Viime viikolla oli minun vuoroni saada rokotus koronavirusta vastaan. Otin sen turvallisin mielin. Muutamat läheisistäni olivat kyllä ratkaisusta pettyneitä. Tunnen kuitenkin henkilöitä, jotka tämä joidenkin mielestä “tavallinen” influenssa on vienyt sairaalaan taistelemaan hengestään. Pari heistä on hävinnyt taistelun. Omilla hoksottimillani ymmärrän, että riskiryhmäläisenä ja ikäni puolesta itse tauti olisi minulle monisatakertaisesti kohtalokkaampi kuin sitä hillitsevä rokote.

Sen sijaan siihen eivät hoksottimeni yllä, miksi niin monia kiinnostaa suhtautumiseni pandemiaan ja erityisesti näihin rokotteisiin. Onko valinnoillani merkitystä, vaikka en tiedosta olevani näissä asioissa minkään sortin asiantuntija? Paras ymmärrykseni onkin silloin neuvonut kyselijöitä kääntymään todellisten asiantuntijoiden puoleen. Näin vakavaa asiaa ei pidä käsitellä mutu -tuntumalla.

Siinä vaiheessa on usein pulpahtanut pintaan kysymys siitä, voiko näiden ruuduista tutuiksi tulleiden viranomaisten tietoon luottaa. Samalla on paljastunut se, mikä on tuon aiemmin omistetun luottamuksen syönyt. Se on somessa riehuva informaatiovirus, joka on tartuttanut miljoonia ihmisiä pahemmin kuin itse korona. Kun se kerran on päässyt iskemään piikkinsä tiedonjanoisen ihmisen mieleen, on paluu vaikeaa. Yksi tieto kumoaa kohta toisen ja uusi päivittää edellisen. Enää ei edes koneen sulkeminen auta. Mieleen on iskenyt virus, joka vastedes saa epäilemään kaikkea pandemiaan liittyvää tiedotusta – puhumattakaan siitä – mitä jätetään kertomatta.

Näin on yhteiskunta Suomessakin jakautunut. Perinteinen luottamuksemme viranomaisiin on leimattu arkuudeksi, typeryydeksi ja laumasieluisuudeksi. Ja tässä sodassa potut maksetaan pottuina, jolloin rokotekauhuiset ja pandemiaa vähättelevät niputetaan puolestaan itsekkäiksi hörhöiksi, joilta d-vitamiinista huolimatta puuttuu kaikki vastuuntunto lähimmäisistään.

Hyvät ystävät! Ei se näin saa mennä. Rokotepiikki on ja pysyy vapaaehtoisena. Sen sijaan toinen toisemme piikittelyn lopettaminen on yhteinen uroteko. Mielipiteistämme riippumatta olemme kansana tässä kriisissä samassa veneessä. Päästäksemme kerran suvantoon meidän tulee soutaa samaan suuntaan ja olla keikuttelematta yhteistä venettämme.

Jumala siinä meitä auttakoon!

Radiopuhelinliikenteessä tarvitaan instrumenttia nimeltä tangentti. Sitä kun painetaan, niin oma puhe lähtee eetteriin muiden kuultavaksi. Viimeisenä sanana pitää sanottaman “kuuntelen”. Se tarkoittaa sitä, että nyt on toisilla puheenvuoro.

Riiteleminen radiopuhelimessa on työlästä. Jos ei pinna kestä kuunnella toisen sanailua loppuun, niin oman tangentin painaminen ei saa ilmoille kuin korviasärkevän vinkumisen. Se pilaa molempien mahdollisuuden keskusteluun. Myönnettävä kai on, että päällepuhumisen kakofonia onnistuu meiltä hyvin ilman radiopuhelintakin.

“Missä on paljon sanoja, sieltä ei syntiä puutu, mutta joka huulensa hillitsee, on taitava.”(Sananlaskut 10:19). Viisas mies tuo Salomo.

Mehän ihailemme hyviä puhujia. Sanoissaan sujuva ja olemuksellaan valloittava puhuja onnistuu valkaisemaan mustankin lähes valkoiseksi tai päinvastoin. Sanaisen säilän virtuoosi hiljentää kuulijansa tämän omaan mitättömyyteensä. Niin on pölynimuri, vitamiinipurkki tai poikkipuolinen mielipide ostettu, vaikkei sellaisia tarvitsisikaan.

Hyvät kuuntelijat ovat harvassa. Tämä paljastuu viimeistään silloin, kun olemme ajaneet elämässämme jonkin sortin kolarin. Kuka kuuntelee silloin selityksiämme?

Ei tarvitse omistaa terapeutin valtakirjaa ollakseen hyvä kuuntelija. Mutta ajan antamista toisen hyväksi se kyllä vaatii. Jos koskaan, niin nyt on kuuntelijoilla kysyntää. Yhteinen sotamme virusta vastaan on ajanut meidät vähintään parin metrin päähän toisistamme. Tuhannet vanhukset ja jo valmiiksi yksineläjät nääntyvät hiljaisuuteensa. Toisistaan erotetut nuoret menettävät elämänhalunsa.

Haloo! Onko siellä ketään? Missään??? “Oi – jospa joku kuuntelisi minua”, Jobin tuskanhuuto ei ole lakannut kaikumasta.

Jumala on toki luvannut kuunnella kaikkia ja aina. Mutta jos itse delegoin kuuntelemisen Jumalan tontille, niin pakenen sitä vastuuta, minkä jakajaksi Jumala on minut – ja meidät – asettanut.

Mietipä sinäkin, kenelle voisit vielä tänään painaa tangenttia ja sanoa:

“Kuuntelen!”

Se on painajainen meidän saarnamiesten ohella monelle muullekin. Liian usein tulee painajaisesta totta. Vaikka koet puhuvasi kuin Runeberg parhaimmillaan, niin huomaatkin kuulijasi nuokkuvan kuin Espanjan aasit siestan aikaan.

Edellä mainitun tilanteen puolustukseksi on sanottava, että se on yleensä tahatonta. Valitettavasti kaikki ohipuhuminen ei sitä ole. Esitystapa ja valitut sanankäänteet vaikuttavat suuresti siihen, herkistyykö kuulija kuulemalleen vai antaako sanojen purjehtia tarkoituksella ohitse. Tullakseen kuulluksi olisi asia siis esitettävä kiinnostavasti ja kohteliaasti. Huuto tai pakkosyöttö palaa lähettäjälleen myrkyllisenä bumerangina.

Näin kriisiaikana odotamme kansalaisina, että meille puhuttaisiin selkeästi yhteisistä asioistamme. Kuullun ymmärtämisessä on usein vaikeuksia, eikä vika läheskään aina ole ollut meissä vastaanottajissa. Sitä on jopa pääministeri nöyrtynyt pyytämään anteeksi.

Mutta yleisimmin ohipuhumisen vaara uhkaa ihmissuhteitamme. Pitkälle jatkuessaan se äityy molemminpuoliseksi sanasodaksi, missä kuuntelemisen ja keskinäisen ymmärryksen etsiminen heitetään romukoppaan. Molemmat ampuvat sanallista sarjatulta omista poteroistaan, tai sitten vaivalla saavutettu sopu kääntyykin mykkäkouluksi.

Jos puhujan tulee suitsia sanomisiaan, niin ei kuuntelijankaan rooli ole toisarvoinen. “Et kuuntele minua!” Tuon olemme varmasti jokainen saaneet kuulla. Välinpitämättömyys toisen asiaa kohtaan kalahtaa äkkiä omaa nilkkaan. Tämäntapaista ohipuhumista voi tapahtua esim. niinkin tärkeässä tilanteessa kuin lääkärin vastaanotolla. Silloin voivat seuraukset luonnollisesti olla vakavia.

Avioliitto – ja perhepiiri yleensäkin – ovat toistensa ymmärtämisen elinikäinen harjoittelurata. Myös erilaiset yhteisöt hiovat meistä vahingollisia särmiä niin puhujina kuin kuuntelijoina. Pääsemme vapautumaan oikeassa olemisen pakosta.

Emeritusprofessori Osmo A. Wiio puki ohipuhumisen viisaalla huumorilla: “On aina olemassa joku, joka tietää sinua itseäsi paremmin, mitä olet sanomallasi tarkoittanut”.

Viihde on hyväksi. Näin väittää tv4 spoteissaan. Kyllä kristilliset lasi päässäänkin voi sanoa, että ei kaikki viihde ole pahaksi. Ja lasien kanssa tai ilman paljas heinäntekojärki oivaltaa, että liika mitä tahansa viihdettä on pahaksi.

Se on kaikille varmasti käynyt ilmeiseksi, että viihteellä on nyt kysyntää. Itse taiteilijapolot joutuvat vain kiemurtelemaan kuin mato koukussa. Mieli tekisi ja kukkaro vaatisi päästä keikoille, mutta tyhjät seinät eivät tyydytä kummankaan tarvetta.

Tiedämme kaikki, miksi sohvaperunat nyt surfaavat viihteestä viihteeseen. Jospa siten karu todellisuus pysyisi loitolla edes olkkarista. Illalla kun se kuitenkin hiipii unta uhkaamaan. Aamulla kahvimukin takaa tekee mieli katsella uutisia. Mutta aamusta toiseen ne vierittävät eteen todellisuutta, jonka kanssa on raskasta lähteä töihin – tai vielä raskaampaa jäädä kotiin. Etäduuniin, etäopiskeluun tai meillä ikäihmisillä siihen manattuun “omaehtoiseen karanteeniin”.

Koskahan sieltä tulisi ensimmäinen annos viihdettä, minkä turviin paeta?

En kirjoita näin ivaillakseni. Kyllä nämä ajat raastavat minuakin. Mutta sen koen ilokseni tunnustaa, että minun ei ole tarvinnut paeta viihteeseen, muista korvikkeista nyt puhumattakaan.

Kysymys ei ole mistään henkilökohtaisesta salaisuudesta. Aloitan päiväni Raamatusta nousevalla rohkaisulla. Ja sen sanomasta rauhoittuu huonolestuttavien uutisten ahdistelema mieleni yön levolle. Vartijani ei torku eikä nuku. Ja samoista somen uumenista mistä toiset louhivat viihdettä, valitsen itse Raamatun totuuteen ankkuroituvia opetuspuheita. Ja usko minua: niitä riittää. Kyllä Jumala osaa käyttää someakin. Evankeliumi on ihmiselle tosi hyväksi.

Talven kuluessa olen päässyt harvakseltaan vierailemaan seurakunnissa Jeesuksen asialla. Nyt ovat ovet jälleen menossä säppiin. Jokaisen on enemmän tai vähemmän huolehdittava omasta sisäisestä jaksamisestaan. Uskova lääkäriystäväni kirjoitti hyvän reseptin yleiseen jakoon. Nautittavaksi aamuin illoin.

“Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuska vai ahdistus, vaino vai nälkä, alastomuus, vaara vai miekka?…Olen näet varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit eivätkä henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva, eivät voimat, ei korkeus eikä syvyys eikä mikään muu luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (Room.8:35-39)

Teihin katsotaan tänään paljon. Itsestänne ehkä tuntuu siltä, että kysymyksessä en enemmänkin vahtiminen. Sen kyttääminen, mitä saisitte tehdä ja mitä ette.

Osittain olette oikeassa. Mediassa puhutaan salaisista bileistänne ja välinpitämättömyydestänne. Ja jos sitten muiden mahdollisuuksien puuttuessa treffaatte ostareissa, sekin herättää pahennusta. Varmasti tuntuu välillä siltä, että ainoa sallittu paikka nuorelle on omassa huoneessa ja etäopetuksessa.

Mutta suurin syy teidän katsomiseenne johtuu siitä, että te olette meille rakkaita. Tosi rakkaita. Meidät on eristetty teistä vielä jyrkemmin ukaasein kuin teidät kavereistanne. Oma askeleemme on jo lyhentynyt, eikä meistä ole enää tulevien haasteiden voittajiksi. Siksikin katsomme teihin. Koemme monta kertaa itsemme riistäjiksi, jotka ovat turmelleet mahdollisuuksianne rakentaa omaa onnellisuuttanne.

Vastentahtoinen yksinäisyys masentaa meitä kaikkia. Mutta erityisen myrkyllistä se on teille nuorille ja – ennemmin tai myöhemmin – kauttanne koko yhteiskunnalle. Ei voi olla oikein, jos olemme huolissamme anniskelupaikkojen aukiolosta ja samaan aikaan eväämme lapsilta ja nuorilta terveiden harrastusten mahdollisuuden.

On kuitenkin erittäin tärkeä muistaa, että te nuoret ja me ikäihmiset emme ole toistemme vihollisia. Me tarvitsemme toisiamme. Ette arvaakaan, miten papan sydän kaipaa rutistaa lapsenlapsiaan rintaansa vasten. Me rukoilemme ja tahdomme teidän parastanne. Uskomme, että tekään ette tahdo tieten tahtoen saattaa meitä jo haurastuneita koronan saaliiksi.

Jumala on suunnitellut elämään nuoruuden ja vanhuuden. Teillä nuorilla on se voimavara, jota me kaikki tarvitsemme. Ehkä meillä senioreilla on asettaa yhteiseen peliin kokemusta ja vuosien saatossa hankittua elämänviisautta.

Sen pohjalta haluankin rohkaista teitä, rakkaat nuoremme: koettakaa kestää, jaksaa ja sietää. Yhdessä – ja vain yhdessä – me selviämme.

Jumala siinä meitä auttakoon!

Kumpaa tietä sinä auraat?

Nykyisinä aikoina on lähes mahdotonta keskustella yhtään mistään ilman, että siinä ainakin epäsuorasti käsitellään koronavirusta. Tällä kertaa en edes yritä väistellä. Päinvastoin aion tarttua virusta suoraan sen piikkeihin. Toisella kädellä tarraan niiden niskavilloihin, jotka vähättelevät pandemian johdosta annettuja suojautumisohjeita ja sepittävät mitä ihmeellisempiä tarinoita rokotteen vaarallisuudesta.

Korona tuottaa meille monenlaisia ongelmia, sitä on turha kiistää. Rajoitukset ovat johtaneet toisten ihmisten välttelyyn. Meitä suomalaisia sissiluonteita se on ajanut entistä syvemmälle yksinäisyyden metsiin. Traagisia seurauksia nousee eteemme päivittäin. Monet ovat ajautuneet epätoivon tielle.

Tilanteeseen ei todellista toivoa anna kuitenkaan se, että meille väitetään maskien käytön olevan turhaa ja ettei etäisyyksiin ja hygieniaan tarvitse kiinnittää suuresti huomiota. Tämänkaltainen yltiöpäisyys on edesvastuutonta. Sellainen ihminen ei ajattele muita kuin itseään.

Totta on se, että kaikkien lääkkeiden käyttö altistaa meitä sivuvaikutuksille. Koronarokote ei tee poikkeusta. Mutta puhaltaa rokotevastaisuuden tuleen ei ruoki mitään muuta kuin pelkoa ja epätoivoa. Viranomaisten epäileminen ja salahankkeiden viljeleminen pitäisi rinnastaa vihapuheisiin. Tulisi syyttäjälle muutakin tekemistä kuin juosta Päivi Räsäsen kintereillä.

Ihmiset tarvitsevat toivoa. Sitä ei koskaan saada aikaan pelottelulla eikä vihjailevalla epäluuloisuudella. Koska todellista toivoa on, sille on raivattava päättäväisesti tilaa. Jumala sanoo olevansa olemassa meitä ihmisiä varten antaakseen meille tulevaisuuden ja toivon (Jer.29:11-13).

Tähän horjumattomaan lupaukseen saa tarttua jokainen, jota tulevaisuus pelottaa. Nämä päivät ahdistavat tavalla tai toisella meitä kaikkia. Jeesus ennusti niiden saapumisen. Hän kuitenkin vakuutti tahtovansa antaa ahdistukset voittavan rauhansa jokaiselle, joka uskossa Häneen turvautuu (Joh.16:32,33).

Ja sen toivoa antavan uskon Hän puolestaan antaa lahjaksi jokaiselle, joka syntejään katuen pyytää Häntä omakohtaiseksi Vapahtajakseen.
Sitä toivon tietä kannattaa kulkea ja aurata toisillekin.

Miksi sinua taas pakenin,
vaikka parastani tahdoit, tiedän sen?
Kuin sydänystävälle mulle kutsun annoit
jälleen tulla lepäämään.
Sinne kutsuit Mestarinkin,
ja Hän tapaamiseen saapui usein yksin.
Jätti rauhan taivaallisen,
että kautta hiljaisuuden sen noutaisin

Hiljaisuus,
syvä syvä hiljaisuus,
sinuun laskeudun kuin vuoripuro mereen.
Sinun syleilysi sydämeni rauhoittaa,
pyhä tuulenvire väsyneen taas virvoittaa
hiljaisuudellaan.

Jospa uskaltaisin jälleen olla luonas
pitempään kuin hetkisen!
Saanhan sisimpäni mustan,
kaiken ahdistavan tuskan
tuoda mukanain?
Getsemanen puiden varjoon
voinhan sydämeni kuormat
jälleen jättää?

Jotta rauha taivaallinen
kautta pyhän hiljaisuuden
jää siunaamaan.

Hiljaisuudella ja hiljaisuudella on eronsa. Hälinän ja kiireen keskellä kaipaamme rauhaa ja lepoa. Se on toivottua hiljaisuutta. Erikoisesti nyt kokevat monet pakotettua hiljaisuutta – jota vähätellen kutsutaan suositukseksi.
Hiljaisuuden kruunu on Jumalan järjestämä hiljaisuus. Aluksi ihminen yleensä kapinoi sitä vastaan. Jumalan järjestämän hiljaisuuden siunaus paljastuukin usein vasta ajan kanssa.
Sellaisesta hiljaisuudesta kertovat yllä olevat lauluni sanat.

Oma sukupolveni ja sitä nuoremmat ihmiset länsimaissa ovat saaneet elää turvallista aikaa. Vauraus on lisääntynyt ja tehnyt elämästämme yhä helpompaa. Olemme saaneet harrastella elämistä joutumatta koskaan taistelemaan sen puolesta. Olemme elelleet elämäämme päivästä toiseen leppoisassa odotuksessa, että asiat muuttuvat yhä paremmiksi. Näin meille luvataan.

On korkea aika herätä päiväunilta.

Viime päivät ovat riisuneet länsimaisen demokratialtamme keisarinvaatteet. Kun arvostelemme diktatuureja ihmisoikeuksien riistosta, olemme samanaikaisesti rakentaneet itsellemme somemaailman avulla vankilan, missä opetetaan epäilemään kaikkea ja kaikkia. Lopulta huomaamme epäilevämme jopa itseämme. Tosi elämä ei löydy eikä voi hyvin virtuaalisessa somemaailmassa.

Ostoskeskuksissa – ja somessa jälleen – huomaa, kuinka valitettavan monet naureskelevat mm. koronavirukselle. On aika ottaa suojautumiskeinot tosissaan. Tämä on harjoitusta vakavammille uhkatekijöille. Ajalle, jolloin saamme maistella pakkoa.

Ja tärkeistä tärkein. On aika ottaa Jumalan kutsu tosissaan. Muutokset maailmassa voivat saapua niin rajusti ja äkkiä, että valmistautumisaikaa ei jää. Ja meidän Kristuksen nimeä tunnustavien tulee kääntyä veltosta uskonasioiden harrastelusta seuraamaan Kristusta. Aivan tosissamme. Meidän on tehtävä parannus joutavista opinkiistoista ja istutettava Raamattu omaan käteemme. Joka päivä.

Arkkipiispana toiminut Martti Simojoki julkaisi jo v. 1950 kirjan nimeltä Kristinopin opetus. Käsitellessään Kristuksen tulemista Simojoki kertoo siitä kehityksestä, mikä maailmassa edeltää Kristuksen paluuta. Asian vahvistavia raamatunkohtia voi löytää kolmesta evankeliumista (Matt.,Mark.,Luuk.)

” *Luopumus kasvaa. Odotusaika vaikuttaa kristittyihin nukuttavasti. Erityisesti maailmanrakkaus valtaa sijaa kristittyjen parissa. Esiintyy vääriä profeettoja, jotka julistavat muuta kuin Kristuksen evankeliumia. Uskonnollinen elämä kulkee harhaan. Jos maallistuminen saa suuren vaikutusvallan kirkkojen elämässä, se vaikuttaa vielä enemmän ihmisten muussa yhteiselämässä.

*Laittomuuden henki. Luopumuksen kasvaessa ihmiset lakkaavat kunnioittamasta Jumalan asettamia elämän lakeja (luomisjärjestykset). Perhesiteet höltyvät ja epäjärjestys sekä laittomuus pääsevät valtaan yhteiskunnassa. Syntyy ”kaikkien sota kaikkia vastaan”.

*Kristittyjen vainot. Jumalaa vastustava liike, joka maailmassa on vaikuttanut aina syntiinlankeamisesta alkaen, saa yhä räikeämpiä muotoja. Kristittyjä tullaan pitämään valtiollisesti epäluotettavina henkilöinä. Valtio tahtoo saada määräysvallan kirkoissa. Tästä johtuu vaikeita taisteluja ja suuria kärsimyksiä Kristuksen tunnustajille.

*Antikristus. Jumalaa vastustava henki saa aikojen lopulla edustajakseen henkilön, joka asettuu Kristuksen asemaan (anti-Kristus = vasta-Kristus). Poliittinen valta koko maailmassa on hänen käsissänsä. Valheella ja väkivallalla hän pitää valtaansa voimassa. Perkele on antanut hänelle oman valtansa. Antikristus panee toimeen oman uskonnonharjoituksensa ja sortaa kaikkia, jotka eivät siihen yhdy. Langenneen ihmissuvun ylpeys saa Antikristuksessa korkeimman edustajansa. Hän julistaa itsensä Jumalaksi.

*Suuret onnettomuudet. Jumalaa vastustavat vallat johtavat lopulta suuriin onnettomuuksiin (sota, nälkä, maanjäristykset, vrt. atomipommin tuhot). Tällöin tulee näkyviin, että synti tuhoaa elämää.”

Mitä kristitty siis tekee, kun näkee kaiken tämän tapahtuvan, Martti Simojoki? ”Kristitty elää maailman yössä, mutta hän tietää, että päivä on lähellä. Hän tahtoo elää valkeuden lapsena. Ajan ahdinkojen keskellä hän rohkaisee itsensä ja nostaa päänsä, sillä hänen Herransa tulee pian”.

Erilainen joulu.Sellaiseen olemme nyt sisälle astumassa. Tahdoimme tai emme. Monet suunnitelmat ovat menneet uusiksi. Kaikille ei edes riitä varasuunnitelmia.

Ehkä lujimmille ottaa niillä, joiden traditio joulunvietosta on niin ehdoton, että mikään tai kukaan ei voi tehdä siihen muutoksia. Tänä jouluna sellainenkin ihminen joutuu huomaamaan olevansa myös muiden armoilla. Kokemaan sitä avuttomuutta, mistä moni on joutunut aina joulunsa rakentamaan.

Miljoonien lapsien mieliin syöpyy kuva joulusta, jolloin ei päässytkään mummin ja papan polvelle. Hiljaisuudessa lepattava kynttilä on ainoana todistajana katselemassa monen yksinäisen vanhuksen poskella kimaltelevaa kyyneltä.

Jos tippaakaan arvostamme lahjan antamista, niin nyt on annettava periksi perinteistämme. Se on lahja, jota viranomaiset nyt meiltä pyytävät. Ehkäpä seuraavana jouluna – jos Jumala sen suo – ymmärrämme niiden arvon entistä paremmin.

Mutta jos härkäpäisesti pidämme kiinni tavoistamme, niin olemme kenties tietämättämme rakentamassa kohtalokkaalla tavalla erilaista joulua toisille ihmisille. Kun joulun sanoma Kristuksesta, uuden elämän antajasta, kiirii yli maanpiirin, ei kai kukaan haluaisi olla tappavan lahjan kantajana rakkaimpiensa keskellä. Se voisi merkitä niin erilaista joulua, ettei siitä toipumiseen loppu elämä riitä.

Tämä erilainen joulu pitää kuitenkin sisällä valtavan mahdollisuuden. Saamme ehkä helpommin käännettyä mielemme joulun ulkonaisista tunnusmerkeistä siihen, mitä joulun perimmäinen tarkoitus todella lahjoittaa. Tänä jouluna on vähemmän houkutteita riistämässä osallisuuttamme kaikkein tärkeimpään.

Ihmiskunnalle on totisesti syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra! Jospa kaikki näkisimme tänä jouluna myös Hänen ristinsä. Kirkkaimpana valon antajana. Emme pakenisikaan sen julistamaa voiton sanomaa vaan kävisimme sen luo. Ristin lähellä on valtavasti tilaa kohdata myös rakkaimmat ystävänsä. Jospa tänä jouluna jokainen ottaisi vastaan pelastuksen lahjan. Jakaisimme sitä eteenpäin, koska se kuuluu kaikille.

Tulkoon sellainen joulu! Erilainen joulu!

Näinä päivinä monet asiat avaavat muistojen latua lapsuuden jouluun. Matka sinne on osa joulun lahjaa. Sen arvoa ei mitata yltäkylläisyydellä tai sen puutteella.

Lahjoista jos puhutaan, niin eiköhän juuri lapsena saadut lahjat kömmi esiin muistojen komerosta. Ainakin itselleni niiden käänteleminen vuosien karttuessa sykähdyttää aina vain enemmän.

Varhaislapsuudessa sain yleensä kaksi lahjaa. Toisen olivat sukulaiset hommaneet. Ilahduttavaa toki, vaikka se jäikin aina vähemmälle huomiolle. Mutta mitäs sanotte näistä: keinuhevonen, polkuauto, rattikelkka, auton ohjauspaneeli mittareineen ja vipuineen jne?

Myöhemmin minulle selvisi, että isä oli omin käsin nikkaroinut ne kaikki. Ymmärryksen karttuessa niiden arvo nousi silmissäni valtavasti. Vuoden varrella isä oli seuraillut puuhiani ja osasi valmistaa lahjani kehitystarpeeni mukaan.
Jo pitemmän aikaa olen ollut vakuuttunut siitä, että nykyisin hautaamme lasten joulun pakettiröykkiön a
lle. Lahjojen todellinen sisältöarvo laskee suoraan verrannollisesti niiden lukumäärään. Ehkä soisimme lapselle rikkaamman joulun antamalla hänelle vain yhden ja arvokkaan lahjan. Sellaisen, jota hän itsekin ymmärtäisi tarvitsevansa. Kustannukset voisi jyvittää sukulaispiirin kesken. Näin pääsisivät kaikki lähemmäksi joulun todellista ydintä.

Sillä vietämme joulua, koska Jumala lahjoitti meille yhden ainoan lahjan. Parhaansa. Oman ainoan Poikansa. Katsoessaan elämäämme Jumala tietää lahjansa tulevan ihmiskunnan suurimpaan tarpeeseen. Ilman Jeesusta jokainen meistä hukkuu synteihinsä.

Aina 26 -vuotiaaksi minäkin ylenkatsoin Jumalan antamaa lahjaa ennenkuin otin sen vastaan. Mitä valtavaa rakkautta Taivaalliselta Isältä, että Hän ei vetänyt lahjaansa pois! Ei sinultakaan.

“Kaikille, jotka ottivat Hänet vastaa Hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat Hänen nimeensä”(Joh.1:12).