Si Dios quiere. God willing. Ins Allah. Jos Jumala suo.

Miltei kaikilla kansoilla ja monilla uskonnoilla löytyy perinteistään tämänkaltainen minirukous. Yhteistä on valitettavasti myös se, että sen viljeleminen arkikielessä on jätetty muslimeita lukuun ottamatta lähes tyystin historiaan.

Minulla nousee tässä yhteydessä mieleen Isän meidän -rukous, josta muutenkin on viime vuosina tullut minulle hyvin rakas. Olen pitänyt aiheen tiimoilta opetussarjoja jo lukuisissa seurakunnissa. Monille on tämä maailman paras rukous avannut ikkunan aivan uuteen maailmaan. Rakkaus rukoilemiseen yhdessä ja yksin innostaa ja seurakunnan merkitys on kirkastunut. Yhdessä toisten uskovien kanssa etsitään useammin Jumalan suunnitelmia. Passiivisesta odottamisesta halutaan siirtyä aktiiviseen osallistumiseen – jos Jumala suo.

Tässä yhteydessä tahdon kiinnittää huomiosi kohtaan “tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niinkuin taivaassa”. On tunnustettava, että tämä ihmisen taholta lähtevä pyyntö on paljon helpommin sanottu kuin vilpittömästi toivottu. Mitä enemmän yksilöllisyys ja itsenäisyys valtaavat alaa, sitä enemmän ihmisen ryhtyvät toteuttamaan itseään. Siitä on tehty jopa tavoite ja työväline matkalla henkilökohtaiseen menestykseen.

Koronapandemian laajentuessa olemme joutuneet todistamaan päivittäin, kuinka suuria kansainvälisiä ja alueellisia tapahtumia on jouduttu peruuttamaan. Kun näitä tapahtumia aikoinaan suunniteltiin, niin harvemmassa kokouksessa on lisätty päätöksen perään: jos Jumala suo. En tahdo kritisoida määrätietoisuutta. Alati kasvava ihmiskunta tarvitsee yksituumaisuutta selviytyäkseen. Jo nykytilanne paljastaa armotta epäonnistumisemme oikeudenmukaisessa ruoantuotannossa ja esim. ilmastonsuojelussa. On pidetty suuria konferensseja juhlavine päätöslausuntoineen. Niiden jälkeen ovat alkaneet selitykset siitä, miksi juuri meidän tilanteemme vaatii poikkeuksia sovituista päätöksistä. Suomikin kerskuu maailman kunnianhimoisimmalla ympäristöohjelmalla. Sen toteuttaminen on kuitenkin juuttunut starttikuoppiin, vaikka lähtölaukaus on jo ajat sitten pamahtanut.

Karu totuuss on, että Jumala on syrjäytetty neuvotteluista. Kuitenkin Hän edelleen yksin “säät ja ilmat säätää ja aallot tainnuttaa”. Meidän ylpeydestämme on kasvanut maailman vaarallisin virus. Sen tieteellinen nimi on SYNTI, minkä mainitseminen on kuitenkin rinnastettavissa herjauksen vertaiseen rikokseen. Kuitenkin synti surmaa ja suistaa ihmisiä kadotukseen sadointuhansin joka ikinen päivä. Virallisesta kielenkäytöstä on sanattomalla sopimuksella riisuttu kaikki uskontoon viittaava terminologia. Sitä hienompaa oli kuunnella ja katsella Paraguayn presidentin puhetta kansalleen. Hän uskoi koko kansan Jumalan käsiin ja siteerasi Raamatun lupauksia, että Jumala kuulee heidän yhteisen rukouksensa ja auttaa tämän pandemian keskellä.

Luuleeko joku, että tämä maailman onnellisin kansa selviää yhtään vähemmällä? Olisiko korkein aika kaivaa menneiden polvien asenne esiin? Päättäjämme yrittävät aivan oikein valaa meihin uskoa tulevaisuuteen. He toistelevat päivittäin: “Kyllä me tästä selviämme”. Eikö olisi paikallaan jokaisen lisätä siihen nöyrin sydämin: “Jos Jumala suo”.

Oletko tänään muistanut neuvot turvaväleistä? Meillä se on sangen helppoa. Jos ei tuota kainaloista lasketa, niin lähin etäisyys on mutu-tuntumalla noin puoli kilometria. Hyvää aikaa siis valita Mutkankyläntiestä se rauhallisempi kaista. Hieno presidenttimme liitti tähän etäisyyden arviointiin toisenkin, hyvin tarpeellisen ulottuvuuden: “Otetaan nyt fyysistä etäisyyttä mutta samaan aikaan henkistä läheisyyttä”.

Näin sen pitäisi mennä kaikkien kohdalla aina hiekkalaatikkoiästä ylöspäin. Kenelläkään ei ole oikeutta pitää itseään poikkeustapauksena.

Suomalaisina emme ole niittäneet mainetta erikoisen sosiaalisena kansana. “Maan korvessa kulkevi lapsosen tie” kaappaa mukaansa sitäkin helpommin. Henkinen turvavyöhykkeemme on paljon kädenmittaa pidempi. Lisäksi ensimmäisenä kontaktia yrittävä ottaa täällä tietoisen riskin, vaikka kysymyksessä olisi vain kellonajan tiedusteleminen. Julkisissa välineissä on vaiteliaisuus valttia, ja kadulla kulkevan on syytä vältellä katsekontaktia.

Kuitenkin kaipaamme läheisyyttä siinä kuin muutkin. Mutta kuka uskaltaa tehdä aloitteen? Meistä tulee äkkiä arkoja kuin ujosta pojasta tanssiin haun edessä.

Korona on tehnyt puolestamme sinunkaupat suomalaisten kesken – joidenkin kohdalla jopa laajemmin. Jää on murrettu ja vesi avointa purjehtia rakentamaan uusia yhteyksiä ja lämmittämään haalenneita. Nyt voi vain rohkaista itseään sanomalla, että “minä otan ensi askeleen, minä pokkaan”. En tietenkään lähtemällä kylille vaan tarttumalla puhelimeen tai paukuttamalla läppärin näppistä.

Itse olen siinä mielessä hieman erikoisessa asemassa, että minuun otetaan sangen paljon yhteyttä. Tuntuu hyvältä, kun toiset kyselevät myös vilpittömästi vointiani riskiryhmäläisenä. Mutta samalla heille tarjoutuu tilaisuus jakaa omia tuntojaan tämän yhteisen kriisimme keskellä. On voimaannuttavaa saada kokea, että ei ole unohdettu.

Toistemme muistamisessa on kyse eräänlaisesta viestikilpailusta. Olen saanut rohkaisua ja siksi minua kutsutaan kiirehtimään jakamaan sitä myös eteenpäin. Itse asiassa minulla ei ole oikeuttaa murjottaa ja sanoa, ettei kukaan ota yhteyttä. Voin aivan hyvin murtaa suomalaisuuden geeniperintöäni ja tarttua puhelimeen. Mieleeni nousee useita henkilöitä, joilla tiedän olevan suuria vaikeuksia – vielä näiden rajoituksien lisäksi. Mitäpä siis asiaa sen enempää arpomaan. Tuumasta toimeen ennenkuin pupu livahtaa pöksyihin!

Näissä olosuhteissa tällainen etäystävyys on kultaakin arvokkaampaa. Se luo henkistä läheisyyttä ja täyttää siten presidentinkin toiveen. Uskon ilon yltävän ihan taivaaseen asti. Tämä on nyt pääväylämme, jos haluamme rakastaa lähimmäistämme niinkuin itseämme.

Koronavirus kiristää otettaan. Maailmalta kantautuvat uutiset ennakoivat, että vitsaus on enemmistöllä vielä aluillaan. Näin myöskin meillä Suomessa. THL on synkistänyt ennusteitaan. Yhä useamman meistä arvellaan joutuvan tartunnan uhreiksi. Karanteenin takarajaa ei kukaan uskalla määritellä. Aikaa riittää katsella toisiamme kotipiireissä vähintäänkin omiksi tarpeiksi.

Olisi katalaa väittää, että ei syytä huoleen. Ilahduttavasti enemmistö onkin ottanut viranomaisten ohjeet vakavasti. Kysehän ei ole pelkästään omasta terveydestä. Omien mieltymysten ruokkima liikuskelu asettaa muiden turvallisuuden vaakalaudalle. Itse en ainakaan osaa olla närkästymättä eteläsuomalaisia, jotka “oma napa ensin” -mielellä ovat lähteneet tuhatmäärin mökki-Suomeen ja Lappiin. En ole näreissäni yksin, sillä noin puolet kansalaisista odottaa nuorelta hallitukseltamme lisärajoituksia liikkumiseen.

Hieman yllättävää on se, että myös hengellisissä piireissä on kiusausta venyttää selkeitä ohjeita. Ehkä ajatellaan, että nyt jos koskaan evankeliumia tarvitaan hätääntyneiden tueksi. Tarkoitus on hyvä mutta ei siltikään riitä pyhittämään keinoja. Parempaa esimerkkiä näytämme kristillisyydestä noudattamalla mahdollisimman hyvin viranomaisten jakamia ohjeita. Meillähän on Jeesuksen antama lupaus siitä, että hiuskarvakaan ei päästämme putoa Herran sallimatta(Lk.21:18,Matt.10:30).

Jumala on armossaan suonut meille hyvinvointivaltioiden asukeille hyvää enemmän kuin olemme osanneet käsitellä. Missä on kiitollisuus? Sen sijaan Raamattuun pitäytyvä kristillisyys on joutumassa ahtaalle. Tyytymätön nurina on edennyt kuin virus ainakin, ja oman edun tavoittelu on ajanut kansanryhmät nokikkain. En ole kuullut kenenkään sanovan, että “kiitos, tämä riittää, olen jo saanut kylliksi”. Kateuden ääni on voittamassa kilpalaulannan.

Entäs nyt? Mitenkä panemme suumme? Koronavirus ei väistä prinssejä eikä presidenttejä sen kummemmin kuin tavallista kadun ihmistä. Ilman valmistautumista olemme äkkiä istutetut samaan pelastusveneeseen, jonka kantokyvyn saamme kuulla kohta olevan äärirajoillaan. Mitä auttavat silloin osakesalkut. Työt katoavat alta muutaman päivän varoitusajalla, mutta asuntolainat ja kulutusluotot jatkavat raksuttamistaan. Jos korona väistäisikin, niin kauhulla odotetaan korkojen nousua.

Äkkiä ei “talvisodan henki” kuulosta enää puolihupaisalta sloganilta. Silloin elettiin yhteisen hädän vuosia, jollaisilta Jumala on säästänyt kansamme sen jälkeen aina tähän asti. Noina vuosina ventovieraat ihmiset saattoivat polvistua vierekkäin huutamaan avuksi taivaan Jumalaa. Rukousta ei halveksittu. Kansa yhdistyi ottamaan koettelemukset vastaan päättäväisesti mutta nöyrästi. Eikö nyt olisi sama henki tarpeen?

Prinssi Bernadotten kerrotaan olleen kristitty mies. Eräs häneen liittyvä tarina vie meidät rukouskokoukseen. Alustuksen jälkeen puhuja kehotti seurakuntaa polvistumaan rukoukseen. Prinssin vieressä istunut nuori nainen ei aikonut sitä tehdä. Bernadotte tiedusteli syytä. “Minä olen suuren tehtaan johtajan sihteeri. Ei se olisi minulle sopivaa”, vastasi nainen. Prinssi painui polvilleen ja sanoi: “Minä olen Ruotsin prinssi. Minulle on oikein sopivaa polvistua Kuningasten Kuninkaan eteen”.

Koska sinä olet viimeksi polvistunut rukoukseen? Onko se sinulle sopivaa? Usein kuulee sanottavan, että eihän sillä rukousasennolla ole väliä. No – jos näin on, niin miksi et sitten voisi polvistua? Aiheita kyllä löytyy.

Maailma on täynnä viettelyksiä. Ehkä on modernimpaa kutsua niitä mainoksiksi. Tai yksinkertaisesti informaatioksi. Digiaika tekee mahdolliseksi tavoittaa maailman ääret väärällä tiedolla, joka kuitenkin lähetetään harhauttavasti oikean tietolähteen nimissä. Uskontojen alue ei tee tästä poikkeusta. Päinvastoin. Raamattukin ilmoittaa, että suurta antikristusta odotellessa nousee areenalle monia pienempiä antikristuksia(1.Joh.2:18). He ovat siis väärennettyjä tai sijaiskristuksia, jotka yhdessä väärien profeettojen kanssa pyrkivät (ja valitettavasti pystyvät) eksyttämään jopa valitutkin(Matt.24:24). Varoituksensa perään Jeesus lisäsi: “Tämän minä olen teille ennalta ilmoittanut.

Jokainen meistä on teillä ja kaduilla kulkiessaan jos eksynyt. Vahingossa tai esim. lyhyemmän matkan toivossa on tullut valituksi oikoreitti. Harhailun jälkeen saattaa määränpää joskus löytyä. Voi käydä myös niin, että kiertotietä ei löydykään. Silloin ei auta muu, kuin palata omia jälkiään takaisin. Joskus pitkänkin matkan. Muisti on huono tiekartta.

Elämä on yhdensuuntainen matka. Tänään on löysättävä ote eilisestä. Huominen on edessä, vaikka siihen astuminen pelottaisi kuinka. Paikoilleen juuttuminen on lopulta näköharha. Lapsuudesta kerran ulos astuttuaan meistä on tullut oman onnemme seppiä. Kaikkein surkein on sellaisen osa, joka kieltäytyy valinnoista. Ajopuun osa on huonoin mahdollinen valinta.

Olen saanut näinä päivinä useita yhteydenottoja. Se kertoo siitä, että ympärillä kiristyvä koronarengas aiheuttaa meissä huolta ja ahdistusta. Aivan oikein meitä kehotetaan muistamaan toisiamme. Tuntojen jakaminen muiden kanssa helpottaa. Näin tietomme vitsauksen kokonaiskuvasta täydentyy. Oikea tieto ja jaettu myötätunto rauhoittavat.

Myös hengellinen etsintä on vilkastunut. Omat rutiinit ovat särkyneet rajoituksien rattaisiin. Pelkät aineelliset tukipuut tuntuvat äkkiä kovin haurailta. Niin kuin eilen totesimme, tässä hetkessä harhaopettajat ja hyväksikäyttäjät näkevät tilaisuutensa. Länsimaisen ihmisen tieto kristinuskon totuuksista paljastuu lähes olemattomaksi. Hädässä on kiusaus antautua toisten tiedon varaan.

Raamattu on ainoa luotettava elämän tiekartta. Tai meidän aikamme kuvakielellä navigaattori. Näistä suunnistusvälineistä on kuitenkin hyötyä vain silloin, kun ne ovat mukana ja käytössä. Hyllystä tuijottava Raamatun selkä voisi yhtä hyvin olla kuussa. Toivottavasti se nyt monen kehoituksen saattelemana on sinullakin käytössä.

Raamattu ei jätä epäselväksi sitä, että Jeesus Kristus on ainoa tie Jumalan taivaaseen(Joh.14:6, Apt.4:12). Nyt tämä ratkaiseva totuus haastetaan, kun kirkot ovat kiinni, ja netti pullistelee toinen toistaan vetoavampia malleja pahan olon voittamiseksi. Olemme ajautumassa sisälle yhä syvempään kriisiin, missä saavumme moniin tienhaaroihin. Olemme elämän suurimpien valintojen edessä samaan aikaan, kun vapauksiamme lähes päivä päivältä rajoitetaan. Tutki sinäkin nyt erikoisella ahkeruudella Raamattua. Rukoilevalle lukijalle se avaa neuvojaa, kuinka voi välttyä kohtalokkailta väärinvalinnoilta. Ja “kun vielä ehtii”, se opastaa meidät palaamaan harharetkiltä Jeesuksen luokse ja jatkamaan turvallista matkaa Hänen seurassaan.

Olemme nostaneet Raamatun pöydälle. Toivottavasti se saa olla esillä – ei vain tämän pandemian ajan – vaan koko lopun elämämme. Syntyköön uusi sanan nälkä ja hengen jano sisimmässämme. Tämänkertainen kirjoitukseni kertoo, miksi se on niin tuiki tärkeätä.

Menneen viikonlopun aikana monet seurakunnat olivat valmistaneet opetusta jäsenilleen verkkoon. Nyt näemme, kuinka arvokasta on nuorien panos seurakunnissamme. Heiltä löytyy osaamista tietotekniikan saralla. Ilman nuoria olisi tarjontamme paljon köyhempää.

Tämän myönteisyyden todettuamme on aika nostaa esille muutama varoituksen sana. Tuttujen seurakuntien lisäksi netissä pyörii valtava määrä kyseenalaista opetusta. Näyttävyydestään huolimatta siellä kristillisyyden nimissä vedetään surutta mutkia suoriksi. Juuri tästä Jeesus varoitti evankeliumeissa. Viimeisien aikojen ilmiöitä kuvatessaan Hän sanoi ensimmäiseksi: “Katsokaa, ettei kukaan teitä eksytä”. Ja Herralleen uskollisena apostoli Paavali jatkoi samalla linjalla: “Älkää antako kenenkään millään tavoin eksyttää itseänne. Ensin näet tapahtuu luopumus ja ilmestyy laittomuuden ihminen…”(2.Tess.2:3).

Luopumus leviää tänä aikana ennen muuta somen ja vastuuttomien opetusvideoiden kautta. Hengellisellä kartalla seilaa monenlaisia yrittäjiä. Erikoisesti näin hädän hetkillä he näkevät mahdollisuuden etsivien ihmisten tiedonjanon tyydyttäjinä. Nämä hengelliset diktaattorit sietävät vain yhden totuuden. Aivan kuin heidän poliittiset heimoveljensä he vaativat kuuliaisuutta omille näkemyksilleen ja pyrkivät kiinnittämään yleisönsä itseensä. Kaikki muu on disinformaatiota – tai – “fake news” kuten eräs kuuluisimmista väittää.

Mitä siis on tehtävä? Ensiksikin: poimi videoiden valintamyymälästä VAIN sellaista opetusta, jonka vastuullisena toteuttajana on tunnettu seurakunta. Mieluummin sellainen, jonka luotettavuuden tunnet omakohtaisesti. Ja toiseksi: vertaa sen jälkeen KAIKKI kuulemasi ja näkemäsi omaan Raamattuusi. Siis: AINA ja KAIKKI. Sinun ainoa turvasi on oma tietosi Jumalan Sanasta. Sinun velvollisuutesi on peilata kaikki kristillisyyden nimissä tapahtuva julistustoiminta omalla Raamatullasi. Se koskee tätäkin kirjoitusta.

On siis elämän ja kuoleman kysymys pitää nyt Raamattu esillä ja myös avata se. Sieltä löydämme selkeät merimerkit näinä myrskyisinäkin aikoina. Silloin luopumuksen kylmä koura ei saa meistä otetta. Raamatussa kuulemme Hyvän Paimenen äänen ja seuraamme Häntä. Tuli mitä tuli.

Tottahan olet jo sellaisen pystyttänyt? Vai on perustukset vielä valuvaiheessa? Pääasia on, että otat kotikirkkosi pääasiaksi. Ajattele: nyt ei laiskimmankaan kirkossakävijän arpoa pyhäaamuisin lähteäkö jumalanpalvelukseen vai ei. Jospa säppiin lyödyt kirkonovet saavat meidät huomaamaan seurakuntien arvon. Näinhän on monen muunkin hienon asian laita. Niiden arvo huomataan vasta menettämisen jälkeen.

Monet seurakunnat ovat tosin organisoineet nopeasti videokirkot. Ne antavat varmasti vetoapua tyydyttämään pahinta hengellistä nälkää. Erikoisen tärkeää tämä on yksinäisille ihmisille, joiden kontaktit ovat olleet tähänkin asti vähissä. Mutta tällainen voi olla vain väliaikainen ratkaisu. Jumala on tuskin tarkoittanut seurakuntaa sellaiseksi, että sen jäsenet istuvat jumalanpalveluksessa jokainen kotisohvallaan läppäri sylissään. Miltä sinun suussasi maistuu esimerkiksi “isä meidän” -rukous yksinäsi? Tätä se selitykseksi tarjottu hengen yhteys ei voi tarkoittaa?

Mutta nyt elämme poikkeusolosuhteissa. Tämä koskee kaikkien yhteiskunnan toimintojen ohella myös uskonyhteisöiden elämää. Vain Jumala tietää, milloin palaamme – usein jopa parjaamaamme – tuttuun hengelliseen päiväjärjestykseen. Vai palaammeko enää ollenkaan? Ovatko tämän kriisin ensiaskeleet kohti uutta normaalia, missä ei mikään enää ole normaalia? Siksi on tuiki tarpeellista, että sinunkin kotikirkkosi valu valmistuu ensitilassa.

“Minä odotan Herraa kuin vartijat aamua, hartaammin kuin vartijat aamua”(Ps.130:6). Raamatun ajan kaupungeissa tarvittiin vartijoita siinä kuin oman aikamme ostareissa. Tihutyöt tekijöineen odottivat hämärää. Aamunkajo merkitsi vartijoille levon aikaa. Vaara oli siltä yöltä ohitse. Nyt kokemamme kriisi uhkaa sekä sisäistä että ulkoista terveyttämme. Ilman vartijaa on hengellinen elämämme karanteenissa yhtä uhattuna kuin elimistömme viruksille ulkopuolella. Jumalan varjelukseen voimme luottaa vain silloin, jos emme tietoisesti lyö laimin hengellistä ravintoamme.

Näissä oloissa se merkitsee paikkaa ja aikaa, missä oma tai perhepiirin hengellinen pöytä katetaan. Usko pois, tämä koskee myöskin sinua. Kotikirkollakin on hyvä olla säännölliset rukoushetket. Jos kotikirkossasi on useampia jäseniä, voi jokainen varata myös oman soppensa henkilökohtaisen rukoushetken tarpeisiin. Paikka voi löytyä esim. kylppäristä. Martti Lutherkin löysi pyhän paikan jopa reikäisen istuimen päältä. Jokainen ihminen tarvitsee kahdenkeskistä seurustelua Jumalan kanssa. Jumala on aina paikalla, joten Hän antaa sinun valita hetkesi. Tärkeintä on, että olet silloin varmasti itse paikalla. Nyt kun jokainen olemme tavallista enemmän kotioloissa, on tällainen ryhtiliike helposti järjestettävissä.

Missä on sinun paikkasi? Jos et sitä selvitä, et luultavasti kohtaa Jumalaa säännöllisesti. Muista, että kohta sille on tarvetta enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin.

Tänään koronavirus niitti ensimmäisen suomalaisuhrinsa. Sitä olisimme tahtoneet odottaa pitempäänkin. Milloin seuraava? Hiipiikö näkymätön vihollinen jo miten lähellä?

Huomaamme sisällämme kaksi odottajaa. Ainakin kaksi. Toinen kurottaa toivon silmänsä kohti saapuvaa kevättä. Sen päivän koittoa, jolloin vitsauksen voi uskoa olevan ohitse. Saada kuulla pääministerin tai jonkun asiantuntijan suusta helpottavan uutisen. Toisen odottajan olemusta leimaa huoli, ajoittain pelkokin. Ne syövät voimia ja uhkaavat lepoa. Odotus kohdistuu hetkeen, jota ei koskaan toivoisi saapuvaksi. Ja huomaa tämä: se odottaja kumpaa ruokit enemmän, hallitsee elämääsi.

Päiväkirjan aiemmassa osassa uskalsin antaa neuvoja Raamatun lukemiseksi. Toivottavasti olet jo lukenut Jeesuksen tilannekuvauksen koskien Hänen paluuseensa liittyvää aikaa. Silloin et ole voinut olla tekemättä havaintoja niiden yhteensopivuudesta juuri nykyiseen maailmankuvaan. Jeesus neuvoi havainnoitsijaa tekemään näkemänsä ja kokemansa perusteella oikeat johtopäätökset.

Jos emme halveksi Jeesuksen sanoja, löydämme sisältämme myös kolmannen odottajan. Jeesukseen rakastuneet ihmiset ovat kautta Uuden Testamentin historian odottaneet Jeesuksen takaisin tuloa. Jokainen sukupolvi on luonnollisesti odottanut sen tapahtuvan omana elinaikanaan. Mutta toistaiseksi kaikki ovat saaneet sulkea silmänsä tälle maailmalle vain uskoen, että kerran se kuitenkin tapahtuu. Niin voi tietenkin tapahtua myös meidän kohdallamme. Mutta sellaisia Jeesuksen kuvaamia tapahtumia kuin nyt olemme todistamassa ei ole koskaan aikaisemmin – ja yhden sukupolven aikana – tapahtunut.

Pyydän sinua liittämään tässä vaiheessa lukemistoosi jälleen yhden Raamatun kirjan. Kyse on Paavalin toisesta kirjeestä tessalonikalaisille. Sen lukeminen ei riistä paljon aikaasi(mitä useimmilla on tällä hetkellä liiankin kanssa). Ensimmäinen luku paljastaa, että ahdistukset liittyvät jopa hurskaimmankin ihmisen elämään. Syyksi riittää jopa sekin, että hän tunnustautuu Jeesuksen seuraajaksi. Mutta erikoisesti toinen luku liittää tämän kirjeen aiemmin mainittujen evankeliumin kirjeiden(Matt.24,Mark.13 ja Luuk.21 yhteyteen. Se mainitsee pari asiaa, joiden ilmaantuminen ennakoi Jeesuksen paluun läheisyyttä.

Ensimmäinen on evankeliumin ja kristillinen seurakunnan kannalta todellinen suru-uutinen. Samalla kun evankeliumin sana etenee voimallisesti lähinnä köyhissä maissa, täällä kristillisyyden perinteisillä rintamailla tapahtuu syvä luopunus. Näin lähetystyölle omistautunut apostoli vahvistaa Jeesuksen ilmoittaman asian. Toinen merkittävä uutinen koetaan silloin, kun sotien, tautien ynnä katastrofaalisten luonnonilmiöiden mullistama maailma ajautuu täydelliseen sekasortoon. Silloin ilmestyy kuin lahjana yliluonnollisilla kyvyillä varustettu henkilö, joka valitaan kansakuntien suvereeniksi johtajaksi. Hänen käsiinsä luovutetaan kaikki valta, joka ehdottomana ulottuu kaikille elämän sektoreille. Eikä hän epäröi käyttää valtaansa ja vaatii jokaiselta maailman ihmiseltä ehdotonta tottelemista. Kristityille(siis Jeesusta odottaville) se on erikoisen raskasta aikaa. Uskovien vainot yltyvät huippuunsa. Jeesushan lupasi lyhentää tämän ajanjakson pituutta. Ilman sitä kukaan Häntä odottavista ei selviytyisi.

Samalla kun tässä kutsun jokaista lukijaa pyytämään Jeesusta henkilökohtaiseksi Vapahtakseen, on rehellisesti todettava, että en kutsu teitä helpolle tielle. Mutta päämäärä, lopputulos ratkaisee. Muistakaamme siis vaikeinakin hetkinä Jeesuksen sanat: “Tämän minä olen teille ennalta ilmoittanut”(Matt.24:25).

Jo kauan sitten tutkijat huomasivat, että liikeruuhkat ovat mitä pätevin testi ihmisen sosiaaliselle kärsivällisyydelle. Itselleni asia valkeni, kun niin ikään vuosia sitten vierailin Japanissa. Siellähän ei etäisyyksiä mitata kilometreissa tai maileissa, vaan ajassa. Kolmenkymmenen kilometrin matkaan saattaa huveta aikaa hyvinkin pari tuntia. Mutta ei japanilainen ole siitä moksiskaan. Hän on hyvin varustautunut. Ei hermostunutta poukkoilua kaistalta toiselle. Keskikonsoolissa löytyy tilaa teekeittimelle ja naposteltavalle. Ja kun liikenne seisoo suurimman osan ajasta, on sopivaa ja turvallista katsella televisiota, jollainen kuuluu kaiketi jokaisen auton vakiovarustukseen.

Itse en ehkä lukeudu kaikkein hätäisempiin, mutta huomasin silti omistavani toisenlaisen geenipohjan. Vaikka pystyisinkin pitämään keskisormen kurissa, niin ainakin verenpainemittari paljastaisi armotta todellisen kärsivällisyyteni. Jossakin vaiheessa toiset olisivat tielläni liikaa.

Vastoin tahtoamme meidät on nyt pysäytetty. Kiukuttelu vain pahentaa asiaa. Vielä toistaiseksi on suuri enemmistö ottanut tilanteen rauhallisesti mukautuen viranomaisten ohjeisiin. Presidentti varoitti juuri uhmakkuudesta ja sen kohtalokkaista seurauksista. Meille on luotettavasti kerrottu, että elämme nyt todellakin vitsauksen suhteen alun loppua. Joudumme sietämään itsemääräämisoikeuden rajoituksia ja toisiamme kukaties pitkäänkin.

Ehkä kaikkein haastavinta on joutua kohtaamaan oma ja aito itsensä. Pakoreitti harrastuksiin yleiseen kuhinaan on tukossa epämääräiseksi ajaksi. Virtuaalinen maailma osoittautuu katinkullaksi eikä sinne uppoutuminen ole viisasta. Jos ystävyyssuhteita voisi noteerata pörssiin, ne nousisivat arvoon arvaamattomaan muiden kurssien syöksyessä. Nyt on aika rakentaa laiminlyöntien routavauriot kuntoon. Siinä on yhteinen missiomme jossa jokaiselle on tilaa.

Tärkein pysäkki on Jumalan edessä. Sille pysähtyminen ei ole itsekkyyttä eikä johda itsekkyyteen. Hän on luvannut tulla löydetyksi ja löytöpalkkioksi tulevaisuuden ja toivon. Mikä valtava lupaus juuri nyt, kun tulevaisuutemme muuten on epävarmuuden sumun peitossa.

“Minä tunnen ajatukseni teitä kohtaan, sanoo HERRA. Ne ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia – minä annan teille tulevaisuuden ja toivon. Silloin te huudatte minua avuksenne, tulette minun luokseni ja rukoilette minua ja minä kuulen teitä. Silloin te etsitte ja löydätte minut, kun etsitte minua kaikesta sydämestänne. Minä annan teidän löytää itseni, sanoo HERRA”(Jer.29:11-14).

Tuollaiselle lupausten pysäkille kannata pysähtyä. Ilman kiirettä. Ihan japanilaisittain. Vaihtaa syntikuormansa, huolensa ja pelkonsa noihin Jumalan antamiin lupauksiin.

Tällaisena hetkenä on vaikea olla realisti. Ainakin oman sukupolveni ja sitä nuorempien ihmisten. Realismi olisi nyt varmasti kuin nuora, joka kiikkeryydestään huolimatta auttaa meidät turvallisesti kuilun toiselle puolella. Vierellä vaanii lohduttomuutta uhkuva pessimismi ja toisaalla positiivisuus, joka houkuttelevuudestaan huolimatta haiskahtaa kangastukselta. Jos pudota pitää, niin tottakai normaali mieli tahtoisi tietenkin pudota pumpuliin. Silläkin uhalla, että pehmeä kerros on juuri nyt kuin ohut naamio betonin päällä. Sen betonin nimi on Korona. Ja realismia on se, että sitä ei karkuun nyt pääse, lähtee mihin ilmansuuntaan hyvänsä.

Silti valitsen realismin, sillä kiikkeryydestään huolimatta se johtaa yli Koronan minimaalisin henkisin vaurion. Ruumiillinen selviytyminen on Suuremmissa Käsissä. Vain niissä. Jos en selviydy ilman tartuntaa, mikä oikeus minulla silloin olisi kiukutella? Olisinhan vain yksi niistä maailmankansalaisista, joiden luku eilen oli 207 855(WHO). Koronan syömäksi heistä on jäänyt 8648. Jokaisella heistä on ollut samanlainen elämänjano kuin minulla. Ympärillään rakkaita, joiden kanssa jäi niin paljon kaunista jakamatta.

Realismi ei kuitenkaan hylkää toivoa. Ilman toivoa ei mikään elämä ole mielekästä. Ratkaisevaksi muodostuu vain se, mihin toivonsa asettaa. Jokainen joutuu kohtaamaan turhia toiveita. Jos niitä tulee vastaan liiaksi, lannistuu – tai paatuu – ihminen toivottomaksi. On vaarallista itselle ja muille jäädä toivottomaksi.

Usko elävään Jumalaan on Raamatun mukaan lujaa luottamusta siihen, mitä toivotaan(Hebr.11:1). Tällaista uskoa ei kukaan ihminen voi synnyttää itselleen. Lujinkaan tahdonvoima ei siihen riitä. Sellaisen lujan luottamuksen voi saada lahjaksi Jumalalta. Vain Häneltä. Siksi toivottomille ihmisille on yhteistä se, että he pakenevat Jumalaa. Heille ei kelpaa se, että Jeesus Kristus on ainoa tie Jumalan tuntemiseen(Joh.14:5-7,Apt.4:12).

Maailmankuulu kirjailija Alexander Solzhenitsyn kirjoitti rohkeasti kommunistista isänmaata analysoidessaan: – Asiamme ovat näin, koska me olemme hyljänneet Jumalan.

Toivottomuuden edessä voi jokainen ihminen tehdä rehellisen analyysin omasta elämästään. Siihen kannattaa ryhtyä vaikka pelottaisikin. Jeesus odottaa jokaista vilpitöntä totuuden etsijää. Ei tuomitakseen, vaan antaakseen uuden, yltäkylläisen elämän(Joh.10:10). Se pitää sisällään myös elävän toivon, joka kantaa taatusti läpi koronavirusten ja kaikkien muiden vastaan tulevien haasteiden(1.Piet.1:3).

Mutta mikä on se tarpeellinen uhri? Se on sinun, minun, meidän ylpeytemme. Sen on kumarruttava kuolemaan Herran Jeesuksen edessä. Meidän oma ylpeytemme on tukkinut tiemme Jeesuksen luokse. Olemme halunneet pärjätä omillamme. Jumalasta olemme muovailleet mieleisemme toivomusautomaatin. Muka tieteellisessä viisaudessa emme ole uskaltaneet pysähtyä tunnustamaan, että kaikella tällä olemme itse asiassa hyljänneet Jumalan. Panneet Hänet viralta.

Jumala ei ole sellainen, että Hän kostaisi meille Koronan muodossa. Mutta ilman epäilystäkään Hän on sallinut sen. Koronan edessä tasottuvat tuloerot. Se jättää avuttomuuteen niin herrat kuin narrit, köyhät kuin rikkaat. Virus ei kunnioita rajapuomejamme eikä vakaumuksia tai niiden puutetta.

Saakoon ylpeytemme kuolla. Joutukoon se kertakaikkiaan Koronan uhriksi.

“Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille Hän antaa armon. Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, että Hän ajallaan korottaisi teidät. Heittäkää kaikki murheenne Hänen päällensä, sillä Hän pitää teistä huolen”(1.Piet.5:5-7)

“Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia”(2.Kor.4:8).

Sijoitapa “ahtaalla” ja “neuvottomia” sanojen paikalle “karanteenissa”. Tätä nyt itsekin muiden riskiryhmäläisten ja altistuneiden kanssa harjoittelen. Ja tämä joukko kasvaa tulevina päivinä ja viikkoina. Suomalaisina olemme tottuneet vapauteen vailla estoja. Pian kaikki muuttuu ainakin joksikin ajaksi. Kaikille se ei varmasti käy. Siksi tulemme näkemään senkin, että “esivalta ei turhaan miekkaa kanna(Room.13:1-6).

Mutta yhteinen hätä voi tehdä sen, mihin emme ole vapauden päivinä itse pystyneet. Se voi lähentää meitä toisiimme. Kuten hieno presidenttimme sanoi: – Istumme samassa veneessä. Siinä tuhdoilla ollessamme on kaikille parempaa, että emme töni toisiamme tai muutenkaan keikuttele venettä. Tämä velvollisuus ei koske ainoastaan joitakuita vaan meitä kaikkia.

On hienoa, että johtajamme ovat osoittamassa kaivattua päättäväisyyttä. Jatkamme esirukousta heidän puolestaan. Tarvitsemme johtajuutta ja viisaita päätöksiä, joihin kaikki kansalaiset voivat yhtyä.

Saarnamiehenä olen hyvien puhujien ihailija. Heidän lahjansa on tosiasioita peittelemättä luoda varmuutta toisille. Särmikkyydestään huolimatta eräs sellainen henkilö oli Winston Churchill. Pommisuojissa kyyristeleville kansalaisille hän valoi rohkeutta: – Vaikeuksien voittaminen merkitsee uusia mahdollisuuksia.

Eräs päivän kysymyksistä on: Mitä karanteenissa sitten saa ja voi tehdä?

En ala besserwisseriksi mutta tässä muutamia ehdotuksia. Tottele ensiksikin viranomaisten ohjeita, tuntuivat ne miten vastenmielisiltä tahansa. Et ole erikoistapaus sen enempää kuin minäkään. Heitä pois kiire ihan luvan kanssa. Käytä askareissa sitä maalaisjärkeä. Jos kaupungeista sitä puuttuu, niin korvesta sitä löytyy vaikka kuinka (hehheh). Tässä tilanteessa ei kannata säästää kännykkää, kunhan ei turhaan kuormita virallisia palvelunumeroita. Juuri tällä hetkellä sinulla on paljon ystäviä, jotka yllättäen huomaavat kaipaavansa juttuseuraasi. Seuraa luotettavia tilannetiedotuksia, mutta älä kyllästä elämääsi niillä. Muista, että karanteenissakin löytyy kyllä asioita, jotka saavat kasvosi hymyyn. Tämä kestää oman aikansa. Älä siis lataa eteesi pettymyksiä kuvittelemalla, että tämä on tuossa tuokiossa ohitse. Elämme nyt alun lopussa emmekä lopun alussa.

Päätteeksi kymmenien sukupolvien koettelema neuvo. Puhalla viimeistään nyt pölyt Raamatustasi tai hanki sellainen heti. Annoin viimeksi lukuvihjeitä. Niiden kautta avautuu näköaloja siihen, miksi nyt ja tulevina kuukausina tapahtuu mitä tapahtuu. Ja rukoile Raamatun Jumalaa. Voin vakuuttaa, että Hän kuulee sinun rukouksesi. Jeesus Kristus tahtoo olla juuri sinunkin Herrasi ja Vapahtajasi.

Nyt, kun emme kirkkoihin pääse, kotimme olkoon kirkkomme.