Eräs tyttöbändi keksi mielestään oivan lauluteeman: “Jeesus ei tule, oletko valmis?”
Otsikko itsessään on ikivanha. Siksi huomiota kiinnittikin enemmän se, että se kiinnitti huomiota. Slogani jäi pyörimään tuhansien kielille. Sitä on jauhettu kuin purukumia toivossa, että se olisi totta.
Mutta, entä jos/kun se ei ole? Pelottavaako?  Kenelle on, kenelle ei.

Vaikka kristillinen saarna Jeesuksen paluusta onkin jäänyt valitettavan taka-alalle, on se kuitenkin aika ajoin tunkeutunut yllättäen eturiviin. Aivan otsikoihin asti. Jos saarnaa ei olekaan julistettu saarnapöntöstä, niin aukkoa ovat paikanneet eri alojen asiantuntijat ja paljon parjattu media. Myös viihdeteollisuus on havainnut, että Raamatun viimeisiä aikoja kuvaavassa ilmastossa on paljon kaluamatonta lihaa luiden ympärillä.
Jumalan kello käy lahjomatonta tahtiaan, ja Hänen myllynsä jauhavat. Jokainen päivä nostaa ihmiskunnan silmien eteen yhä suuremmilla kirjaimilla toteamuksen: näin ei voi jatkua.
Mutta entäs kun jatkuu? Vaikka viisaat ja mahtavat kokoontuvat maailman metropoleissa ja sorvaavat esiin toistaan ylevämpiä suunnitelmia, niin meno senkun jatkuu vaan. Monet ihmiset ovat kertoneet, että he kuuntelevat aamun ensiuutisia alati kasvavalla jännityksellä. Huonosti nukutun yön päänalusena ovat kenties olleet illan viimeiset muhkuraiset uutistyynyt. Ihmisten luottamus omaan ja yhteiseen tulevaisuuteen horjuu. Jatkuva varuillaolo syö voimia. Ahdistus ja uupumus niittävät saalista.
Mutta jos/kun Raamatun ilmoitus Jeesuksen paluusta onkin totta, liittyy siihen sekin totuus, ettei sitä tarvitse pelätä. Jeesus käski meidän tällä tiedolla rohkaista ja lohduttaa toinen toistamme. Lue Raamatusta Matteuksen luku 24 ja Luukkaasta luku 21. Vertaa lukemaasi vaikkapa kuluvan vuoden uutistarjontaan. Jokaisen rehellisen lukijan on myönnettävä Jeesuksen olleen tismalleen oikeassa sanoessaan: – Minä olen sen teille edeltä sanonut.
Vain sellainen ihminen, joka jää mielessään jauhamaan välinpitämättömyyden purkkaansa  ei todellakaan ole valmis. Yleinen mielipide on tässäkin kysymyksessä äärimmäisen huono totuuden mittari. Jumala kun ei koskaan toteuta suunnitelmiaan ihmisten enemmistöpäätösten mukaan.
Kumpaa ääntä Sinä olet kuuntelemassa? Jeesuksen, vai omaa pelkoansa peittelevän tyttöbändin?

Rutiinisuoritus. Tämä on tuomiomme silloin, kun saavutettu tulos vastaa toiminnalle asetettuja odotuksia. Monissa tapauksissa se riittää – tai on suorastaan vaatimus. Näin on esim. lentoliikenteessä. Kaikki rutiinista poikkeavat tilanteet päätyvät vähintäänkin kirjoihin ja kansiin, hyvin herkästi myös tutkivan viranomaisen luupin alle.

Rinnassamme sykkivä sydän puurtaa yksitoikkoisesti omaa rytmiään. Päivästä päivään, vuodesta seuraavaan. Sen rutiinisuoritus on meille niin itsestään selvä, että normaalioloissa emme kiinnitä siihen mitään huomiota. Vielä vähemmän osaamme olla sen suorituksesta kiitollisia ja palkita sitä sen kuormaa helpottavilla elämäntavoilla. Päinvastoin saatamme lisätä sen taakkaa vähä vähältä, kunnes…

Kun sydän menettää rytminsä, havahdumme – olipa meneillään miten tärkeä projekti tahansa. Usko miestä, joka kirjoittaa asiasta ajankohtaisena kokemuksena. Vaikka kuinka yrität pysyä coolina, se sotkee elämäsi askelmerkit. Asiat, arvot ja aika palaavat oikeanlaisiin mittasuhteisiin. Professori Osmo Tiililä sanoikin kyniään teroittaville uusille papeille: “Yksi kouraisu rinnasta opettaa teille enemmän teologiaa kuin tämä yliopisto.”

Mutta aina rutiini rytmi ei pelitä. Seuratessamme suomalaisten rämpimistä olympialaisissa eivät rutiinisuoritukset tyydytä. Ei edes urheilijoita itseääkään silloin, kun muut näyttävät venyvän reippaasti rutiiniensa yläpuolelle. Vaikka olisi keskitasoa parempi, saattaa vakiotuloksiinsa leipääntyä perinpohjin.

Työelämässä on tehokkuuden tavoittelu tuonut suorastaan verenmaun tekijöidensä suuhun. Periksi ei kuitenkaan saisi antaa, vaikka henki menisi. Ja aika monelta se on mennytkin – pienemmistä uhrauksista puhumattakaan. Aivan epäilemättä rytminmuutos on tapahtunut huonoon suuntaan, vaikka tämän kylvön sato tuleekin korjattavaksemme viiveellä. Samaan aikaan kasvaa se joukko, jonka elämänrytmi rajautuu peukaloiden pyörittämiseen. Tämän turhautuneiden paisuvan joukon sisälle kasautuva katkeruus ja epätoivo voivat räjähtäessään sotkea pahemman kerran koko nykyisen ihmiskunnan elämänrytmin.

Lähes joka osoitteessa kyselläänkin: “kuinka saisi elämänsykkeen kohdalleen?” Kuka auttaisi?

Jumala haluaa ja Jumala voi. Ongelman ratkaisu muistuttaa hämmästyttävän paljon lääketieteen käyttämää rytminsiirtoa. Väärä rytmi on pysäytettävä ja uusi – se oikea – annettava tilalle. Suostuisitko Sinä oman kalenterisi ja arvomaailmasi kanssa pysähtymään Jumalan eteen? Voisitko uskoutua Vapahtajan hoitaviin käsiin luottaen siihen, että Hän lupaustensa mukaisesti antaisi Sinulle “yltäkylläisen elämän”?

Useimmissa tapauksissa Jumalan hoitama rytminmuutos merkitsee huomattavaa rauhoittumista. Turha kohkaaminen jää vähemmälle – jopa tällaiselta saarnamieheltä. Mutta suuri on sekin joukko, jonka silmiin syttynyt ilo kertoo uudesta ja koko elämänpiiriä virkistävästä rytmistä.

Ystäväni! Ei muuta kun Jumalan vastaanotolle rytminsiirtoon. Ihan ilman ajanvarausta.

Viikko sitten menetin rakkaan isäni. Tosin dementia ja kaihi olivat hämärtäneet yhteisiä hetkiämme, mutta isän sydämen lämpöä ne eivät pystyneet haalentamaan. Nyt hän on poissa, ja pojan olo orpo. Äidinhän olin saatellut jo aiemmin.

Isättömyys on yksi langeneen ihmissuvun monista traumoista. Keneltä on isän vienyt sota, keneltä viina. Särkyneiden kotien raunioihin ovat hautautuneet usein myös lasten ja isien suhteet. Ja murheiden kruununa saamme järkyttyneinä lukea, kuinka kaikkensa menettäneet isät riistävät hengen kokonaisilta perheiltään. Ei jää edes orpoja.

Mutta osataanko isästä iloita elävien maassa? Radaltaan suistunut arvomaailma on saneeraamassa isistä rahantekokoneita. Ahneuden houkuttelemina monet ovatkin siihen oravanpyörään erehtyneet. Uraputken todellinen hinta on paljastunut vasta liian myöhään. Isän osa meni sittenkin polkuhintaan.

Valoakin on silti näkyvissä. Hienolla termillä puhutaan downshiftauksesta. Sehän tarkoittaa sitä, että parempien tulojen sijasta valitaan mieluummiin lyhyempi ja säännöllinen työaika. Kuin kirsikkana päälle monet perheet ovat vaihtaneet katupölyt maaseudun reheviin tuoksuihin. Kaikenlaiset pilatesklubit ja elokuvaliput on vaihdettu puutarhakaluihin. Kiiltävän bemarin tilalla saattaa tallissa huiskia poni hännällään.

Siellä on isälläkin tilaa ja isälle tilausta!

Kokonaan ei isättömyyden kirous näillä konsteilla poistu. Niin hyviä kuin erilaiset tukitoimet ovatkin, eivät nekään kykene isänkaipuuta tyydyttämään. Onneksi yksi ratkaisu on kaikkien käytettävissä.

Vuorisaarnassaan Jeesus sanoi kuulijoilleen, että “teidän Isänne kyllä tietää, mitä te tarvitsette.” Tietenkin Hän tarkoitti Jumalaa, taivaallista Isää. Hänen isänsylinsä on avoin ja lämmin kaikille pelokkaille, orvoille, epätoivoisille elämän ja toisten ihmisten kolhimille. Ja kun Jeesus meidän syntimme sovitettuaan nousi kuolleista, niin Hän sanoi lähtevänsä “minun Isäni ja teidän Isänne luokse”. Jälleen Jeesus tarkoitti Jumalaa, joka tarjoutuu aidoksi Isäksi jokaiselle luomalleen ihmiselle.

Siellä lopullisessa kodissa saavat monet kohdata jälleen myös ajallisen isänsä. Minäkin uskon saavani kokea tällaisen armon. Ja se perustuu ainoastaan siihen, että Jeesus avasi tien niin isälleni kuin minullekin tuhlaajapojalle. Karjalan kotinsa menettänyt evakkoisäni pääsi lopulta perille.  Sinne Jeesus on luvannut viedä minutkin.

Ethän Sinäkään torju Häntä? Jeesus on ainoa tie Isän kotiin.

Te tulitte taas! Kuuletteko, kuinka huikkaan raspiintuvalla äänelläni? – Tervetuloa!!!

Kaiku kiirii Mutkankylän laaksoja ja rinteitä. Moni metsänelävä höristelee korviaan. Mikä on tuo uusi könsikäs, joka pyrkii liittymään kevään kuoroon?

Niin. Kevät on täynnä ääniä, ja linnut sen jälleen aloittivat. Niihin voi vielä luottaa, vaikka ne syksyllä räntäisin siivin tuntuivat vievän elämän mennessään. Jäljelle jäi vain ruska ja ympärikäännetyt, kaikkensa antaneet pellot. Yhdelle ne puhuvat yhtä, toiselle toista. Parkkiintuneelle kaupunkilaiselle tuskin mitään. Hänen syksynsä alkaa kiinni menneistä terasseista.

Mutta teistä linnuista. Te ette tule salaa hiipimällä vaan juhlavasti torvia soittaen. Äänillänne herättelette meitä pohjolan asukkeja horroksesta. Kun en ole varsinainen bongari tai rengastaja, en tiedä, monenko kesän tuttuja olemme. Mutta matalan ylilennon suorittanut joutsenpari tuntui tervehtivän siinä kuin naapurimökin väkikin. Täällä ollaan taas!

Niin kuin muuttolintusen tie taivasta kohti matka vie. Kuin unelma liitävi elämä pois kirkkausrantahan kodista maan. Suo, että mun sieluni valmisna ois. Auttaos onneni saavuttamaan.

Hilja Haahden puhutteleva runo tekee meistä lintuja. Mutta, muuttolintujako? Ihanko totta, vai onko se ainoastaan elämänkatsomuksen tulkinta?

Kysymys on perusteltu. Moni on juurtunut tiukasti paikoilleen. Lähiympäristö on riittänyt maailmaksi, ja siinä sitä on huhuiltu muiden pöllöjen seurassa. Kukaties vuosikymmenet. Ihan turhaan nämä kotiseutuihmiset tuntevat alemmuutta maailmankiertäjien rinnalla. On hetkiä, jolloin molemmissa leireissä haikaillaan toisen osaa. Ei se onni kukoista sen paremmin kulkemallakaan.

Mutta vuosien karttuessa sitä vain huomaa olevansa läpikulkumatkalla. Viimeistään silloin, kun mustat vaunut lupaa kysymättä hakevat jonkun liian läheltä. Siinä tuoreen mulla tuoksuessa alkaa tiedostaa muuttolinnun äänen. Oman äänensä.

Nuoruuden vuosina pysyi kompassi tukevasti kädessä. Elämän rastit olivat selvillä. Tulevaisuus hehkui kuin kesäinen luonto, eikä mahdollisuuksilla ollut rajoja. Kolhuja saatiin mutta niin annettiinkin. Ei muuta, kun ylös ja eteenpäin!

Askeleet, ihmisen siiveniskut, lyhenevät vähitellen. Milli milliltä, ellei sairaus tai onnettomuudet paina jarrua rajummin. Jossakin vaiheessa hätkähtää: minusta on tullut ohitettava. Kaistantukko. Yritän painaa kaasua, mutta ei vain kiihdy. Turbo on sammunut pellin alta.

Jeesus vihjasi Pietarille, että sellaiset päivät tulevat: “kun sinä vanhenet, niin sinä ojennat kätesi, ja sinut vyöttää toinen ja vie sinut, minne et tahdo.”(Joh.21:18) Silloin ollaan enemmän tai vähemmän toisten armoilla. Jos on ylpeyttä elämän rasteilta jäänyt vielä nielemättä, on se viimeisellä etapilla tosi karvasta.

Kuka pystyy selittämään, kuinka muuttolinnut ovat saaneet hämmästyttävän suuntavaistonsa ja sisäisen almanakkansa? Ethän yritä naruttaa itseäsi arvelemalla, että siinä se vuosimiljoonien varrella on oppimisen ja erehdysten tiellä kehittynyt? Ei lapsikaan tarvitse montaa kevättä ymmärtääkseen, että kevät ja kevään linnut saapuvat Suuren Käden saattelemina.

Ihmisen ihanin kesä on viimeisen syksyn takana. Nimittäin, jos hän on muuttovalmis. Kun tätä kirjoittaa tai lukee, tietää vielä voivansa tarkistaa suuntaa. Se on ollut Golgatan ja ylösnousemuksen päivistä sama.

Monet ovat lentäneet edellä. Näyttäneet lähtevän yksin kohti tummuvaa usvaa. Mutta jossakin siellä, meidän silmiltämme salassa, ovat vierelle ilmestyneet vahvat siivet. Ne sulkevat väsyneen muuttolinnun kainaloonsa ja vievät perille. Varmasti.

Pakollinen muutto? Vai paras muutto?

Valinta on Sinun ja minun. Olemmehan muuttolintuja. Se osa on kaikkein parhainta hyväksyä näin keväällä.

Pääsiäisen sisältö on nykyihmiselle ongelmallinen. Näin erityisesti protestanttisessa maailmassa. Katolisilla on kulkueiden mittainen etumatka kristillisten arvojen esillä pitämisessä. Tosin Marian palvonta on monin paikoin kiilannut näyttävästi Kristuksen edelle. Äidin kyynelten muisteleminen vetoaa paremmin kuin syntien verinen sovittaminen.

Keskiverto suomalainen sanoo reilusti arvostavansa pääsiäistä siksi, että silloin on pidennetty vapaa töistä. Usein se tietysti koituu perheen ja lähipiirin hyväksi. Mahdollisuus on myös sukuloida tavallista kauempana. Mutta itse pääsiäisen juurille ei kansan enemmistö suunnittele matkaansa.

Pakanuudesta nousevat symbolit ovat sen sijaan suosiossa. Surullista on, että pääsiäisestä puhuttaessa ne tulevat lapsilla ensimmäiseksi mieleen. On helppo tietää, miksi. Puput, tiput ja pääsiäisnoidat ovat helppo tapa väistää kertomasta totuus pääsiäisestä. Samaan totuuteen kun useimmissa tapauksissa liittyy se sivujuonne, ettei isänä tai äitinäkään ole tullut pysähtyneeksi ristin sanoman eteen. Joulusta sentään selviää paljon helpommalla.

Kristittynäkin on tunnustettava, että rististämme uhkaa tulla liiaksi kiillotettu. Jos veri on puhdistettu pois, on elämä auttamatta kuivumassa. Kuiva kristillisyys ei olekaan pelkkä sekulaarin maailman arvio. Ilmestyskirjan Herran esille nostama ensirakkaus on ihmisen puolelta rakkautta ristin Herraan. Siinä on tuoreen veren seisauttava tuoksu. Enemmänkin: maku.

Se aiheuttaa torjumista. Mutta voi meitä, jos ryhdymme siivoamaan pääsiäisestämme verijälkiä toisten mieliksi. Sana rististä on ja pysyy hullutuksena kaikille, jotka eivät vielä halua pelastua. Kuten onnettomuuspaikalla se aiheuttaa puistatuksia.

Mutta syntiensä alla uupuvalle verinen risti on pakopaikka. Vapahtajan ristiltä – ja vain sieltä – vuotavat armon uudistavat voimat ihmisen elämään. Estetiikka ja pääsiäisen pikkupakanalliset leikit saavat jäädä.

Tie tyhjän haudan äärellekin kulkee verisen ristin kautta.

Taivuta, taivuta.., taivuta vieläkin!

Ja siellä se oli. Juuri, kun niskat olivat sanomaisillaan, ettei milliäkään enää. Aivan kuin itseensä taivaankanteen sukeltaen piirtyi sineä vasten Burj Khalifan huippu. 828 metriä merenpinnasta. Sillä tasolla me seisoimme, ja siltä tasolta ponnistaa maailman korkein ihmisen tekemä rakennelma Dubaissa.

Katsoin vieressäni kenottavaa Hannelea. Korpikylän tytön tyyneydellä hän tokaisi: – Baabelin torni.

Siihen ei minulla ollut mitään lisättävää. Meitä molempia huimasi. Aika outo juttu sinänsä. Olimmehan tornin juurella, emme sen 450 metrin korkeudella sijaitsevalla näköalatasanteella. Sinne huimauksesta nauttimaan kiidätti huippunopeat hissit halukkaita noin minuutissa ja 60 euron korvausta vastaan.

Kun kipeät niskat käänsi alaviistoon, katse kohtasi valtaisan tekojärven. Sen uumeniin oli rakennettu – tietysti maailman suurin -suihkulähdejärjestelmä. Mykistyneinä katselimme, kuinka se tietokoneohjauksessa esitti valtavan spektaakelin. Tarkalleen musiikin tahdissa tanssivat massiiviset vesisuihkut kymmenien projektoreiden ja yli 6000 valon koristelemina. Tanssivat suihkut kohosivat aina 150 metrin korkeuteen.

Sitten käännyimme kannoillamme ja marssimme sisään takanamme olevaan rakennuskompleksiin. Dubai Mall sai  Vantaan Jumbon ja Tuurin Kyläkaupan näyttämään lähinnä nakkikioskeilta. Liikkeitä ja mitä erilaisempia ravintoloita löytyy saman katon alta 1200. Omat tekopolveni turvoksiin kävelleenä rohkenen arvella, että sinnikkäinkin shoppailija saa siellä tyydytyksen. Ainakin yhden päivän tarpeilleen.

Niin, arvasit oikein: se on tietysti maailman suurin ostoskeskus.

En kuitenkaan venytä tätä blogiani näillä mittatiedoilla enempää. Asiasta kiinnostunut löytää runsaasti lisävalaisua vaikkapa Wikipedian palstoilta. Sen sijaan pohdiskelen muutaman rivin verran sitä, mistä kokemani huimaus johtui.

Ihmisen suuruudenhulluus on huimaavaa. Näyttää siltä, että olemme aivan kuin astuneet hissiin, joka on jumittunut kulkemaan hallitsemattomasti ylöspäin. Kohti korkeampaa, suurempaa, voimakkaampaa, massiivisempaa, mahtavampaa kokemusta. Mikään ei tunnu tyydyttävän ihmiskunnan kasvamisen nälkää. Kaikki tunnetut superlatiivit ovat jo käytössä – ja osin käytössä vanhentuneet. Nuorisoslangi on tullut avuksi kaivamalla käyttöön yleispäteviä mittareita. Joku on “tosi mahtavaa”, “sika-hienoa”, “sairaan upeaa”. Mielestäni tuo viimeinen ilmaisu välittää aikamme trendit parhaiten.

Silti kysymyksessä ei ole modernin kilpailuyhteiskunnan kehittämä ilmiö. Jo alkuvaiheistaan syntiinlangennutta ihmiskuntaa on leimannut vahva kilpailuvietti. Tahtomme olla toisiimme nähden parempia, voimakkaampia, kauniimpia, rikkaampia jne. ovat kuin leimoja sisällämme asuvasta ylpeydestä ja itsekkyydestä.

Jumala ilmaisi oman käsityksensä ihmisen suuruuden tavoittelusta pystyttämällä ensimmäisen Baabelin tornin rakentajille kielimuurin . Yhteinen avaruuden valloitus päättyi sillä erää siihen. (1.Moos.11.)

Onnellisen elämän salaisuus on siinä, että ihminen tyytyy olemaan kokoisensa. Se ei estä häntä kehittämästä lahjojaan ja ymmärrystä. Ongelma syntyy silloin, kun ihminen kuvittelee selviytyvänsä ilman Jumalaa. Oma koko on arvioitu väärin. Elämän koulu ei ole saanut vielä opetettua todellisia mittasuhteita.

Oma koko riittää vasta silloin, kun saa olla suuren Jumalan sylissä. Sinne pääsemiseen ei ihmiseltä vaadita minkäänlaisia ponnisteluita. Ei edes suurta uskoa – kuten jotkut luulevat. Sillä valitettavaa on, että myös kristillisyyden piirissä on suuruudentauti päässyt tekemään tuhojaan. Mutta ei niitäkään torneja kannata pysähtyä ihailemaan.

On vain yksi ja ainoa suuri. Hän on meidän Herramme Jeesus Kristus. Hän on niin suuri, että Hänellä on varaa kulkea aivan maan tasolla. Jokaisen kokoonsa tyytyvän kanssa. Hänen kutsunsa on voimassa.

Ettei meidän niskamme aivan kipeytyisi. Ja ettei meitä huimaisi.

Kaikki nauroivat vedet silmissä. Nuori naislääkäri risti varmuuden vuoksi jalkansa, ettei mitään lisävahinkoa pääsisi tapahtumaan.

Tilanne oli sikäli ristiriitainen, että hän oli juuri kertonut epäilevänsä vahvasti minun sairastavan jänisruttoa. Eikä se ole ollenkaan niin hupaisa juttu kuin miltä se kuulostaa. Kun yli kuusikymppinen ukko on jokusen päivän lähes 40 -asteen kuumeessa, siinä alkaa kummasti jänistää.

– Mistä sinä, virkamies ja saarnamies, sen olet saalistanut?

Ja silloin minä muistin oitis.

Että Milla ( Hannelen tytär ) oli antanut minulle joululahjaksi Arto Paasilinnan kirjan “Jäniksen vuosi”. Sen kannessa komeilevaa ristiturpaa olin lähennellyt, kun Hannelen kanssa ääneen lukien olimme seuranneet toimittaja Vatasen ja hänen jäniksensä intiimiä vaellusta halki suomenniemen.

Siitähän ne bakteerit keuhkoihini – ja vielä runsaat nauruvedet sairaalan väen silmiin.

Mutta, kuten huomaatte, viime aikojen kokemuksemme ovat olleet yllättäviä ja traagisiakin. Mikä onkaan saanut meidät ajattelemaan, että elämä ei olisi sellaista? Kuinka usein olemme sortuneet valittelemaan elämän harmautta tai tasapaksuisuutta?

Sitten äkkiä – ja itseltämme lupaa kysymättä – meidät tempaistaan seisovan veden suvannosta sellaiseen koskenlaskuun, ettei hermot kyydissä kestä. Ja silloin huudamme hädissämme ja näemme entisen harmauden kaivattuna keitaana. Sellaisia me olemme. Aina tulossa jostakin ja pyrkimässä johonkin, mutta emme sitten millään nykyhetkeen asettuen.

Kun nyt pistelen lähiviikot poskeeni tuimia rohtoja, yritän samalla opetella olemaan kiitollisempi. Edes vähän.

No – mistä sitten?

Elämästä! Elämästä tietenkin.

Muuten, onkohan se ihmisen ura läheskään niin merkittävä kuin juhlapäivinä ja hautajaispuheissa kehuskellaan? Minusta se on ruvennut näyttämään enemmän ja enemmän pupujussimaiselta touhulta. Koko ihmiskunta poukkoilee sinne ja tänne toistensa ruokaa tallaten, ja sitten hädän koittaessa kaikki työntävät päänsä pensaaseen.

Kyllä Jumalalla on valtavat määrät kärsivällisyyttä. Eikä sitä kukaan muu venytä niin paljon kuin omasta mielestään viisas ihminen.

Oikeitten jänisten kanssa ei niinkään ongelmia.

Huomasin, että istuskelin myös viime jouluiltana vinttikamarissani ja kirjoittelin blogia. Pakkanen paukkui nurkissa, ja nietokset tapailivat alakerran ikkunalautoja. Kirjoituksesta ei ollut työlästä jäljittää kirjoittajan alakuloa. Häpeä tai ei, joulu nykymuodossaan on ahdistanut minua pitkään. Erityisesti perheen särkymisen jälkeen.

Nytkin lunta on maassa, mutta se ei yllä valaisemaan omaa ja läheisteni mieltä. Meille paljon tärkeämpi Lumi on poissa. Pienen päivänsäteen poistuminen on saanut aikaan sysimustan kaamoksen.

Lumi oli nuoremman poikani Laurin tytär. Kuukausi sitten vietettiin hänen ensimmäistä synttäriään. Tämän joulukuun ensimmäisenä päivänä Lumi ei enää herännyt tähän maailmaan. Toissapäivänä puimme Hannelen kanssa hänen nukkemaisen olemuksensa valkoisen prinsessan pukuun. Liikutus oli sanoinkuvaamaton. Lauri kokosi itsensä ja katsoi vielä kerran tytärtään. Minna -äidille se oli liian raastava kokemus.

“Ei Lumi ole tuossa”, sanoi Lauri. “Hän on paremmassa paikassa.”

Siinä totuus, joka teki saattomatkasta vähemmän lohduttoman. Paremmassa paikassa. Se paikka herätti uuden kaipauksen. Siellä odottaa valkoinen prinsessa, jonka askeleet jäivät mustan maan pinnalla niin harvoiksi ja horjuviksi. Raamattu sanoo siitä paremmasta paikasta, että siellä ei ole mitään murhetta. Ei surussa itkettyjä öitä. Ei öitä ollenkaan.

Tänään on Laurin syntymäpäivä. Yleensä sanavalmis saarnamies ei tiennyt, miten tällä kertaa omaa joululastaan tervehtisi. Muistuipa kuitenkin mieleen se joulu Espanjassa 26. vuoden takaa, jolloin Lauri syntyi kahden viikon etuajassa ja ilmestymisellään pisti uusiksi isänsä joulusaarnan. Sairaalan väellä oli laskuoppi hallussa: joulu-poika-isä pastori. Selvä tapaus. Nimivaihtoehtoja on tasan yksi. Nimeksi on pantava Jésus. Se on yleinen Espanjassa.

Yritin selittää heille, että Suomessa se ei ole oikeastaan mahdollista. Olemme varanneet sen copyrightin yksin Jumalalle, joka rakkaudestaan meitä kohtaan syntyi seimen hämärään. Hänelle piti annettaman nimeksi Jeshua, meidän kielessämme Jeesus(so. Jumala pelastaa).

Hoitajat olivat taipumattomia. “Selitä mitä selität, meille hän on Jésus.”

Kerroin Laurille, että olin onnellinen saadessani olla hänen isänsä. Olen onnellinen, että olen saanut sylissäni Jeesuksen nimessä siunata hänen nyt 6-vuotiasta Rasmus -poikaansa ja viime tammikuussa Lumi Sofiaa. Kaikkien kyyneleiden jälkeen olen entistä kiitollisempi jokaisesta päivästä, jonka saan rakkaitteni kanssa jakaa. Jokaisella hetkellä on arvonsa, jota emme riittävästi osaa arvostaa. Kunnes joku poissa, ja katseen ja kosketuksen kohdalla on enää musta maa.

Mutta. Jospa sittenkin sulkisin sydämeeni joulusta sen olennaisimman. Se on samaan aikaan sekä pieni, että valtava. Saan kantaa sydämessäni joulun ja ristin Herraa halki pimeän maan. Jakaa Hänestä hohtavaa valoa ja lämpöä. Musta joutuu väistymään. Jopa itse kuolema.

Niin, Herra. Sinun päätökselläsi Lumi jätti mustan maan. Mutta hän jätti myös polun, jota pappakin tahtoo entistä enemmän kulkea.

Kirjoittamiseni aikana on joku käsi kuorinut taivaalta pilvet.Taidanpa tästä lähteä ulos katselemaan jouluyötä. Se ei ole musta, vaikka lamppuja ei näy mailla halmeilla. Katselen jouluyötä sydämellä.