemaa en tarvitsisi hengenvetoa pitempää miettimisaikaa. Se on Koli. Ehdottomasti: Koli.

Katselimme sitä useammasta vinkkelistä. Talvella ylikierroksilla pyörivät hiihtohissit olivat kai ruostumisen pelosta käytössä. Hetken mielijohteesta ehdotin kullalleni pientä törsäystä tuolihississä ajelun merkeissä. Korkeanpaikan kammoisena hän jähmettyi ajatuksesta Lootin vaimoksi ja havahtui todellisuuteen vasta keinuvassa hissituolissa. Olisitte nähneet. Ilme ja ote tuolin kaiteesta olivat yhtä rautaisia.

Kierroksemme toinen ennalta sovittu kohde oli Imatra. Kristillisen moottoripyöräkerhon, Gospel Ridersin vuotuinen kesätapahtuma oli koonnut seurakunnan leirikeskukseen toistasataa suht´ hurjannäköistä mutta sisikunnaltaan lauhkeaa pärinämiestä ja -naista. Pihalla hirnahteli toinen toistaan kiiltelevämpiä ja arvokkaampia peltihevosia. Me emme toistaiseksi ole moiseen tautiin sairastuneet, mutta vannomatta paras. Uskovaisiksi harvinaisen rentoa porukkaa. Oli siinä ilo pistää kantriksi.

Sieltä rykäisimme yhdellä varikkokäynnilla Suomi -neidon toiselle kupeelle. Kankaanpäässä Kansanlähetyksen kesäpäivillä piti Päivi Räsänenkin viimeisen kuuluisan puheensa, jonka perusteella hänelle pystytettiin hirsipuita sinne jo tänne, ja joka muutamalle tuhannelle oli kuulemma se viimeinen pisara kansankirkon jäsenenä.

Kotiin palattuamme alkoi heti uusi pakkaaminen. Mutta sitä ennen retkahdin pahasti. Ja kalliisti. Ja ihanasti. Enkä ole vielä tähän päivään mennessä suostunut edes katumaan.

Lähdin Seinäjoelle katselemaan, josko löytyisi edullista tarjokasta metallikieliseksi kitaraksi. Tämä siksi, että kovassa käytössä rispaantunut ääneni karkottaa vähiten kuulijoita kantrityyppisen musiikin rytmeissä. Ja niin avasin kohtalokkain seurauksin erään kitaralaukun. Sieltä iski varoittamatta silmää hyvässä sylihoidossa muutaman vuoden ollut Gibson SJ-200. Olin myyty mies kuin Simson Delilan edessä. Loppu onkin sitten luettavissa tiliotteelta ja kuunneltavissa pitkin ja poikin Suomen niemeä.

Aaah! Venetsiassa! Yksi Hannelen haaveista toteutui. Ja kyllä neljä päivää autottomassa kaupungissa oli minullekin positiivinen kokemus. Kaikki epäilevät enakkokuvat hukkuivat jo siellä katujen pinnan alle. Venetsiassa ei haissut itseäni pahemmalta, hintataso oli suomalaisittain kohtuullinen ja ympäristön siisteydessä joudumme siinäkin tyytymään heihin verrattuna hopeamitaliin.

Kaikki avioparit: huomio, huomio! Jos parisuhteessa on pintaremontin tarvetta, niin sinne vain gondolin tai vesibussin penkeille leppoisasti käsi kädessä keinuilemaan. Kotiin palattua on sitten perehtyä juurihoitoihin.

Elokuussa on siis palailtu arkeen monella tavalla uudistunein mielin. Seurakuntavieraillut ovat pyrähtäneet käyntiin. Nuoret ovat laulujen jälkeen tulleet ihastuneina tapaamaan. Kitaraani.

Viikko sitten otin vastaan suuren uutisen. Aurinkorannikon Turistikirkon vanhimmisto kutsui minua auttamaan työssä ensi Helmikuusta loppukevääksi. Se on minun – ja meidän – elämässä niin suuri maanjäristys, että siitä kirjoittelen tarkemmin hengityksen tasaannuttua.

Viimeisenä diana toivotan Sinulle, lukijani, rakkauden Jumalan siunaamaa syksyä!

En tahdo olla oman pesän likaaja. Siitä ei ole kysymys. Tulipahan selailtua hieman kotimaata ynnä piipahdettua vähän muitakin ilmeitä katselemassa. Se sai mietteliääksi. Terveellä tavalla – arvelisin. Ilmassa on ollut niin paljon vertailevaa puhetta siitä, kuka kansakuntien perheessä on hoitanut tonttinsa kunnolla ja kuka ei.

Presidenttimme saattoi olla tismalleen oikeassa arvellessaan, miksi olemme saaneet muutaman kerran tuntuvasti nenillemme. Olemme heristelleet opettajamaisesti sormeamme erityisesti etelän suuntaan. Kaikkein itsevarmimmat ovat näyttämässä ovea muutamille maille arvellen, että niiden rajojen takana majailee vaarallisia luusereita, joiden vaikutustiet meidän onnelaamme on kerta kaikkiaan tukittava.

Mutta uskallatko Sinä sen kuuluisan peilin eteen? Ilman mitään olemuksestasi salaamatta tai sitä rahtuakaan ehostamatta?

Katsellessani Raatteentiellä puhuttelevaa Talvisodan monumenttia ajattelin, että Jumalan yliluonnollisen varjeluksen tukemana veteraanit itseään säästämättä taistelivat meille torjuntavoiton, mitä ilman kouluissamme opiskeltaisiin kukaties tänäänkin ruotsin sijasta venäjää. Miten paljon kaunista me myöhemmät sukupolvet olemmekaan lahjaksi saaneet.

Perimmepä muutakin. Sitä kuvaavat alikersantti Hietasen sanat: – ja muutama hehtari h-tin huano peltto.

Perimämme ulottuu myös henkisille ja hengellisille palstoille. Sielläkin tarvittaisiin rehellisyyttä ja realismia. Saarijärven Paavon stoori kertoo oikein ymmärrettynä paljon suomalaisuudestamme. Joko nöyrästi puurtaen tai puristettujen hampaiden välistä ärräpäitä päästellen on perinteinen suomalainen sissi käynyt vaikeuksien kimppuun. Mutta saman kaverin on äärimmäisen vaikea luopua junnaavasta asenteestaan, vaikka viisarit neuvoisivat ottamaan kuokasta uudenlaisen otteen. Eikä se kuuluisa Sisukaan näytä oikein pärjäävän kaikenmaailman dopingin keskellä.

Suuri Raamatun tutkija Aapeli Saarisalo virkahti kerran kuunneltuaan aikansa vierasmaalaisten itsekehuskelua: – Sanotaan meistä suomalaisista mitä tahansa, olemme me kuitenkin suhteellisen rehellisiä.

Jos se on totta, niin silloin voisi Jumala olla ainakin yhdessä asiassa meihin tyytyväinen. Mitä silloin siitä, jos meitä markkinatalouden valhemaailmassa pidetäänkin lapsellisen hyväuskoisina. Totuutta, oikeudenmukaisuutta ja rehellisyyttä kannattaa olla aina hankkimassa – ei myymässä, vaikka se tuottaisikin lyhytaikaista voittoa.

Aivan korvaamatonta se on ihmisen suhteessa Jumalaan. Raskain mahdollinen erehdys on kuvitella voivansa itse rakentaa tuon suhteen kuntoon. Viimeaikainen keskustelu suomalaisten uskovaisuudesta on paljastanut, että suuri enemmistö on valinnut tuon kohtalokkaan tien.

Jospa kaikki uskaltaisivat aivan yksinkertaisesti pyytää Jumalalta, että Hän tavalla tai toisella palauttaisi kansamme ylpeän hengettömyyden tuhoavalta polulta. Jokainen voisi turvallisin mielin asettautua itse Jumalan eteen. Hän ei tee kenellekään mitään pahaa. Silloin saisimme kiittää suomalaisuuden siunauksista, eivätkä ne huonommat geenimme pääsisi niskan päälle.

Sellaista ei suomalaisenkaan tarvitse kaukaa etsi. Senkun polkaiset Haminaan, niin sieltä niitä löytyy kaksin kappalein – muualla maailmassa varmasti ties miten monta.

Lienee enemmän haaveilua kuin faktaa, kun kaikkien teiden väitettiin aikoinaan vievän Roomaan. Joissakin historian vaiheissa se ei poliittisesti ja uskonnollisesti ajateltuna ole ollut kaukana. Ja voihan olla, että maailman kallistuessa kunnolla Raamatun Ilmestyskirjan maisemaksi Colosseumin ja Vatikaanin varjot nousevat jälleen vahvasti horisonttiin. Mutta sitä ennen on monelta tieltä poikettava.

Ympyrän kiertäminen ei ole ihmiselle outoa. Mitä perusteellisemmin on eksyksissä, sitä varmemmin se kuulemma tapahtuu. Eli silloin ollaan niin eksyksissä, ettei edes ymmärretä olevansa eksyksissä. Sellainen ympyrän kiertäminen se vasta tavallista onkin.

Ihminen toistaa itseään. Historian väitetään tekevän samoin. Viisaat luonnontieteilijät sanovat koko maailmankaikkeuden kiertävän systemaattisesti radallaan. Tai ainakin melkein… matkallaan ei mihinkään. Paitsi, että elollinen luomakunta kehittyy reissun varrella alkulimasta kohti auvoista onnelaa, mitä uskonnoista ynnä muista varhaisen kehitystasonsa pidäkkeistä vapautunut ihminen suvereenilla tietämyksellään hallitsee. Uskokoon sen, joka pystyy.

Jääräpäisyyttä ja päämääräisyyttä ei ole aina helppoa erottaa toisistaan. Useinhan ne asustavat saman kallon sisällä. Jos kaksi sellaisen asenteen kaveria osuu kierroksellaan samalle kaistalle, silloin näennäisen pienet asiat ratkaisevat jatkon.

– Minä en hullun edessä väisty, uhoaa toinen. – Minä taas väistyn, vastaa toinen ja vaihtaa kiltisti reittiä.

Hengellisessä matkanteossa ympyränkierto vasta yleistä onkin. Sen yleisin tunnuslause on Luulojen Kirjasta repäisty jae: – Jokainen tulee omalla uskollaan autuaaksi. Tämän pelkistetyn opinkappaleen varassa miljoonat ja vielä miljoonat ihmispolot ovat kiertäneet elämänsä ympyrää uuvuksiin asti. Toista tietä tarjoavat leimataan käännyttäjiksi – tai nykyisin – suvaitsemattomiksi.

Mutta aina silloin tällöin saa Kristuksen evankelistana olla todistamassa iloista tapahtumaa. Joku ympyräänsä tarpova eksynyt löytää elämäänsä parhaan mahdollisen päämäärän ja tien sinne.

Jeesus sanoi: – Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan tule Isän luokse muutoin kuin minun kauttani.(Jh.14:6)

Ja varmemmaksi vakuudeksi Jeesus vielä tarjoutuu matkaoppaaksi. Hän kun sen tietää, kuinka taipuvaisia olemme ominpäin kiertämään ympyrää.

Kirjoitan tätä Ivalossa. Olen saanut viettää viikonlopun Jumalan sanan ja Lapin ihmisten parissa. Taikaa tai ei, niin ympäristö tekee aina ruuhka-Suomessa pyörivään vaikutuksen. Tää jylhä karu maa, tää aava Lapin maa.

Lappia voi hätäpäissään väittää myös köyhäksi, mutta niin tehdessään paljastaa oman tietämättömyytensä. On vain ollut aina niin – ja tulee aina olemaan niin, että Lappi ei paljasta rikkauksiaan kiirehtivälle. Ken sen kultaa huuhtoa tahtoo, saa varautua maksamaan siitä runsaalla ajallaan.

Omissa silmissäni näen Lapin kauneuden kukkeimmillaan sen ihmisissä. Minua koskettaa se nöyryys, millä he ovat oppineet elämään luonnon ehdoilla. Siinä mielessä ymmärrän kovin niitä alkuasukkaita, jotka pontevastikin vastustavat etelän ihmisten invaasiota alueilleen. Täällä ei kaivata mukavuudenhaluisia city-vihreitä. Puolustakoot he susia ja liito-oravia siellä kehäteiden tuntumassa. Lapissa erämaan todellisuus ja siitä nouseva kokemus määräävät viihtyisyyden viitat. Se on senkaltaista elämänviisautta, jota vastaan on turha matkustaa kapinoimaan.

Majapaikassa herätessäni kohtasin muuten heti sarvipään. Se kiipesi mutkitta taloa ympäröivän tulvavallin päälle ja aivan kuin olisi virnistäen tokaissut, että “täällä sitten määrään minä“. Kun sitten kunnon turistin tavoin sain lopulta kameran stemminkiin, niin sarvipäästä ei näkynyt enää muuta kuin papanat.

Erityisesti etelän ihmisen hölmöyden huomattuaan saattaa sarvipää heittäytyä kiusallisen inhimilliseksi. Ja vuodesta toiseen palautetaan paikalliset asukkaatkin tiedostamaan, kuka on Lapin todellinen valtias. Kun koivut herkeävät hiirenkorville, ilmestyy sarvipää erämaista kuopimaan ojanpenkkoja, kopistelemaan kylänraitteja ja tutkailemaan, minkä makuisia yrttejä emännät yrittävät varjella ryytimaissaan. Jos sopivaa suuhunpantavaa ei heti keväällä löydy, saattaa sarvipää heittäytyä makooksille satoa odottelemaan ja talonväen vierasvaraa testaamaan. Miten luulisit pärjääväsi, etelän mies? Jopa ruotsalaiset ovat oivaltaneet, että ihmisen ja poron kohdatessa viisaampi väistää.

Sama pätee sen vaarallisimman sarvipään suhteen. Suuressa epäviisaudessaan nykyihminen on yltynyt ihastelemaan Lapin shamanismia ja kaikkia muita taikuuden harjoittamisen muotoja. Niitä esitellään kiihtyvällä tahdilla televisiossa muka jännittävinä mutta viattomina mielen seikkailuretkinä. Okkultismi yhä uusia muoti-ilmiöitä etsiessään kertoo ennen muuta siitä, että tuhoon tuomittu paholainen ei ole menettänyt toivoaan suistaa tuhoon tietämättömiä, mutta omasta mielestään ylen fiksuja nykyihmisiä.

Salatieteillä, joogalla ja muilla mielentaivutusmenetelmillä leikkiessään ihminen jää lopulta yhtä avuttomaksi kuin etelän mies Lapin aavalla jänkhällä.

Viisaampaa väistää ja turvautua ihmiselämän luotetuimpaan eräoppaaseen, Jeesukseen Kristukseen.

Meni viikonloppu siirtolaisten parissa Ruotsissa. Se pisti miettimään omia juuriaan. Minun tapauksessani olisi kyllä kuvaavampaa puhua juurettomuudesta. Muuttojen lukumäärissä putosin rattailta jo viime vuosituhannella.

Mutta ihailin ja aplodeerasin näille siirtolaisille. Ihan julkisesti ja ihan innoissani. Heissä löytyy särmää vielä eläkevuosinakin. Arvo on noussut virallisesti  myös Ruotsin pärstäkerroinpörssissä. Kun rikas naapurimme joutuu yhä rajumpaan pystypainiin kaikkialta saapuvien muukalaisten kanssa huomaavat he, että “finnet” seisovat heidän kanssaan samalla puolella rintamaa. Oman hipiän kannalta on siis parasta olla pitämättä suomalaisia enää muukalaisina.

Siirtolainen ei muuten ole sama kuin muukalainen. Toki hänestä voidaan tehdä sellainen yhtä omissa kuin toistenkin silmissä. Se on eletty juttu Maraboulla, Volvolla ja Boråsin kutomoissa. Mutta pohjimmiltaan siirtolainen on rohkea rakentaja. Kun kaverit aikoinaan jäivät osuuskaupan baariin herroja kiroilemaan, kärräsi hän eukon, muksut ja seinäryijyn autolauttaan. Ei kääntynyt kankea kieli heti ruotsia laulamaan – kaikilla ei vieläkään. Mutta työhön käytiin käsiksi ja siitähän se palkka maksettiin. Ilman siirtolaisia olisi hulppeasta kansankodista jäänyt varmasti pari nurkkaa rakentamatta.

Siirtolaisuus on joutilaisuutta torjuvaa rohkeutta. Suomalainen voisi vieläkin heittäytyä siirtolaiseksi. Vaikka omassa maassaan. Se olisi verrattomasti rakentavampi vaihtoehto kuin somaleiden perään haukkua luksuttaminen.

Muukalaisuus on muuta maata. Joskus syyllinen katsoo tuimasti peilistä, mutta ei aina. Erilaisuuden pilaantuminen muukalaisuudeksi on kaikkien katseluetäisyydellä olevien yhteinen häpeä. Muukalaisuutta ei kenenkään tarvitse hyväksyä. Mutta ei se oman kadun varrelta häivy kuin myönteisyyden luutaa heiluttamalla. Sen luudan varressa on treffipaikka kaikilla maailmankatsomuksilla.

Tuskallista mutta rehellistä on myöntää, että tunnustavana kristittynä eläminen on vaikeaa muukalaisuuden hiertämättä. Varmasti monet muslimit kokevat samaa.  Todennäköisesti näistä hiertymistä on versoavat yhtä hyvin luostarilaitokset kuin terroristihautomot. Mutta silloinkin on kysymyksessä vain yksi ihmisen lukemattomista pakoteistä. Arkipäivä lampaana susien keskellä tuntuu liian rankalta elämän tositeeveessä.

Lääkettä taitaa löytyä tasan kaksi. Ensinnäkin vertaisterapia. Yhtä monta kun löytyy kieltäytyjää varastoida lamppuaan vakan alle, löytyy myös muukalaisuuttaan huokailevaa. Melkoinen huokailukuoro – siis.

Toinen apu onkin sitten omaa luokkaansa. Hän on Kristus, muukalaisuuden täysoppinut. Vaikka Hän käytti aikansa puhtaasti toisten auttamiseen, ketuilla ja taivaan linnuilla oli suurempi varmuus seuraavasta yösijasta. Ja kaiken kateilun, juonittelun ja joukkohulluuden huipuksi Hänen muukalaisuutensa kruunattiin orjantappurakruunulla ja ristin nauloilla.

Että muilla elämän muukalaisilla olisi vähän helpompaa. Matkalla sinne, missä muukalaisuus on mahdotonta.

Älä nyt typeriä kysele! Näytänkö minä muka vihamieliseltä? Palmunoksa, tottakai! Minähän rakastan Jeesusta. Laulelen Hänelle kiitoslauluja päivittäin ja yllytän toisiakin siihen. Liputan julkisesti Jeesuksen puolesta.  Minä haluan heiluttaa palmunoksaa.

On pääsiäislauantai. Kuljen omaa tietäni Emmaukseen – vai oliko se jonnekin muualle. Joskus niin päämäärätietoinen uskonvaellus saattaa tuokiossa vaihtua hapuilevaksi kompuroinniksi. Tässäkö on se kirkastumistaan kirkastuva tie? Vahvan uskon elementeistä hengittää enää toivo. Sekin hiipuvin hengenvedoin.

Jeesus on haudassa. Kiiluvin silmin kiihtynyt kansanjoukko todisti Hänen ristiinnaulitsemistaan. Jos sallin omantuntoni saavuttaa itseni, sillä on mukanaan juuri se viesti, jota tahtoisin olla pakenemassa – minne vain.

Mutta en jaksa enää paeta. Omatunto saavuttaa. Se kertoo vastaansanomattomasti, että minäkin olin siinä kansanjoukossa. Enkä vain toisten takaa kurkkimassa vaan itse työssä. Omin kiiluvin silmin. Jumalan Poikaa ristiinnaulitsemassa.

En ymmärrä, missä vaiheessa palmunoksa kädessäni vaihtui karkeaksi naulaksi. Syntieni koko painolla se naulitsi synnittömän oman häpeäni paaluun. En ymmärrä syntiäni, mutta se ei muuta sitä olemattomaksi. Väkijoukon huumaan yhtyminen ei lisää turvallisuuden tunnetta.

Tuolla vilahti Pietari itkusta tyrskähdellen. Tunnen tarvetta tehdä seuraa.

Pääsiäisaamu julistaa, kuinka turhaa on yritys surmata elävä Jumala. Lopputulos on alaston. Palmunlehtiä heiluttavan ihmiskunnan suusta paljastuvat raatelevat sudenhampaat. Ei ihme, että huonon omantunnon takaa-ajama ihminen on muuttanut vuosi vuodelta lakeja pehmentääkseen Pääsiäisen todellisuutta. Naulat pysyvät tiukasti rauhanmarssijoiden käsissä. Totuus on jatkuvasti ristiinnaulittava.

Mutta minä haluan heiluttaa palmunoksaa. Niin todennäköisesti Sinäkin. Miten sen teemme?

Tunnustautumalla jälleen kerran naulamiehiksi ja -naisiksi. Ihmisiksi, jotka eivät ilman ylösnousseen ja kuoleman voittaneen Kristuksen apua tunne rauhan tietä. Voimme palata ristille polvistuen. Siinä asennossa emme voi lyödä. Siellä saamme avata vihan puristaman nyrkkimme ja pudottaa siitä hyödyttömän naulan.

Sydän kiihkosta pamppaillen Maria riensi tyhjältä haudalta. Saamme juosta hänet kiinni ja huutaa koko vihan myrkyttämälle maailmalle: – Hän on ylösnoussut! Olen kohdannut Herran!

Katsopa silloin kättäsi.

Miten ihana palmunoksa!

Kenelle sellainen onnistuisi? Tuskin ainakaan meille suomalaisille. Emme ole juhlista kuulua rotua. Emme sittenkään, vaikka joka viikonloppu korkataan tuhatmäärin pulloja juhlamielen löytämisen toiveissa. Monenkirjavista tuloksista saamme lukea viimeistään maanantain lehdistä.

Eilen saimme Hannelen kanssa olla aidossa juhlassa. Häät – jos ylipäätänsä mikään – on todellinen juhla. Se on suurta juhlaa kahdelle ihmiselle ja heidän läheisilleen. Se on juhlaa avioliitolle sellaisena kuin Raamattu sen ilmoittaa. Siksi juhlahumuun yhdytään myös taivaassa.

Mikä sitten tekee asiasta tai tilanteesta juhlan? Pitääkö elämyksiä jahtaavan nykyihmisen metsästää aina hurjempia – ja salli minun sanoa – sairaampia temppuja päästäkseen juhlatunnelmaan?

On toinenkin tie. Se on helpompi. Halvempi. Turvallisempi. Ja mikä parasta: se jättää paremman jälkimaun. Sellaisen, jota kehtaa hyvin mielin muistella vielä vuosikymmenien kuluttua. Mutta malta! Lataan uteliaisuuttasi vielä muutaman rivin verran.

Taattua juhlaa ei rakenneta ulkoisella koristuksella sen kummemmin kuin kuuluisilla esiintyjillä. Yleensä niillä hilataan vain odotusten lippu tappiinsa, mistä se itse tilaisuuden kestäessä valahtaa kiusallisen usein puolitankoon. Tietysti, syntyyhän siitäkin juhla: surujuhla. Tämä kaikki koskee kiusallisen usein myös hengellisiä tapahtumia.

Olennaisinta juhlassa on mukanaolijan asenne. Vertaileva, arvosteleva, kilpaileva mielenlaatu onnistuu tärvelemään vuorenvarmasti ainakin oman juhlamielen. Yleensä hapantuminen ei edes jää siihen. Kun nyt henkimaailmoista peistä taitetaan, niin arvostelunhenki ei kovin suurta rakoa tarvitse astuakseen myrkyttämään ihmiseltä juhlamielen.

Mutta osaatko Sinä pukeutua kiitollisuuteen? Oletko edes yrittänyt? Vai odottaako se kostyymi käyttöönottoa jossakin komerosi perukoilla?

Kiitollisen ihmisen kohtaaminen tekee arkipäivästä juhlan. Se ryöpsähtää ylle kuin aurinko synkän pilven takaa. Ennenkuin ehtii edes tajuta, se pukee lähellä olevatkin juhlaan – ellei sitten halua välttämättä verhoutua kateuden haalariin. Se on oma valinta.

Kiitollisuus näyttää kattavan juhlapöydän sinnekin, missä meidän mielestämme ei ole pienintäkään juhlimisen aihetta.

Vaan onpas sittenkin. Elämästä sopii olla aina kiitollinen. Elämän lahja on jatkuvan juhlan arvoinen. Äläkä edes yritä sitoa sitä vallitseviin olosuhteisiin. Vaikka olisit juuri nyt se päivänpaistetta odottava risukasa, niin Kristuksesta hohtava kirkkaus ja voima tekevät elämästäsi juhlavan ruusutarhan. Oletko antanut Hänelle siihen tilaisuuden? Oletko anonut sitä? Etsinyt? Kolkuttanut?

Ja varsinainen juhlapöytä: se odottaa.

Se lienee urheilun synnyttämä termi. Elämän pelikentän sotkeentuessa käsite on sittemmin adoptoitu moneen uusiokäyttöön. Jos siis olo tuntuu eksyneeltä, on paikallaan ottaa: uusi aikalisä.

Aika mennä solahtaa läpi sormien luvattoman nopeasti. Maailman meno on hektistä. Se tempaa mukaansa lähes vastustamattomasti. Ainakin, jos ei ole joku Linkola, joka on ottanut missiokseen lyödä kantapäät lattiaan kaikessa mitä ympärillä tapahtuu. Mutta jos ruoka on haettava muualta kuin katiskasta, niin silloin on jo annettava periksi vallitseville pelisäännöille.

Ihmiselle on pysähtyminen ollut aina vaikeaa. Silloin kun on draivi päällä, emme siedä tiellämme köröttelijöitä. Jos on terve ja mielekästä puuhaa, on helppo sortua vertailemaan omia tehojaan muiden velttoiluun. Jos havahdut tähän kohdallasi, olet ajautunut vauhtisokeuteen. Mutta älä sure. Et ole ole yksin. Tervetuloa varikolle!

Jumala ei ole koskaan piiskaamassa ihmistä parempiin suorituksiin. Se ei yksinkertaisesti kuulu Hänen tapoihinsa. Silti Jeesuksen seurassa tapahtui ( ja tapahtuu edelleen ) loputtomiin mielenkiintoisia asioita. Raamattu kertoo meille elävästi, kuinka huikea innostus valtasi kokonaisia kansanjoukkoja. – Tätä täytyy saada lisää! Tuota en kyllä jätä näkemättä! Vielä vähän!

Siksi Jeesus on aina joutunut toppuuttelemaan ihmisiä. Jos Hän kerran pisti ranttaliksi temppelissä ahneiden kauppiaiden vuoksi, niin ehkäpä Hän tänään tyhjentäisi pörssit. Kaikenlaiset tehokkuuden takaa-ajajat Hän saattaisi asuttaa vasta vapautettuun Timbuktuun.

Ja vaikka Hän ei mitään näistä minun salaisista toiveista täyttäisikään, niin kuitenkin Hän yhdistäisi kätensä megafooniksi ja huutaisi koko kiireittensä kuluttamalle ihmiskunnalle: – Aikalisä! Hellittäkää jo, hyvät ihmiset!

Yksilötasolla tätä tapahtuu jatkuvasti. Siitä ei vain uskalleta puhua. Ymmärrystä kun ei maailman kiihdytyskaistalla juuri tarjoilla. Ei semmoiseen pehmoiluun ole aikaa. Mutta jos Sinut on tavalla tai toisella, tahdoitpa tai et, pysäytetty, kysymys on mitä todennäköisemmin Jumalan rakkaudesta. Ei koskaan vihasta. Muista tämä.

Jokainen tarvitsee aikalisää. Kerran, toisenkin, yhä uudelleen. Ensimmäisen jälkeen on toinen jo helpompi hyväksyä. Kohta niitä rupeaa suorastaan kaipaamaan. Ja jos aikalisällä suostuu kuuntelemaan parhaan mahdollisen koutsin, eli Jeesuksen, ohjeita, niin tämä elämäksi kutsuttu peli saa jälleen aivan uutta mielekkyyttä.

Parempi olisi muutenkin antaa Hänen kulkea  edellä. Tahti on nimittäin sellainen, että Häntä ei voi seurata kieli vyön alla.