Erilainen joulu.Sellaiseen olemme nyt sisälle astumassa. Tahdoimme tai emme. Monet suunnitelmat ovat menneet uusiksi. Kaikille ei edes riitä varasuunnitelmia.

Ehkä lujimmille ottaa niillä, joiden traditio joulunvietosta on niin ehdoton, että mikään tai kukaan ei voi tehdä siihen muutoksia. Tänä jouluna sellainenkin ihminen joutuu huomaamaan olevansa myös muiden armoilla. Kokemaan sitä avuttomuutta, mistä moni on joutunut aina joulunsa rakentamaan.

Miljoonien lapsien mieliin syöpyy kuva joulusta, jolloin ei päässytkään mummin ja papan polvelle. Hiljaisuudessa lepattava kynttilä on ainoana todistajana katselemassa monen yksinäisen vanhuksen poskella kimaltelevaa kyyneltä.

Jos tippaakaan arvostamme lahjan antamista, niin nyt on annettava periksi perinteistämme. Se on lahja, jota viranomaiset nyt meiltä pyytävät. Ehkäpä seuraavana jouluna – jos Jumala sen suo – ymmärrämme niiden arvon entistä paremmin.

Mutta jos härkäpäisesti pidämme kiinni tavoistamme, niin olemme kenties tietämättämme rakentamassa kohtalokkaalla tavalla erilaista joulua toisille ihmisille. Kun joulun sanoma Kristuksesta, uuden elämän antajasta, kiirii yli maanpiirin, ei kai kukaan haluaisi olla tappavan lahjan kantajana rakkaimpiensa keskellä. Se voisi merkitä niin erilaista joulua, ettei siitä toipumiseen loppu elämä riitä.

Tämä erilainen joulu pitää kuitenkin sisällä valtavan mahdollisuuden. Saamme ehkä helpommin käännettyä mielemme joulun ulkonaisista tunnusmerkeistä siihen, mitä joulun perimmäinen tarkoitus todella lahjoittaa. Tänä jouluna on vähemmän houkutteita riistämässä osallisuuttamme kaikkein tärkeimpään.

Ihmiskunnalle on totisesti syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra! Jospa kaikki näkisimme tänä jouluna myös Hänen ristinsä. Kirkkaimpana valon antajana. Emme pakenisikaan sen julistamaa voiton sanomaa vaan kävisimme sen luo. Ristin lähellä on valtavasti tilaa kohdata myös rakkaimmat ystävänsä. Jospa tänä jouluna jokainen ottaisi vastaan pelastuksen lahjan. Jakaisimme sitä eteenpäin, koska se kuuluu kaikille.

Tulkoon sellainen joulu! Erilainen joulu!

Näinä päivinä monet asiat avaavat muistojen latua lapsuuden jouluun. Matka sinne on osa joulun lahjaa. Sen arvoa ei mitata yltäkylläisyydellä tai sen puutteella.

Lahjoista jos puhutaan, niin eiköhän juuri lapsena saadut lahjat kömmi esiin muistojen komerosta. Ainakin itselleni niiden käänteleminen vuosien karttuessa sykähdyttää aina vain enemmän.

Varhaislapsuudessa sain yleensä kaksi lahjaa. Toisen olivat sukulaiset hommaneet. Ilahduttavaa toki, vaikka se jäikin aina vähemmälle huomiolle. Mutta mitäs sanotte näistä: keinuhevonen, polkuauto, rattikelkka, auton ohjauspaneeli mittareineen ja vipuineen jne?

Myöhemmin minulle selvisi, että isä oli omin käsin nikkaroinut ne kaikki. Ymmärryksen karttuessa niiden arvo nousi silmissäni valtavasti. Vuoden varrella isä oli seuraillut puuhiani ja osasi valmistaa lahjani kehitystarpeeni mukaan.
Jo pitemmän aikaa olen ollut vakuuttunut siitä, että nykyisin hautaamme lasten joulun pakettiröykkiön a
lle. Lahjojen todellinen sisältöarvo laskee suoraan verrannollisesti niiden lukumäärään. Ehkä soisimme lapselle rikkaamman joulun antamalla hänelle vain yhden ja arvokkaan lahjan. Sellaisen, jota hän itsekin ymmärtäisi tarvitsevansa. Kustannukset voisi jyvittää sukulaispiirin kesken. Näin pääsisivät kaikki lähemmäksi joulun todellista ydintä.

Sillä vietämme joulua, koska Jumala lahjoitti meille yhden ainoan lahjan. Parhaansa. Oman ainoan Poikansa. Katsoessaan elämäämme Jumala tietää lahjansa tulevan ihmiskunnan suurimpaan tarpeeseen. Ilman Jeesusta jokainen meistä hukkuu synteihinsä.

Aina 26 -vuotiaaksi minäkin ylenkatsoin Jumalan antamaa lahjaa ennenkuin otin sen vastaan. Mitä valtavaa rakkautta Taivaalliselta Isältä, että Hän ei vetänyt lahjaansa pois! Ei sinultakaan.

“Kaikille, jotka ottivat Hänet vastaa Hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat Hänen nimeensä”(Joh.1:12).

Se on sinun rukouksesi. Ja minun. Ja monien, monien muiden. Vaikka niitä ei olisikaan riimitelty ja soiviksi luotu. Vailla kaikkea mahtipontisuutta tai yleviä korulauseita. Yksinäisyydessä ja unohduksessa kyynelin maustettuja. Millaisia ikinä ne ovatkaan, silti ne ovat suomalaisia rukouksia.

Joka on avoimin mielin tutustunut Suomen itsenäisyyden historiaan, ei voi sivuuttaa rukouksen läsnäoloa. Viime vuosikymmeninä kristillisiä vaikutteita on toki yritetty juuria keskeltämme. Silti tutkimuksen mukaan useampi kuin kolme neljästä suomalaisesta rukoilee – ainakin silloin tällöin ja hädän hetkellä.

Suomalaisten rukous kätkee suojiinsa heidätkin, jotka eivät vielä rukousten Vastaanottajaa tunne. Se ei työnnä siunausten ulkopuolelle edes sellaisia, jotka katsovat pärjäävänsä elämässä omillaan. Rukoukseen turvautuva on oppinut huomaamaan, että rukouksen henkeen Jumala on sytyttänyt useimpien sydämet osoittamansa hyvyyden kautta.

Kansallisen itsenäisyytemme ollessa uhattuna rukous asettui suomalaisten poveen lähes itsestään. Presidentistä lähtien kehotettiin toinen toisiaan rukoilemaan. Sitä ei hävetty tai luokiteltu turhanpäiväiseksi. Uskon, että nytkään presidentillämme ei ole henkilökohtaisia esteitä rohkaista kansalaisia rukoilemaan nykyisen tilanteen johdosta. Rukousten kasvava tarpeemme paljastuukin siinä, että hän ei ärsytä ketään tekemällä niin. Aikamme suomalaisuuden niin sanottu moniarvoisuus osoittautuu huolestuttavaksi arvoköyhyydeksi. Siksi kannattaa presidentin sanoja miettiä tarkkaan hänen sanoessaan: “Yhdessä me selviämme!”

Yhdessä keiden kanssa? Tietysti toinen toisemme kanssa. Ihan sieltä pyramidin huipulta aina tänne salojen mökkeihin ja maahanmuuttajien vastaanottokeskuksiin asti. Jokaisen. Tämän sanominen ja toteuttaminen on yhteinen tehtävämme. Aikoinaan sitä kutsuttiin ´Talvisodan hengeksi´. Käsite on tuskin päivittämisen tarpeessa.

Mutta sittenkin: Mistä tuleekaan usko siihen, että yhteys syntyy ja kantaa meitä suomalaisia edelleenkin? Erilaisuuksista huolimatta on monta syytä olla Suomesta kiitollinen.

Joulu on lasten juhlaa. Tähän on helppo uskoa, sillä juhlitaanhan joulun päähenkilön varhaisinta lapsuutta. Siksi vanhemmatkin ´pyrkivät taas nuortumaan kuin lapset leikkimään´. Sen verran, mitä itse kunkin koukkuselkä periksi antaa. Totta on – ikävä kyllä – sekin, että monien muistot lapsuuden jouluista ovat kaikkea muuta kuin auvoisia. Sellaisen ihmisen odotukset ovat joulun jälkeisessä ´normaalissa´ elämässä.

Tästä joulusta tulee erilainen – hyväksymme sitä tai emme. Joulussamme yli koko maanpiirin tulee olemaan kutsumaton vieras. Liike-elämän epätoivoisesta houkuttelusta huolimatta se itse joutuu tinkimään osuuksistaan. Ihmisten ajatukset tuskin hautautuvat tänä jouluna pakettivuorien alle tai suurissa kekkereissä notkuvien herkkupöytien lumoihin.

Tänä jouluna olisi jokaisella erikoisen hyvä syy syventyä ajattelemaan joulunvieton todellista merkitystä. Sitä voisi visualisoida vaikkapa ristimällä kätensä. Olkoon toinen kätesi muisto ja toinen odotus. Ne molemmat kuuluvat adventtiaikaan ja sen päättävään jouluun. Älä unohda, että Jeesus syntyi sinua varten ja palaa uudelleen heille, jotka Häntä odottavat.

Aina keskiajalle kurottuva virsi 300 alkaa sanoilla ´Jeesuksen muisto ihana on mieltä ilahduttava´. Paljonko Jeesuksen muisteleminen tuottaa sinulle iloa? Onko se miten tuore ilonaihe, vai juuri näissä kaamoskeleissä esille nostettava kausikoriste kinkulla ja suklaalla marinoituna?

Entä millaisia ovat sinun odotuksesi Jeesukseen liittyen? Älä sivuuta kysymystä liian hätäisesti. Sinulla on tänä jouluna entisiä jouluja enemmän aikaa ja syytä aukaista hengellisten tarpeittesi pakettia. Tulet kuulemaan lähiviikkoina kymmeniä kertoja, että ´näin sydämeeni joulun teen, ja mieleen hiljaiseen taas Jeesuslapsi syntyy uudelleen´. Syntyy uudelleen tai kenties ensimmäistä kertaa, jos et säntää karkuun sydämesi ääntä.

Ensi kerralla lahjoista enemmän. Mutta nyt, juuri nyt, on paras aika aloittaa keskustelu seuraamme uskottujen lasten ja lastenlapsien kanssa joulun perimmäisestä tarkoituksesta. Se on parasta, mitä voimme heidän joulunsa eteen tehdä.

Pitkäaikaisten ystävieni piirissä on viime aikoina vieraillut toistuvasti ei-toivottu kulkija. Yhä nopeampaan tahtiin se on napannut ystävän sieltä ja toisen tuolta. Kukaan meistä ei pidä hänestä. Kulkijan nimi on kuolema.

Mistä tämä kertoo? Se on toistuva ja tarpeellinen muistutus siitä, että joukkomme on kuolevaisten kerho. Oma lähtövuoro ei voi olla enää kaukana ja se lähestyy päivä päivältä. Vääjäämättä. Mutta elämää ei ole annettu meille sitä varten, että käyttäisimme sen kuoleman pakenemiseen. Jos siihen sortuu, uhkaa itse elämä jäädä elämättä. Näin viisaasti opetti suomalaisen sielunhoidon isähahmo Eri Ewalds.

Hän otti Raamatun selkänojakseen sanoessaan, että jokaisen olisi syytä selvittää suhteensa kuolemaan jo hyvinä päivinään. Silloin jää paljon vapaata elämää elettäväksi.

Se, että luet näitä rivejä, kertoo sinun syntyneen. Elät tällä hetkellä sitä luonnollista elämää, jonka kuolema tulee eräänä päivänä lupaa kyselemättä katkaisemaan. Tässä toimessaan se on kiitettävän tasapuolinen, eikä ole jättänyt ketään osattomaksi. Raamattu vahvistaa asian: “Ihmisille on määrätty, että heidän on kerran kuoltava, mutta sen jälkeen tulee tuomio”(Hepr.9:27).

Hetkinen! Tuomio mistä?

Väärin käytetystä elämästä. Sitä kutsutaan yhä synniksi, ja synnin palkka on edelleenkin kuolema. Ei enempää, eikä yhtään vähempää. Synnistä tuhoisin on se, että ihminen kieltäytyy hyväksymästä Jumalan hänelle tarjoamaa pelastusta. Silloin ei edes luonnollinen kuolema riitä ja sulje hänen elämäänsä unohdukseen, vaan hänet herätetään viimeisenä päivänä iankaikkista kadotustuomiota varten. Se on loputonta kuolemista.

Ainoa onnellinen ratkaisu tulee Kristukselta. Hän sanoo, että pelastuakseen tuolta kammottavalta tuomiolta ihmisen tulee syntyä uudesti. Jos me kadumme syntejämme ja pyydämme Jeesusta pelastajaksemme, niin Hän antaa meidän SYNTYÄ UUDESTI(Joh.3:3-18). Meissä syntyy hengellinen ihminen. Siinä on ainoa mahdollisuutemme välttää tuomio ja iankaikkinen tuho.

Sellaisille ihmisille, jotka tähän mahdollisuuteen tarttuvat Jeesus lupaa: “Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?”(Joh.11:25,26).

Tämän minä uskon. Tule, siis kuolema, milloin tuletkin. Pitkäksi aikaa et minusta seuralaista saa. Jeesus on voittajasi!

Tottakai hivelee mieltä, kun lapset ja lastenlapset muistavat isiään ja pappojaan sanallisilla ja maistuvaisilla tervehdyksillä. Siinä heitetään hetkeksi syrjään kolestrolit ja etäisyydet (älkää vain hiiskuko kenellekään). On aika ottaa isyydestä kaikki buusti tuleville päiville.

Liitän mukaan esimerkin itse saamastani arvostuksesta. Valinta on ollut oiva, joskin tunnen sen mairittelevaksi. Päivän kunto ja omat kokemukset pyrkivät nimittäin haastamaan kortin väittämät.

Hoksottimet ovat siirtymässä entistä enemmän aikasytytykselle, jolloin nopeaa toimintaa rajoittaa ainakin hidas liikkeellelähtö. Haasteisiinkin on opittava suhtautumaan tietyllä kunnioituksella. Formulamainen kiihdytys ja vauhtisokeus voivat näet johtaa pikaisesti varikolle tai sitten terveysasemalle tarkkailuun. Niin – ja se rauhallisuus: onneksi vuodet ovat kasvattaneet hieman malttia suunsa suitsimisessa. Silloinhan saattaa toisille muodostua käsitys, ettei tilanne olekaan riistäytynyt käsistä. Tavoittelemisen arvoinen taito sinänsä. Nitrolla ja syvähengityksellä pääsee jo pitkälle.

Näillä vuosirenkailla on pakko ihailla nuoremman sukupolven isiä. Te olette paremmin läsnäolevina miehinä väistäneet monia isyyteen liittyviä miinoja, joihin itse ja ikätoverini olemme törmänneet päätä pahkaa. Tätä taustaa vasten ymmärtänette, jos me nyt aurinkomme laskiessa yritämme tyrkyttää isyytemme rippeitä omille lapsillenne. Kömpelöähän se tietysti on, mutta uskokaa: takana on aimo annos suomalaisen miehen karua rakkautta.

Isyys ei siis ole helppoa, mutta ei sitä ole sellaiseksi tarkoitettukaan. Selviytyminen isänä edes tyydyttävästi edellyttää jatkuvia valintoja, joissa perheellä täytyy olla etuajo-oikeus. Tekee kipeää katsella takaviistoon vääriä arvovalintojaan ja epäonnistumisiaan.

Saa uskoa tai olla uskomatta, että mies voi olla isä vain Jumalan armosta. Miehen ja isyyden identiteetti on tänään nopeasti hämärtymässä. Sitä tuhotaan sairailla vaatimuksilla muka tasa-arvoisuudesta. Siksi rohkenen kehottaa kaikkia isiä: älkää tinkikö isyydestänne, maksoi mitä maksoi.

Tarvitsemme siihen paljon Jumalan armoa. Ja sitä pitkää pinnaa.

Kaikki me odotamme erinäisiä juttuja. Sinäkin, äläkä väitä vastaan! Pienellä pohdinnalla odotuksen maalitauluja löytyy horisonttiin asti.

Joku odottaa aamua, iltaa, kahvituntia, palkankorotusta, hiihtokelejä, sitä oikeaa, bussia, labratuloksia, leikkausjonossa, koronarokotetta, parempaa seinänaapuria ja tietysti lottovoittoa. Tässä muutamia aluksi. Ota sinä viestikapula ja jatka listaa eteenpäin.

Toinen on odottaessaan vähän kaveria kärsivällisempi, mutta yleisesti ottaen olemme malttamaton sukupolvi. Kurjia odottajia kaikki tyynni. Odottavan aika on niin turkasen pitkä.

Kristityllä ihmisellä pitäisi olla hyvät eväät kärsivälliselle odottamiselle. Uskon perusolemus on levollisessa luottamuksessa, ei kyvyssä ratkaista kysymyksiä nopeasti. Astumalla sisälle rukouksen maailmaan tarjoutuu mahdollisuus riisuutua kiireestä. Silloin havahtuu tyytymään siihenkin, että maailma jää monen odotuksen verran keskeneräiseksi. Kaikkiin rukouksiin ei heru vastauksia, vaikka odottaisi kuinka.

Edellisessä kirjoituksessani ytimenä oli Jeesuksen paluu. Jumala kehotti minua puhumaan siitä enemmän. Hän sanoi, että minun adventtini on nyt ja tästä eteenpäin. Monia tämä Raamatun totuus pelottaa. Jos sinusta tuntuu siltä, on syytä tarkistaa oma suhde Jumalaan. Raamatun Jumalaan. Nimittäin todella uskoon tullut ihminen odottaa innolla Jeesuksen paluuta. Hän tulee noutamaan niitä, jotka Häntä odottavat. Se antaa voimaa kohdata rohkeasti ne ahdistavat ja raskaat koettelemukset, joiden enteet ovat nyt jokaisen nähtävissä.

Monet ovat salaa mielessään odottaneet, että voisivat tulla uskoon. Jokin ratkaiseva lenkki tuntuu kuitenkin aina puuttuvan, ja niin toivo jälleen himmenee. Älä luovuta. Salli maailmankaikkeuden kärsivällisimmän odottajan tulla avuksesi.

Jeesus Kristus on jaksanut odottaa kaikkia meitä, että Hän saisi tulla jokaisen elämään Vapahtajaksi ja Herraksi. Ja kun se saa tapahtua, voi helpottuneena heittää syrjään monet odotukset. Jeesus ei sano koskaan: “Olette jonossa!”

Useimmat muistavat tuon elokuvan. Siinä rasavillin Kevin -pojan yksinäisyys kääntyy huimaksi seikkailuksi, jonka taakse itse ongelmakin hautautuu. Elokuva saavutti valtaisan suosion. Seurauksena aihe kaluttiin jatko-osissa perusteellisesti loppuun.

Mutta yksinäisyys ei ole loppunut. Päinvastoin. Olojen ajautuminen koko maailmassa tukalammaksi myös yksinäisyydestä on kasvamassa yhä mittavampi ongelma.

Traagisinta se on elämän alku- ja loppupäässä. Silloin ollaan kaikkein riippuvaisimpia toisten antamasta tuesta. Sosiaalitoimi tuskailee avuttomuuttaan niin lapsiin kuin vanhuksiinkin kohdistuvien laiminlyöntien edessä. Unohtamisen ja syrjään jättämisen kautta tapahtuva kiusaaminen ei rajoitu vain koulujen yhteyteen.

Selityksiä löytyy. Ehkä kaikkein yleisimmin viljelty veruke on vetoaminen kiireisiin. Toki siinä on totta toinen puoli, mutta lähes aina omien asioidensa parempi järjestely vapauttaa aikaa toisille – jos vain halua löytyy.

Aina ei pelkkä mukana oleminen riitä. Raakaa yksinäisyyttä voi kohdata todetessaan toistuvasti olevansa joukossa epätoivottu ulkopuolinen. “Me ja ne” -asetelmat rakentavat muureja, joiden murtaminen on riskialtista. Niin tehdessään saattaa huomata itse joutuneensa ryhmän ulkopuolelle.

Yksinäisyydellä voi olla kauniit kulissit. Tämä tiedetään tuskallisesti monissa kodeissa ja parisuhteissa. Vain paljastumisen pelko ja sen tuoma häpeä voittavat halun huutaa apua. Tällöin yksinäisyyden uhrit jäävät piiloon löytämättä suojapaikkaa edes omasta kodistaan.

Useimmat seurakunnat ovat joutuneet rajoittamaan tuntuvasti toimintaansa. Meidän uskovien kunnia-asiana on silti huolehtia siitä, että kukaan omassa vaikutuspiirissämme ei unohdu yksinäisyyteen. Aikamme kuuluu myös toisille. Näinä rajoituksien aikoina voimme laajentaa tuttua kontaktipiiriämme ja olla itse aktiivisia. Muistamalla toisia olemme Jumalan asialla.

Onko Hän puhunut sinulle?

Mielessäni katselen lukijoita tämän kysymyksen edessä. Näen kirkastuvia kasvoja. Kyllä, kyllä vaan! Ja samassa alkaa muistomatka hetkiin ja tilanteisiin, jolloin itse Kaikkivaltias on ilmaissut itsensä pienelle ihmiselle. Sellaista ei yksinkertaisesti voi unohtaa. Jotkut muistelevat elämänsä vaiheita empien. Toivottavasti se oli Jumala, joka silloin saattoi minut tekemään sen tärkeän ratkaisun. Ehkä, ehkä Jumala puhuu – ainakin joillekin ihmisille.

Mutta löytynee epäilijöitäkin. Hakemallakaan ei mieleen nouse mitään sellaista, mitä voisi luonnehtia Jumalan puheeksi. Ja – taitaa toistenkin kohdalla kyse olla paremmin mielikuvituksesta.

Teille kaikille uskallan vakuuttaa: kyllä Jumala todellakin puhuu. Ihmisten kieltä. Kaikkien ihmisten kieltä. Mutta jos tämä lupaus kuuluu jokaiselle, niin ongelmakin on yhteinen: me emme kuule Jumalan ääntä. Tai – jos kuulemmekin, niin emme usko tai hyväksy kuulemaamme Jumalan puheeksi. Ainakaan, jos Hän ryhtyy koputtelemaan omaatuntoamme.

Jumalan ääntä voidaan kuulla luonnollisilla korvilla Pyhän Hengen voitelemassa saarnassa. Hänen äänensä voidaan nähdä luonnon moninaisessa rikkaudessa. Ja jos ihminen tosiaankin rukoilee, niin ei pidä yllättyä, että Jumala tosiaankin vastaa.

Katastrofinsa keskellä Job huudahti: “Jumala puhuu tavalla ja puhuu toisella, sitä ei vain huomata”(Job.33:14). Sitten hän jakoi kokemuksensa siitä, kuinka Jumala puhuu unien ja päivällä näkyjen kautta. Jopa sairauksien keskelle voi Jumala sijoittaa viestinsä. Ylipäätänsä: puhuessaan meille Jumalan keinovalikoima on rajaton. Jos huomaamme tämän, avautuvat aistimme ja ymmärryksemme helpommin Jumalan läheisyydelle.

Päätteeksi kaikkein varmin todiste Jumalan puheesta. Se on Raamattu. Raamatun sanassa kuulemme Luojamme ja Jumalamme äänen. Jos et ole hiljattain – tai koskaan – kuullut Jumalan puhetta, niin kysyn: oletko hiljattain – tai koskaan – lukenut kärsivällisesti Raamattua?

Siinä Jumala puhuu sinullekin. Vuorenvarmasti.

Näetkö taisteluita ympärilläsi? Niitä riittää maailman kaikilla kolkilla. Ja mitä kauemmaksi edetään urheilun parista, sitä sameammaksi muuttuvat säännöt. Katsojat huomaavat tulleensa tahtomattaan toisten pelinappuloiksi. Monessa maassa jännitys on vaihtunut peloksi. Kamppailua käydään kirjaimellisesti verissä päin myös nyrkkeilykehän ulkopuolella. Mikä meitä odottaa?

Taistelua vallasta ei tarvitse etsiä kaukaa. Jos ymmärrämme demokratian reiluksi peliksi, niin se on revitty alas ihan naapurissamme. Etäämpää saapuvat uutiset eivät tarjoa helpotusta. Kuvitelma, että etäisyys rakentaa turvamuureja, on nykymaailmassa aistiharhaa.

Monet johtovaltiot – ja erityisesti niiden johtajat – ovat mielestään ratkaisseet ongelman nerokkaasti. Kun keskitetään valta yksiin käsiin ja eliminoidaan toista mieltä olevat, ei ole enää valtataistelua. Oppitunti tästä on parhaillaan käynnissä mm. Venäjällä ja Valko-Venäjällä. Muu maailma seuraa huolestuneena, kuinka vallanjako tulee onnistumaan demokratian lippulaivana itseään pitävässä USA:ssa.
Huolet ei rajoitu yhteiskunnan huipulle. Kaupan ja muun elinkeinoelämän rattaissa synnytetään rautaisin ottein uusrikkaita ja poljetaan samalla maanrakoon heikompia. Some-jätit ovat ovat ulottaneet piilovaikutuksensa kaikkialle ja koukuttaneet otteeseensa enemmän uhreja kuin huumeet konsanaan.

Koetko vieläkin jääneesi näiden pelikenttien ulkopuolelle? Onnittelen! Mutta yhtä et ole onnistunut välttämään. Se on jatkuva valtataistelu hyvän ja pahan välillä, joka parhaillaankin aaltoilee omassa sydämessäsi. Apostoli Paavali kuvaili sitä kohdallaan näin.

“Minä en tunne omakseni sitä, mitä teen, sillä minä en toteuta sitä, mitä tahdon, vaan mitä vihaan, sitä minä teen…Jos siis teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse vaan synti, joka minussa asuu. Huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon tehdä hyvää sen lain, että paha pysyy minussa.”(Room.7:14-24)

Se oli Paavalin diagnoosi itsestään. Valitettavasti sama pätee niin sinuun kuin minuunkin. Tauti on hengenvaarallinen, mutta siihen löytyy lääke. Yksi ainoa.

“Nyt ei siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa, sillä elämän Hengen laki Kristuksessa Jeesuksessa on vapauttanut sinut synnin ja kuoleman laista.”(Room.8:1,2)

Kun valta saa olla Kristuksen turvallisissa käsissä, ei meille jää mitään tapeltavaksi.