Tottahan olet jo sellaisen pystyttänyt? Vai on perustukset vielä valuvaiheessa? Pääasia on, että otat kotikirkkosi pääasiaksi. Ajattele: nyt ei laiskimmankaan kirkossakävijän arpoa pyhäaamuisin lähteäkö jumalanpalvelukseen vai ei. Jospa säppiin lyödyt kirkonovet saavat meidät huomaamaan seurakuntien arvon. Näinhän on monen muunkin hienon asian laita. Niiden arvo huomataan vasta menettämisen jälkeen.

Monet seurakunnat ovat tosin organisoineet nopeasti videokirkot. Ne antavat varmasti vetoapua tyydyttämään pahinta hengellistä nälkää. Erikoisen tärkeää tämä on yksinäisille ihmisille, joiden kontaktit ovat olleet tähänkin asti vähissä. Mutta tällainen voi olla vain väliaikainen ratkaisu. Jumala on tuskin tarkoittanut seurakuntaa sellaiseksi, että sen jäsenet istuvat jumalanpalveluksessa jokainen kotisohvallaan läppäri sylissään. Miltä sinun suussasi maistuu esimerkiksi “isä meidän” -rukous yksinäsi? Tätä se selitykseksi tarjottu hengen yhteys ei voi tarkoittaa?

Mutta nyt elämme poikkeusolosuhteissa. Tämä koskee kaikkien yhteiskunnan toimintojen ohella myös uskonyhteisöiden elämää. Vain Jumala tietää, milloin palaamme – usein jopa parjaamaamme – tuttuun hengelliseen päiväjärjestykseen. Vai palaammeko enää ollenkaan? Ovatko tämän kriisin ensiaskeleet kohti uutta normaalia, missä ei mikään enää ole normaalia? Siksi on tuiki tarpeellista, että sinunkin kotikirkkosi valu valmistuu ensitilassa.

“Minä odotan Herraa kuin vartijat aamua, hartaammin kuin vartijat aamua”(Ps.130:6). Raamatun ajan kaupungeissa tarvittiin vartijoita siinä kuin oman aikamme ostareissa. Tihutyöt tekijöineen odottivat hämärää. Aamunkajo merkitsi vartijoille levon aikaa. Vaara oli siltä yöltä ohitse. Nyt kokemamme kriisi uhkaa sekä sisäistä että ulkoista terveyttämme. Ilman vartijaa on hengellinen elämämme karanteenissa yhtä uhattuna kuin elimistömme viruksille ulkopuolella. Jumalan varjelukseen voimme luottaa vain silloin, jos emme tietoisesti lyö laimin hengellistä ravintoamme.

Näissä oloissa se merkitsee paikkaa ja aikaa, missä oma tai perhepiirin hengellinen pöytä katetaan. Usko pois, tämä koskee myöskin sinua. Kotikirkollakin on hyvä olla säännölliset rukoushetket. Jos kotikirkossasi on useampia jäseniä, voi jokainen varata myös oman soppensa henkilökohtaisen rukoushetken tarpeisiin. Paikka voi löytyä esim. kylppäristä. Martti Lutherkin löysi pyhän paikan jopa reikäisen istuimen päältä. Jokainen ihminen tarvitsee kahdenkeskistä seurustelua Jumalan kanssa. Jumala on aina paikalla, joten Hän antaa sinun valita hetkesi. Tärkeintä on, että olet silloin varmasti itse paikalla. Nyt kun jokainen olemme tavallista enemmän kotioloissa, on tällainen ryhtiliike helposti järjestettävissä.

Missä on sinun paikkasi? Jos et sitä selvitä, et luultavasti kohtaa Jumalaa säännöllisesti. Muista, että kohta sille on tarvetta enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin.

Tänään koronavirus niitti ensimmäisen suomalaisuhrinsa. Sitä olisimme tahtoneet odottaa pitempäänkin. Milloin seuraava? Hiipiikö näkymätön vihollinen jo miten lähellä?

Huomaamme sisällämme kaksi odottajaa. Ainakin kaksi. Toinen kurottaa toivon silmänsä kohti saapuvaa kevättä. Sen päivän koittoa, jolloin vitsauksen voi uskoa olevan ohitse. Saada kuulla pääministerin tai jonkun asiantuntijan suusta helpottavan uutisen. Toisen odottajan olemusta leimaa huoli, ajoittain pelkokin. Ne syövät voimia ja uhkaavat lepoa. Odotus kohdistuu hetkeen, jota ei koskaan toivoisi saapuvaksi. Ja huomaa tämä: se odottaja kumpaa ruokit enemmän, hallitsee elämääsi.

Päiväkirjan aiemmassa osassa uskalsin antaa neuvoja Raamatun lukemiseksi. Toivottavasti olet jo lukenut Jeesuksen tilannekuvauksen koskien Hänen paluuseensa liittyvää aikaa. Silloin et ole voinut olla tekemättä havaintoja niiden yhteensopivuudesta juuri nykyiseen maailmankuvaan. Jeesus neuvoi havainnoitsijaa tekemään näkemänsä ja kokemansa perusteella oikeat johtopäätökset.

Jos emme halveksi Jeesuksen sanoja, löydämme sisältämme myös kolmannen odottajan. Jeesukseen rakastuneet ihmiset ovat kautta Uuden Testamentin historian odottaneet Jeesuksen takaisin tuloa. Jokainen sukupolvi on luonnollisesti odottanut sen tapahtuvan omana elinaikanaan. Mutta toistaiseksi kaikki ovat saaneet sulkea silmänsä tälle maailmalle vain uskoen, että kerran se kuitenkin tapahtuu. Niin voi tietenkin tapahtua myös meidän kohdallamme. Mutta sellaisia Jeesuksen kuvaamia tapahtumia kuin nyt olemme todistamassa ei ole koskaan aikaisemmin – ja yhden sukupolven aikana – tapahtunut.

Pyydän sinua liittämään tässä vaiheessa lukemistoosi jälleen yhden Raamatun kirjan. Kyse on Paavalin toisesta kirjeestä tessalonikalaisille. Sen lukeminen ei riistä paljon aikaasi(mitä useimmilla on tällä hetkellä liiankin kanssa). Ensimmäinen luku paljastaa, että ahdistukset liittyvät jopa hurskaimmankin ihmisen elämään. Syyksi riittää jopa sekin, että hän tunnustautuu Jeesuksen seuraajaksi. Mutta erikoisesti toinen luku liittää tämän kirjeen aiemmin mainittujen evankeliumin kirjeiden(Matt.24,Mark.13 ja Luuk.21 yhteyteen. Se mainitsee pari asiaa, joiden ilmaantuminen ennakoi Jeesuksen paluun läheisyyttä.

Ensimmäinen on evankeliumin ja kristillinen seurakunnan kannalta todellinen suru-uutinen. Samalla kun evankeliumin sana etenee voimallisesti lähinnä köyhissä maissa, täällä kristillisyyden perinteisillä rintamailla tapahtuu syvä luopunus. Näin lähetystyölle omistautunut apostoli vahvistaa Jeesuksen ilmoittaman asian. Toinen merkittävä uutinen koetaan silloin, kun sotien, tautien ynnä katastrofaalisten luonnonilmiöiden mullistama maailma ajautuu täydelliseen sekasortoon. Silloin ilmestyy kuin lahjana yliluonnollisilla kyvyillä varustettu henkilö, joka valitaan kansakuntien suvereeniksi johtajaksi. Hänen käsiinsä luovutetaan kaikki valta, joka ehdottomana ulottuu kaikille elämän sektoreille. Eikä hän epäröi käyttää valtaansa ja vaatii jokaiselta maailman ihmiseltä ehdotonta tottelemista. Kristityille(siis Jeesusta odottaville) se on erikoisen raskasta aikaa. Uskovien vainot yltyvät huippuunsa. Jeesushan lupasi lyhentää tämän ajanjakson pituutta. Ilman sitä kukaan Häntä odottavista ei selviytyisi.

Samalla kun tässä kutsun jokaista lukijaa pyytämään Jeesusta henkilökohtaiseksi Vapahtakseen, on rehellisesti todettava, että en kutsu teitä helpolle tielle. Mutta päämäärä, lopputulos ratkaisee. Muistakaamme siis vaikeinakin hetkinä Jeesuksen sanat: “Tämän minä olen teille ennalta ilmoittanut”(Matt.24:25).

Jo kauan sitten tutkijat huomasivat, että liikeruuhkat ovat mitä pätevin testi ihmisen sosiaaliselle kärsivällisyydelle. Itselleni asia valkeni, kun niin ikään vuosia sitten vierailin Japanissa. Siellähän ei etäisyyksiä mitata kilometreissa tai maileissa, vaan ajassa. Kolmenkymmenen kilometrin matkaan saattaa huveta aikaa hyvinkin pari tuntia. Mutta ei japanilainen ole siitä moksiskaan. Hän on hyvin varustautunut. Ei hermostunutta poukkoilua kaistalta toiselle. Keskikonsoolissa löytyy tilaa teekeittimelle ja naposteltavalle. Ja kun liikenne seisoo suurimman osan ajasta, on sopivaa ja turvallista katsella televisiota, jollainen kuuluu kaiketi jokaisen auton vakiovarustukseen.

Itse en ehkä lukeudu kaikkein hätäisempiin, mutta huomasin silti omistavani toisenlaisen geenipohjan. Vaikka pystyisinkin pitämään keskisormen kurissa, niin ainakin verenpainemittari paljastaisi armotta todellisen kärsivällisyyteni. Jossakin vaiheessa toiset olisivat tielläni liikaa.

Vastoin tahtoamme meidät on nyt pysäytetty. Kiukuttelu vain pahentaa asiaa. Vielä toistaiseksi on suuri enemmistö ottanut tilanteen rauhallisesti mukautuen viranomaisten ohjeisiin. Presidentti varoitti juuri uhmakkuudesta ja sen kohtalokkaista seurauksista. Meille on luotettavasti kerrottu, että elämme nyt todellakin vitsauksen suhteen alun loppua. Joudumme sietämään itsemääräämisoikeuden rajoituksia ja toisiamme kukaties pitkäänkin.

Ehkä kaikkein haastavinta on joutua kohtaamaan oma ja aito itsensä. Pakoreitti harrastuksiin yleiseen kuhinaan on tukossa epämääräiseksi ajaksi. Virtuaalinen maailma osoittautuu katinkullaksi eikä sinne uppoutuminen ole viisasta. Jos ystävyyssuhteita voisi noteerata pörssiin, ne nousisivat arvoon arvaamattomaan muiden kurssien syöksyessä. Nyt on aika rakentaa laiminlyöntien routavauriot kuntoon. Siinä on yhteinen missiomme jossa jokaiselle on tilaa.

Tärkein pysäkki on Jumalan edessä. Sille pysähtyminen ei ole itsekkyyttä eikä johda itsekkyyteen. Hän on luvannut tulla löydetyksi ja löytöpalkkioksi tulevaisuuden ja toivon. Mikä valtava lupaus juuri nyt, kun tulevaisuutemme muuten on epävarmuuden sumun peitossa.

“Minä tunnen ajatukseni teitä kohtaan, sanoo HERRA. Ne ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia – minä annan teille tulevaisuuden ja toivon. Silloin te huudatte minua avuksenne, tulette minun luokseni ja rukoilette minua ja minä kuulen teitä. Silloin te etsitte ja löydätte minut, kun etsitte minua kaikesta sydämestänne. Minä annan teidän löytää itseni, sanoo HERRA”(Jer.29:11-14).

Tuollaiselle lupausten pysäkille kannata pysähtyä. Ilman kiirettä. Ihan japanilaisittain. Vaihtaa syntikuormansa, huolensa ja pelkonsa noihin Jumalan antamiin lupauksiin.

Tällaisena hetkenä on vaikea olla realisti. Ainakin oman sukupolveni ja sitä nuorempien ihmisten. Realismi olisi nyt varmasti kuin nuora, joka kiikkeryydestään huolimatta auttaa meidät turvallisesti kuilun toiselle puolella. Vierellä vaanii lohduttomuutta uhkuva pessimismi ja toisaalla positiivisuus, joka houkuttelevuudestaan huolimatta haiskahtaa kangastukselta. Jos pudota pitää, niin tottakai normaali mieli tahtoisi tietenkin pudota pumpuliin. Silläkin uhalla, että pehmeä kerros on juuri nyt kuin ohut naamio betonin päällä. Sen betonin nimi on Korona. Ja realismia on se, että sitä ei karkuun nyt pääse, lähtee mihin ilmansuuntaan hyvänsä.

Silti valitsen realismin, sillä kiikkeryydestään huolimatta se johtaa yli Koronan minimaalisin henkisin vaurion. Ruumiillinen selviytyminen on Suuremmissa Käsissä. Vain niissä. Jos en selviydy ilman tartuntaa, mikä oikeus minulla silloin olisi kiukutella? Olisinhan vain yksi niistä maailmankansalaisista, joiden luku eilen oli 207 855(WHO). Koronan syömäksi heistä on jäänyt 8648. Jokaisella heistä on ollut samanlainen elämänjano kuin minulla. Ympärillään rakkaita, joiden kanssa jäi niin paljon kaunista jakamatta.

Realismi ei kuitenkaan hylkää toivoa. Ilman toivoa ei mikään elämä ole mielekästä. Ratkaisevaksi muodostuu vain se, mihin toivonsa asettaa. Jokainen joutuu kohtaamaan turhia toiveita. Jos niitä tulee vastaan liiaksi, lannistuu – tai paatuu – ihminen toivottomaksi. On vaarallista itselle ja muille jäädä toivottomaksi.

Usko elävään Jumalaan on Raamatun mukaan lujaa luottamusta siihen, mitä toivotaan(Hebr.11:1). Tällaista uskoa ei kukaan ihminen voi synnyttää itselleen. Lujinkaan tahdonvoima ei siihen riitä. Sellaisen lujan luottamuksen voi saada lahjaksi Jumalalta. Vain Häneltä. Siksi toivottomille ihmisille on yhteistä se, että he pakenevat Jumalaa. Heille ei kelpaa se, että Jeesus Kristus on ainoa tie Jumalan tuntemiseen(Joh.14:5-7,Apt.4:12).

Maailmankuulu kirjailija Alexander Solzhenitsyn kirjoitti rohkeasti kommunistista isänmaata analysoidessaan: – Asiamme ovat näin, koska me olemme hyljänneet Jumalan.

Toivottomuuden edessä voi jokainen ihminen tehdä rehellisen analyysin omasta elämästään. Siihen kannattaa ryhtyä vaikka pelottaisikin. Jeesus odottaa jokaista vilpitöntä totuuden etsijää. Ei tuomitakseen, vaan antaakseen uuden, yltäkylläisen elämän(Joh.10:10). Se pitää sisällään myös elävän toivon, joka kantaa taatusti läpi koronavirusten ja kaikkien muiden vastaan tulevien haasteiden(1.Piet.1:3).

Mutta mikä on se tarpeellinen uhri? Se on sinun, minun, meidän ylpeytemme. Sen on kumarruttava kuolemaan Herran Jeesuksen edessä. Meidän oma ylpeytemme on tukkinut tiemme Jeesuksen luokse. Olemme halunneet pärjätä omillamme. Jumalasta olemme muovailleet mieleisemme toivomusautomaatin. Muka tieteellisessä viisaudessa emme ole uskaltaneet pysähtyä tunnustamaan, että kaikella tällä olemme itse asiassa hyljänneet Jumalan. Panneet Hänet viralta.

Jumala ei ole sellainen, että Hän kostaisi meille Koronan muodossa. Mutta ilman epäilystäkään Hän on sallinut sen. Koronan edessä tasottuvat tuloerot. Se jättää avuttomuuteen niin herrat kuin narrit, köyhät kuin rikkaat. Virus ei kunnioita rajapuomejamme eikä vakaumuksia tai niiden puutetta.

Saakoon ylpeytemme kuolla. Joutukoon se kertakaikkiaan Koronan uhriksi.

“Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille Hän antaa armon. Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, että Hän ajallaan korottaisi teidät. Heittäkää kaikki murheenne Hänen päällensä, sillä Hän pitää teistä huolen”(1.Piet.5:5-7)

“Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia”(2.Kor.4:8).

Sijoitapa “ahtaalla” ja “neuvottomia” sanojen paikalle “karanteenissa”. Tätä nyt itsekin muiden riskiryhmäläisten ja altistuneiden kanssa harjoittelen. Ja tämä joukko kasvaa tulevina päivinä ja viikkoina. Suomalaisina olemme tottuneet vapauteen vailla estoja. Pian kaikki muuttuu ainakin joksikin ajaksi. Kaikille se ei varmasti käy. Siksi tulemme näkemään senkin, että “esivalta ei turhaan miekkaa kanna(Room.13:1-6).

Mutta yhteinen hätä voi tehdä sen, mihin emme ole vapauden päivinä itse pystyneet. Se voi lähentää meitä toisiimme. Kuten hieno presidenttimme sanoi: – Istumme samassa veneessä. Siinä tuhdoilla ollessamme on kaikille parempaa, että emme töni toisiamme tai muutenkaan keikuttele venettä. Tämä velvollisuus ei koske ainoastaan joitakuita vaan meitä kaikkia.

On hienoa, että johtajamme ovat osoittamassa kaivattua päättäväisyyttä. Jatkamme esirukousta heidän puolestaan. Tarvitsemme johtajuutta ja viisaita päätöksiä, joihin kaikki kansalaiset voivat yhtyä.

Saarnamiehenä olen hyvien puhujien ihailija. Heidän lahjansa on tosiasioita peittelemättä luoda varmuutta toisille. Särmikkyydestään huolimatta eräs sellainen henkilö oli Winston Churchill. Pommisuojissa kyyristeleville kansalaisille hän valoi rohkeutta: – Vaikeuksien voittaminen merkitsee uusia mahdollisuuksia.

Eräs päivän kysymyksistä on: Mitä karanteenissa sitten saa ja voi tehdä?

En ala besserwisseriksi mutta tässä muutamia ehdotuksia. Tottele ensiksikin viranomaisten ohjeita, tuntuivat ne miten vastenmielisiltä tahansa. Et ole erikoistapaus sen enempää kuin minäkään. Heitä pois kiire ihan luvan kanssa. Käytä askareissa sitä maalaisjärkeä. Jos kaupungeista sitä puuttuu, niin korvesta sitä löytyy vaikka kuinka (hehheh). Tässä tilanteessa ei kannata säästää kännykkää, kunhan ei turhaan kuormita virallisia palvelunumeroita. Juuri tällä hetkellä sinulla on paljon ystäviä, jotka yllättäen huomaavat kaipaavansa juttuseuraasi. Seuraa luotettavia tilannetiedotuksia, mutta älä kyllästä elämääsi niillä. Muista, että karanteenissakin löytyy kyllä asioita, jotka saavat kasvosi hymyyn. Tämä kestää oman aikansa. Älä siis lataa eteesi pettymyksiä kuvittelemalla, että tämä on tuossa tuokiossa ohitse. Elämme nyt alun lopussa emmekä lopun alussa.

Päätteeksi kymmenien sukupolvien koettelema neuvo. Puhalla viimeistään nyt pölyt Raamatustasi tai hanki sellainen heti. Annoin viimeksi lukuvihjeitä. Niiden kautta avautuu näköaloja siihen, miksi nyt ja tulevina kuukausina tapahtuu mitä tapahtuu. Ja rukoile Raamatun Jumalaa. Voin vakuuttaa, että Hän kuulee sinun rukouksesi. Jeesus Kristus tahtoo olla juuri sinunkin Herrasi ja Vapahtajasi.

Nyt, kun emme kirkkoihin pääse, kotimme olkoon kirkkomme.

YLEn aamuteeveessä näin ei sanonut jonkun uskonliikkeen edustaja, vaan vetoomuksen esitti Nordean pääekonomisti Tuuli Koivu. Viime syyskuun 4. päivä sama henkilö totesi Iltasanomien haastattelussa seuraavaa: – Taivaalla näkyy myrskypilviä ja salamoita. Vielä ei ole iskenyt mihinkään, mutta kaikki pelkäävät, että iskee.

Tuuli Koivu puhui molemmilla kerroilla asiaa. En tiedä hänen hengellistä vakaumustaan, mutta luonnollisesti talouden alalla hän edustaa korkeaa asiantuntemusta. Uskoa Koivu toivoo nimen omaan nuorelle hallituksellemme. Sen tekemillä linjauksilla on ratkaiseva vaikutus kansalaisten tulevaisuuden uskoon. Eritoten nyt, kun maamme on siirtymässä valmiuslain järisyttäviin olosuhteisiin. Ensi kerran sitten sotavuosien.

Niin – vielä tärkeämpääkin uskoa tarvitaan. Karun päivän paras uutinen on se, että juuri sitä uskoa on vielä jokaiselle haluavalle tarjolla. Vielä anova saa, etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan. Kunhan muistaa sen, mistä Jumalan lauluseppä Pekka Simojoki on sommitellut näin: “Uskoa ei synny omin voimin, ilmaiseksi anova sen saa. Sitä ansaita ei töin ja toimin, Jumala sen meille lahjoittaa”.

Itse olen huomisesta lähtien karanteenissa. Koska tapaan seuraavan kerran rakkaitani – vai tapaanko? Kuten nuoret ministerimme totesivat yhteisestä suusta: – Elämme nyt aivan toisenlaisessa maailmassa kuin viikko sitten.

Miten nuoria he ovatkaan! Olisivat lasteni joukossa nuoremmasta päästä. Mutta rohkaisevin silmin he vakuuttivat meille kaarisillan jo melkein ylittäneille: – Me selviämme tästä yhdessä. Pidämme teistä huolen. Siksi meillä uskonlahjan saaneilla on viruksen edessä tärkeä tehtävä. Rukoilla heidän puolestaan. Koko Suomen – ei – vaan koko maailman puolesta. Sillä lahjausko vakuuttaa, että jokainen ihminen maapallolla on Jumalalle yhtä rakas. Jokaisen puolesta antoi Kristus itsensä ristiinnaulittavaksi. Että me saisimme mahdollisuuden elää ja jakaa rauhaa ja turvallisuutta kaikkien kanssa. Vaikka virus veisi meiltä henkemme, se ei voi sammuttaa elämän liekkiä siltä, joka on turvannut sen ihmiskunnan ainoaan Vapahtajaan, Jeesukseen Kristukseen.

Joko sinä olet sen tehnyt? Kuten eilen kirjoitin Juha Tapion hienon laulun soinnittamana: “Kun vielä ehtii”. Sinäkin ehdit.

Jäit ehkä eilen kaipaamaan niitä Jeesuksen sanoja, jotka kahden vuosituhannen takaa kaikuvat keskelle maailmanlaajuista kriisiämme. Löydät ne sanat kolmesta evankeliumista: Matteus luku 24, Markus luku 13 ja Luukas luku 21. Sivumennen sanoen: lääkäri Luukas mainitsee merkkien joukossa mm. ruton. Tai kuten nyt sitä kutsuisimme sitä pandemiaksi. Siis merkiksi ennen Herramme paluuta.

Odotatko sinä Häntä? Ei Hänen tulonsa tietenkään siitä riipu, mutta sinun oma tulevaisuutesi sitäkin enemmän. Tarvitsemme kaikki uskoa. Pelastavaa uskoa.

Ole valmis, kun Hän saapuu! Mutta Valmiuslakiin vielä sitä ennen.

Huomiseen, jos Jumala suo.

Viime syksystä lähtien olen puhunut seurakunnissa Jeesuksen paluun läheisyydestä. Raamatun ilmaisemat ajanmerkit ovat jokaisen nähtävissä. Toistuvasti olen joutunut tekemään sen huomion, että tämä ei ole ollut suosittu puheenaihe. Monet kuulijoista ovat olleet silmin nähden vaivautuneita, vaikka en omasta mielestäni ole esittänyt asiaa ahdistavasti. Voinhan tietysti olla väärässä.

Joulun tienoilta lähtien olen itse kokenut hyvin vahvasti, että ihmiskuntaa odottavat raskaat koettelemukset – siis ennen Jeesuksen paluuta. Kun reilu kuukausi sitten vierailin Espanjassa, sisäinen polte kypsyi varmuudeksi. Tästä on puhuttava Jeesuksen omia sanoja siteeraten ja niihin liittyvistä tapahtumista kertoen. Korona oli silloin vielä pääasiassa Kiinan ongelma, jota meillä Euroopassa päiviteltiin. Viikko sitten pidin ehkä painokkaimman saarnan otsikolla “Minä tulen pian”. Virus oli saapunut Suomeen. Mainitsin, että kohta saatamme olla tilanteessa, missä emme voikaan enää vapaasti tavata toisiamme seurakunnissa ja kansatkin sulkevat rajojaan toinen toisiaan epäillen.

Nyt ovat kadut ja raitit autioitumassa. Maailman kansalaisina me tunnemme pienuutta ja avuttomuutta näkymättömän vihollisen edessä. Monet meistä – kuten itsekin – kuulumme ns. riskiryhmään. Ja vaikkei kuuluisikaan, valtaa mielen huoli rakkaista lähimmäisistä. Se kaikki on inhimillistä, eikä kysele ihmisen vakaumusta. Mutta ennemmin tai myöhemmin nousee ajatuksiin kysymys: mitä sitten, jos ei selviydykään tästä? Epätietoisuus on raivannut turvallisen hyvinvointimme hetkessä. Melkein nipistää itseään, että onko tämä edes totta. Tähän asti kaukana eläneet kriisipesäkkeet ovat tunkeutuneet luoksemme.

Eilen ajellessani pohdin, että avaisinko blogissani päiväkirjan siksi ajaksi, kunnes pian lisärajoituksiin pakottava pandemia helpottaa – tai kunnes en ehkä pysty enää blogia päivittämään. Minkä laittaisin päiväkirjalle nimeksi?

Aukaisin radion. Juuri samalla hetkellä alkoi Juha Tapion laulu “Kun vielä ehtii”. (https://www.youtube.com/watch?v=2Ja_OiBmH4s)

Siinä se oli! Kun vielä ehdin kertoa ihmisille kaikkein tärkeimmästä, eli Jeesuksesta Kristuksesta. Kun vielä tätäkin lukevat ehtivät pyytää Häntä avukseen. Ehtivät pyytää syntejään anteeksi. Ja kun ehtii vielä kiitollisin mielin etsiä rauhaa ja sovintoa kaikkien ihmisten kanssa. Monia kiireiden taakse jätettyjä sanoja ja asioita, kun ei ole ehtinyt niitä sanoa ja toimittaa. Juuri nyt vielä ehtii.

Ihmeellinen ja sanoilla kuvaamaton on se sisäinen turvallisuus ja rauha, minkä Jeesus lahjoittaa jokaiselle, joka Häntä avukseen kutsuu.

Jos Jumala suo, jatkan päiväkirjaa viimeistään ylihuomenna.