Kesä on muuttamassa Suomeen. Näin Espanjasta päin katsottaessa sen huomaaminen tosin vaatii suomalaiset silmälasit. Kun taivaalla seilaa vielä muutama pilvenhattara, niin paikallinen väki heivaa sovinnolla talvitakin harteilleen. Suomalaiset uutiskuvat taas kertovat, kuinka kansa uhmaa kevätflunssaa hengaillessaan lähes puolipukeissa terassien kulmilla.

Käsityksemme kesästä saattaa heitellä itse vuodenaikoja rajummin. Kesämielemme ei siis näytä olevan ainakaan täysin säiden armoilla. Mutta elimmepä millä kantilla maailmaa tahansa, on ihmisellä kulttuuritaustastaan huolimatta kesälle yksi toive: ole miellyttävä.

Itse lukeudun siihen kastiin, jolle vuodenaikojen selkeä vaihtelu on merkittävä osa elämisen rikkautta. Aina silloin tällöin kohtaan Espanjassa ihmisiä, jotka tunnustavat suoraan olevansa minulle kateellisia, koska saan viettää talven täällä loskaa ja pakkasta paosta. Hieman kateilevan käytöstavoista riippuen, vapautan hänet siitä – tai sitten en. Sillä ainakin vielä tällä terveydellä tunnustan itse kaipaavani Suomen vuodenaikojen värikylläistä muotinäytöstä.

Raamattua lukevalle vuodenkierto siirtyy ihmiskunnan elämään. Kesä on silloinkin toivonsäteenä, joka odottaa sen jokaista Jumalan kunnioittavaa  jäsentä. Aivan samoin kuin voimme luottaa kesän saapumiseen luonnonilmiönä saamme olla varmoja Jumalan Raamatussa antamien lupausten toteutumisesta.

Kun keskustelet elämänsä illassa olevan uskovan henkilön kanssa, huomaat helposti hänen jo aistivan ikikesän tuoksuja. Kaksin käsin näkyväisiin tarttuneen katselijan silmin se saattaa näyttää epätodelliselta. Raamatun ilmoituksen mukaan näkyvät ovat ajallisia mutta näkymättömät iankaikkisia (2.Kor.4:18). Ikikesään lähtevä katselee jo kynnykseltä maisemia, joihin jälkeen jäävät voivat tarttua vain uskolla.

Millaiset tuulet Sinun sydämessäsi puhaltelevat? Ovatko ne jo Kristuksen armosta kuiskailevia leppeitä kevättuulia? Sydämesi odotukset pukkaavat esille vähintään hiirenkorvaa – ellei jo täyttä lehteä ja Herran kypsyttämää hedelmää. Se näkyy ulospäin levollisuutena, jota eivät uhkaavien uutisten tulvat järkytä. Tiedät, että kukaan tai mikään ei voi riistää Sinulta kesääsi.

Mutta joka puolella kohtaa ulvovien syystuulien ahdistamia ihmisiä. Silmistä loistaa pelko ja menetettyjen kesien pettymykset. Tulevaisuus näyttäytyy yhä koleampana. Kun oma askel lyhenee, niin kaamos näyttää kuitenkin tulevan vastaan pitenevin harppauksin.

Kumpi rakentaa pesäänsä Sinun sydämessäsi? Monet voivat  halutessaan arvottaa asiat toisin, mutta minun mielestäni tämä on jokaisen ihmisen tärkein kysymys. Jokaisena päivänä. Siis tänäänkin.

Olenkohan nyt haukkaamassa liian suurta palasta? Maalailenko tulevat rivit horjuvan uskomuksen värein, vai löytyisikö otsikon tueksi jotakin aidosti aatetta tukevampaa?
Heti alkuun on leikattava irti ylösnousemuksen suhde jälleensyntymiseen. Pitkä rivi kultivoituja kansalaisia pitää näet niitä yhtenä ja samana asiana. Jos nyt yleensä tuonpuoleisia pohdiskelevat.
Totuus on kuitenkin teoriaa ihmeellisempi. Elävin talletettu kuvaus ylösnousemuksen todellisuudesta löytyy Raamatusta. Mistäpä muualta. Voit lukaista sen jokaisesta evankeliumista. Ihmettelen, jos et tavoita tyhjältä haudalta palaavien naisten hengästynyttä innostusta. Kulovalkean tavoin into tarttui myös toisiin. Se oli siis sittenkin totta, mitä Jeesus lupasi!
Parikymmentä vuotta myöhemmin Paavali kirjoittaa uskossaan huojuville korinttilaisille ylösnousemuksen merkityksestä. Ilman sitä koko kristillisyydeltä putoaa pohja, ja sen kannattajista tulee maailman surkuteltavimpia olentoja.
Mutta ylösnoussut ja taivaaseen astunut Kristus on vakuuttanut seuraajansa. Kuolema on nielty ja voitto saatu! Se on jokaisen uuden päivän suurin uutinen. Mutta kuinka ihmeessä ihminen voi siitä omakohtaisesti varmistua? Kun ei usko ylety pienempienkään asioiden käsittämiseen, kuinka sitten ylösnousemuksen.
En minä, eikä kukaan toinenkaan ihminen pysty siihen. Vain yksi persoona pystyy. Hän itse, joka siis on kuoleman vallan voittanut. Hän maistoi kuoleman katkeran kalkin kaikkien puolesta. Hän tietää. Hänen luokseen on kysyvän mentävä. Se on rukouksen mittainen matka.
Jeesus sanoi:  – Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole.(Jh.12.:25,26)
Kenelläkään toisella ei ole kanttia luvata tuota. Rivien välistä on luettavissa, että Jeesus teki eron kuoleman ja kuolemisen välillä. Jälkimmäinen on kaikkien osana, mutta Jeesuksen tarkoittama kuolema merkitsee iankaikkista eroa Jumalasta. Ylösnousemus odottaa kyllä silloinkin, mutta vain lopullisen kadotustuomion julistusta varten.
Toivottavasti jokainen näiden rivien lukija tarttuu kiinni uskolla Jeesuksen lupauksiin. Kun tälle syntisten ystävälle antaa elämänsä, saa tuota pikaa sisimpäänsä varmuuden ylösnousemuksesta ja iankaikkisesta elämästä.
Sittenpä voit yrittää, pystytkö sen toisille minua paremmin selittämään.

Karkauspäivän merkitys tarttuu suomalaisen mieleen viimeistään yläasteen opetuksessa. Sen lisäksi liittyy karkauspäivän viettoon enemmän tai vähemmän hupaisia kansanperinteitä. Meillä ja muualla.
Jumalan palvelijana ajattelen, että jospa syntinen ihmiskunta tiedostaisi selvästi edes yhtenä päivänä olevansa karkumatkalla. Eräs 60 -luvun suosikki-iskelmistä toistelee: “ei ajatella huomispäivää, ei ajatella huomispäivää, ei se saavu milloinkaan.”
Jos eilinen ajaa takaa ja huominen pelottaa, niin mitä tehdä? Onko ajopuun osa sittenkin paras – tai ainakin järkevin? Jos olet raamattukoulussa pirun luokalla, niin siellä voit saada näkemykselle opettajalta tunnustuksen. Hänen karttakeppinsä viisaa : “eilinen on mennyt ja huomisesta emme tiedä.”
Jatkoa ei siinä koulussa suostuta opettamaan. Se näet kuuluu: “tänään auttaa Herra.” Juuri tänään. Eilenkin oli auttanut miljoonia ihmisiä, mutta eilinen oli heille karkauspäivä. Kuten sitä edellinen eilinen, jolloin Jumala odotti heitä auttava syli avoinna. Ja mitä huomiseen tulee, se on salaisuus vain meille ihmisille. Joskus vaikuttaa siltä, että eläinmaailma osaa paljon paremmin aavistaa, minkälainen huominen nurkan takana luuraa.
Mutta Jumalalle huomisen sisältö on täysin selvä. Sinunkin huomisesi, se joka tuntuu kukaties aivan kauhistuttavalta. Mutta ennen kuin sen ajatteleminen vie yöunesi, Hän haluaa auttaa sinua tänään. Siis luvallasi: juuri tänään.
Syntisen ihmisen ja pyhän Jumalan yhteinen matka voi alkaa ja jatkua vain jälkimmäisen ehdoilla, mutta ei ilman edellisen tahtoa. Ilman tällaista sopimusta Jumala selviää kyllä huomisista aivan omillaan, mutta syntisen ihmisen kohdalla karkauspäivät seuraavat toistaan. Kunnes huomista ei enää tule. Ei edes sitä pelottavaa. Vain rannaton iankaikkisuus, jonka edestä ei kukaan voi karata. Toivottavasti sinulle riittää tästä lähtien yksi karkauspäivä neljässä vuodessa. Ja sekin vain kalenterisi rukkaamiseksi.
Ilmoittaudu tänään turvapaikan hakijaksi ja pakene Jeesuksen Kristuksen luokse. (apt.4:12)  

Hupsista! Jäi kokonainen kuukausi vuodesta ilman kirjoitusta. Selitykset moiseen kutistuvat laihoiksi. Yleensähän meillä on vuoden taitekohdista paksu nippu selityksiä ja vaihteleva määrä odotuksia. Yleensä…

Muistatteko vielä Irwinin? Varmasti ainakin osa teistä – noin viisikymppiset ja siitä harmaammat. Radion kautta ovat nuoremmatkin päässeet imaisemaan jotakin 1970 -luvun suomalaisuuden nousukauden ilmapiiristä. Irwinin mainioiden melodioiden myötä monet tabut saivat kyytiä. Laulujen teksteistä vastasi edelleenkin elävä Vexi Salmi.

Liekö parivaljakon joissakin tulkinnoista ollut aikanaan syvää profeetallisuutta, mutta joka tapauksessa siitä löytyy ajatonta ihmisen olemusta tulkitsevaa sarkasmia? Vai mitä ajattelet seuraavan laulun kertosäkeestä:

Vaikka paremmaksi kaikki muuttuu, silti hyväksi ei milloinkaan.

Sehän on täysin Raamatun kanssa saman mielinen toteamus syntiin langenneen ihmisen elämänfilosofiasta. Jos asiani ovat tänään hyvin, niin huomisen projekti on tehdä niistä entistä parempia. Sairaaksi tulkitaan ajatus, että riittävän hyvinvoinnin saavutettuani keskittyisinkin nostamaan toisia samalle tasolle. Sellaisen kehityksen esteiksi nousee hetkessä lukuisia barrikadeja. Kuka ties useimpien kilpailuyhteiskunnan pelisääntöihin tottuneiden sydämistä.

Kuulenkin monta vastaväitettä. Maailmamme kehittyminen vaatii kasvua, ja kasvu puolestaan vaatii tehokkuutta. Roskaa. Mutta voimme tietysti pelata samojen sanojen sisällöillä. Kasvu, mitä maailmamme vielä viimeisenä oljenkortenaan vaatisi, on kasvua tyytyä vähempään, vaatimattomampaan elämään. Hyljätä määrä ja valita tilalle laatu. Tehokkuuden paine laskisi samalla kuin itsestään. Automaatio korvattaisiin jälleen ihmisillä, jolloin työtä riittäisi ehkä lähes kaikille.

Mutta utopiaahan tämä kaikki tyynni. Kaikkein rautaisimman barrikadin pystyttäisi ahneus. Ne maailman pari prosenttia, jotka omistavat puolet maailman kaikesta varallisuudesta, eivät ikinä sallisi sellaisen tapahtua. Eikä sellainen tulekaan tapahtumaan, sen Raamattukin selvästi ja monissa kohdin ilmoittaa.

Siksi, kun media nyt kierrättää samoja poliitikkoja ja ekonomisteja maalailemassa tulevia kasvuennusteita, ei tavallisilla hoksottimilla varustetut kansalaiset ole enää aikoihin olleet jymäytettävissä. Ellemme suorastaan tiedä, niin vähintäänkin aavistamme, että mahdollisen kasvun maksumiehet löytyvät omista postiosoitteistamme.

Näemme tämän kehityksen selvästi katsoessamme turvapaikanhakijoiden surkeiden laumojen aaltoiluja aina kotikonnuillemme asti. Tiedämme kaiken kädenväännön jälkeen kipeiden leikkausten muuttuvan lopulta todellisuudeksi, ja silloin joudumme luopumaan monesta hyvästä, mitä tänään pidämme itsestään selvinä oikeuksinamme.

Vain tämän ajallisen tuolle puolelle katsova elävä kristillisyys voi luottavaisesti tarttua tämän kirjoituksen otsikkoon. Me emme ruoki illuusioita markkinavoimien ja muiden ihmisvetoisten yritysten kyvystä rakentaa tästä maailmasta parempi asuinpaikka lapsillemme. Eväät siihen olemme popsineet itse. Ja ajallista menestystä tavoitteleva nimikristityn osa on erityisen onneton.

Jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, olemme kaikista ihmisistä surkuteltavimpia. 1.kor.15:19.

Huomaan kirjoittavani jälleen joulun aikaan. Muistan tehneeni niin aikaisemminkin. Muistot ja tulevaisuus kilpailevat paalupaikasta ajatuksissani. Tuskin olen ainoa, jolle erikoisesti vuoden vaihteen aikana käy näin. Oman lisänsä tuo minulle se kasvava ristiriitaisuus, mitä koen jouluksi kutsutun juhlan keskellä. Jos syntipukiksi pystyisi nimeämään ympärillä tiukuja helisyttävän maailman, voisi kai tyytyväisin mielin vetäytyä omaan joulurauhaansa. Mutta valkeaa joulua samentaakin se, että ristiriitaisuudet kumpuavat omasta sielunmaisemasta. Vaikka minullekin syntyi Vapahtaja pelastamaan minut taivasta varten, Hän ei pelastanut minua kokemasta myös ihmiskunnan kaamosta. Se ajaa meidät etsimään lohtua jos minkäkinlaisen nuotion loimusta. Yhä synteettisemmäksi rakentuva joulu on mitä petollisin sekoitus tarkoituksella mystiseksi jätettyä perinteestä ja uusimpien trendien mukaiseksi päivitettyä viihdettä.

Vapahtajan on yhä vaikeampaa löytää sijaa majataloista. Minunkin sydämeni majatalosta.

Runsas viikko sitten kävelin ulos suomalaisesta sairaalasta. Takana oli onnistunut leikkaus. Hoitava henkilökunta oli omalla asennoitumisellaan tehnyt minuun syvän vaikutuksen. Siunasin heitä heitä sydämestäni. Siinä kävellessäni kysyin itseltäni: osaanko olla kiitollinen?

Vaikka en mielestäni ole koskaan lukeutunut pahimpiin valittajiin, oli kysymys jälleen paikallaan. Ei nimittäin se, että malttaa suitsia suunsa valittamiselta, kerro vielä paljoakaan sisimmän aidosta kiitollisuudesta. Jos haluan kiitollisuuden merkitsevän jotakin itselleni ja toisille, on minun päästettävä se julkisuuteen. Asenteeni tahtoo pyrkiä vapaaksi työttömyydestä. Ryhtyä sanoiksi ja teoiksi.

Tulevaisuus on siirtämässä meitä luovuttamisen aikoihin – suostumme siihen tai emme. Suomalaisina olemme saaneet tottua niin monen moiseen hyvää, että olemme aikoja sitten vaihtaneet kiitollisuuden alati kasvaviin vaatimuksiin. Kylläisyys on kasvattanut nälkäämme. Kuitenkin meillä sotien jälkeisillä polvilla ovat olot olleet auvoisia. Jumalan armosta ja edellisen ikäluokan uhrauksien ansiosta vapaus ja turvallisuus  ovat olleet meille itsestäänselvyyksiä. Koulutusmahdollisuuksistamme on enemmän kuin puoli maailmaa kateellinen. Ja Suomi -äiti hoitaa lapsiaan, vaikka he viettäisivät aikaansa rakentaen aivan muuta kuin oman maansa menestystä. Laskin, että Suomi joutuu lypsämään minulta neljä vuotta veroeuroja, ennen kuin leikkaukseni aiheuttamat kulut on kuitattu. Sitä ennen on kuitenkin todennäköisesti uutta remonttia edessä, joten piikki saattaakin vain kasvaa. Osaatko siis, mies, olla edes suomalaisuudestasi kiitollinen?

Kun nyt saan toivottaa Jumalan siunaamaa tulevaisuutta teille kaikille, joiden kanssa olen saanut tätä elämän purjehdusmatkaa taittaa, tahtoisin muistuttaa teitä – yhtä hyvin kuin itseäni: kylvämisen ja niittämisen laki pätee myös kiitollisuuden tai tyytymättömyyden siemeniin. Kun tulemme kohtaamaan yhä kasvavaa tyytymättömyyttä, olemme vaarassa tempautua mukaan sen imuun. Sitä on aktiivisesti vastustettava, eikä mikään toimi siinä tehtävässä paremmin kuin kiitollisuuden seerumi.

Jospa aloittaisimme jokaisen päivämme poimimalla elämästämme yhden asian, josta voimme ihan hyvällä syyllä olla kiitollinen. Alkuun päästyään huomaa, että niitähän löytyy paljon enemmän kuin osasi arvatakaan. Ja kaiken perimmäisenä vaikuttajana on Hän, joka on niin paljon maailmaa rakastanut, että antoi aikonaisen Poikansa, ettei yksikään, joka Häneen uskoo hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän. 

Hei, mennäänkö peilin eteen?
Peilin eteen meneminen on tätä nykyä trendikästä. Tai -ainakin siitä puhuminen. Itse ratkaisevan askeleen ottaminen onkin sitten jo toinen juttu. Kuten jokainen trendikäs siis tietää, nyt ei ole kysymys ulkoasun viimeistelystä.
Erityisesti urheiluväki on aktiivisesti pyrkimässä peilin eteen. Ehkä juuri heidän ansiostaan on idea avautunut myös katsomon puolelle. Paremmat tulokset edellyttävät eilisen virheiden analyysia. Jos ei ole halua oppia niistä, saa jatkossa tyytyä hurraamaan toisten menestykselle.
Suomen edellinen hallituskin kertoi menneensä peilin eteen. Mahtoiko korjausliike myöhästyä, ennen kuin vaalit pukkasivat väliin. Poliitikot näyttävät näin tavallisen kansalaisen silmillä katsottuna viihtyvän tivolin peilisaleissa. Niin erilaisia tulkintoja he havaitsevinaan samoista tilanteista.
Ruotsin pääministeri hieraisi silmiään, ja mitä hän näkikään? Hyvänen aika! Me olemme olleet aivan liian sinisilmäisiä. Niin mukavilta kuin pumpuliset unelmat näyttävätkään, on jonakin päivänä kuitenkin uskallettava avata silmänsä katsomaan elämän todellisia kasvoja.
Rehellisen ihmisen – yhtä hyvin kuin kansakunnankin – on uskallettava kohdata itsensä sellaisena kuin on. Aivan ilman varjotodellisuutta. Mikäli tarkoitus on kehittyä eteenpäin, se merkitsee toimenpiteitä. Aina. Siksi peilin eteenkään ei ole tarkoitus jäädä saavutettuja muotojaan ihailemaan. Ei, vaikka olisi miten huikea Nokia -historia takana.
Meitä uhkaa henkilökohtainen ja kansallinen narsismi. Sen nujertamiseksi on syytä tosissaan paneutua, lasten, vanhusten – ja vaikkapa kotikonnuille ilmestyneen turvapaikan hakijan asemaan. Se saattaa johtaa hätkähdyttävään paljastukseen. Oman ja yhteisen hyvinvoinnin terroristi ei ehkä löydykään edellä mainittujen henkilöiden joukosta. Sen sijaan se ryökäle ilmestyy pönäkän itsevarmana harjaamaan hampaita omassa peilissämme.
Jos sen tyypin onnistuu taltuttamaan nakertajien ringistä rakentajien ruotuun, niin johan kaunistuu moni käyrä kummasti. Ja taatusti maistuu aamukahvi paremmalta.
Kivittämisen uhallakin  uskallan väittää: Raamattua parempaa peiliä tuskin löytää. Se kertoo kaunistelematta ongelmiemme perimmäisen syyn, mutta ei kuitenkaan hylkää meitä sen armoille. Sen sivuilla tarjotaan lääkettä, joka auttaa sata prosenttisesti.
Ennen kuin viskaat ensimmäisen kivesi, niin kysäisenpä vielä: oletko katsonut ja maistanut? Ja koska viimeksi?

Pujottelen valtaisassa ihmisruuhkassa pitkin feria- alueen pääkäytävää. Käsikynkässä riippuva vaimo huutaa korvaani jotakin. Ymmärrän vain sen, että en ymmärrä mitään. Molemmilla sivuilla syöksyilevät toistensa kaltaiset tehosekoittimet vatkaten kyydissään kiljuvaa ihmismassaa. Jokaisen vatkaajan myyntipisteessä on oma, tehosteilla terästetty äänimainontansa. Kaikki yrittävät saada oman osuutensa ihmiskakusta, joten vahvistimien viisarit ovat sojottaneet kaakkoon jo ajat sitten.

Olemme Fuengirolan kaupungin jokasyksyisessä juhlassa, Feriassa. Sangen maltilliseen menoon tyytynyt sydänrytmini vauhkoontuu epämiellyttävään laukkaan ja ihmettelee suuresti, miksi eivät juhla-asuihin puetut hevoset tee samoin. Ehkä vielä suurempi omakohtainen kysymys kuuluu: kumpi on muuttunut enemmän, nämä juhlat vai minä itse?

Ikä on varmasti tehnyt työtään molemmissa. Mutta kun oma kuulo on todistettavasti heikentynyt, niin senkin todistusvoiman nojalla juhlat ovat käyneet vuosi vuodelta yhä meluisemmiksi. Miksi? Vaatiiko juhlamieli herätäkseen jatkuvasti enemmän desibelejä?

Se on joka tapauksessa selvää, että nykyihminen vaatii yhä voimakkaampia elämyksiä syttyäkseen juhlamielelle. Silloin lähestytään pakostakin aistialueiden äärirajoja. Jospa edes ymmärrettäisiin pysähtyä siihen, kun ne tulevat vastaan. Mutta yhä suurempi joukko on päättänyt ponkaista kunnolla aistiavaruuteen. Nautintoaineet, lääkkeet ja suoranaiset huumeet toimivat kantoraketteina, joiden avulla irrottaudutaan arkitodellisuudesta virtuaaliseen paratiisiin.

Poliittisten ja uskonnollisten ääriliikkeiden kasvava suosio kertoo samasta ilmiöstä. Ihminen ei enää tyydy omaan kokoonsa. Perinteinen kauneuskäsite ja harmonia ovat menettäneet merkityksensä. Arjesta on tullut torjuttava rasite, mutta samaan aikaan lisääntyvä vapaa-aika on tehnyt juhlamielen löytämisestä aina vain vaikeampaa.

Juhlamielen lähtökohta on hyvä mieli. Hyvä mieli ei siis ole – ainakaan aina – juhlamielen jälkeläinen, eli: sitten-vasta-joskus-kun. Hyvä mieli versoaa kiitollisuudesta olemassa olostaan. Kyky olla pienestä kiitollinen on yhtä lailla kaikkien saavutettavissa kuin se on markkinavoimien kauhistus. Hyvä mieli voi nousta jokaisen punkasta ensimmäisenä ja jättää tyytymättömyyden peiton alle nuuskimaan öisiä pakokaasuja.

Ja jossakin vaiheessa – usein jopa aivan tiedostamatta – hyvä mieli pukeutuu juhlamieleksi. Hymyilevin kasvoin se kävelee vastaan Paseolla ja kiipeää ylös Girasolin mäkeä naapureita tervehtien. Kotona se ei kiroile uutisten äärellä sitä, että joutuu osallistumaan Suomen talousremonttiin. Se kokee juhlaa saadessaan olla mukana parempaa rakentamassa. Jotakin sellaista, mikä ei rakettien savujen tavoin haihdu öiselle taivaalle.

“Hyvä mieli on kuin alituiset pidot”. (Sananlaskut)

Tiedän. Viimeisestä kirjoituksestani on hävyttömän pitkä aika. Ei siksi, että olisin tukka(kalju) putkella ollut jatkuvasti liikeliepeellä. Jo viikkoja sitten päätin kirjoittaa tämän otsikon alla. Mutta sitä ennen minun itseni piti lähteä – ja tullakin.

Jeesus käytti otsikon sanoja toisinpäin (Mk.6). Ehkä sillä on suurikin merkitysero, ehkä ei. Joka tapauksessa suhteessa Jeesukseen Raamattu puhuu paljon enemmän tulemisesta. Jeesuksen luokse tuleminen on siis tärkeämpää kuin Hänen luotaan poistuminen. Molemmat vaikuttavat ratkaisevasti ihmisen kohtaloon.

Palataanpa hetkeksi tukevasti maankamaralle. Vajaa viikko sitten lähdin kodistamme Mutkankylästä. Taakse jäi jotakin, mitä olisin ehdottomasti tahtonut saada mukaani. Tärkein on tietysti rakas vaimoni Hannele. Hänellä on ollut surusta ja rasituksista raskas vuosi. Ei ollut helppoa lähteä hänen rinnaltaan. Syyllisyyskin hiipi kaikesta sopimisesta huolimatta matkalaukkuun. Suuri kaipaus jäi myöskin lapsia ja heidän perheitään kohtaan. Kun askel lyhenee ja sairaudet ovat lyöneet armottoman leimansa Amigon olemukseen, arvostaa tapaamisia paljon, paljon enemmän.

Aivan oman kappaleensa ansaitsevat hetket Herran kanssa luonnon hiljaisuudessa. Päivittäiset lenkit sauvojen kanssa tai ilman olivat Kristuksen läsnäolon rikastuttamia. Tunnin kävely kylätiellämme saattoi vierähtää yhtään autoa tai ketään ihmistä näkemättä. Tutun joutsenperheen kanssa seurustelu ei tuntunut lainkaan häiritsevältä. Kaikkien haukkuma alkukesä piti paarmatkin piilossa.

Tulinpa siis tänne. Tuttuja ovat kulmat ja kulkijatkin. Toistaiseksi heitä on vähän. Lämpöä on kuin kehnosti lämmitetyssä saunassa, joten sellaisen ei kai tarvitse tuntua erityisen houkuttelevalta. Mutta tulinpahan, kun kutsuttiin.

Ai, että kuka kutsui?

No, Jeesus kutsui. Ja pitkästä kokemuksesta tiedän, että silloin ihmiselle on parasta tulla Jeesuksen osoittamalle paikalle. Melkein aina se merkitsee myös jostakin lähtemistä – ihan fyysisestikin. Mutta suurista valtuuksistaan huolimatta Jeesus ei määrää. Hän kutsuu ja pyytää. Lähtemään ja tulemaan. Kaiken takana on laadussaan ja määrässään meille käsittämätön rakkaus ja suunnitelma, jota Hän meille tarjoilee juuri oikean kokoisissa annoksissa.

Ehkä kuvailin tässä jollakin tavalla Sinunkin kokemuksiasi. Aivan varmasti on niin, jos olet tullut Jeesuksen luokse – ja pyytänyt päästä aivan Hänen omakseen. Jos taas olet Jeesuksesta kuultuasi spurtannut pakomatkalle, rohkaisen Sinua etsimään jarrua. Tee reilu U-käännös lähtijästä tulijaksi. Tulet pian huomaamaan, että sama rakastava Isä pistää tulemisesi ilosta juhlat pystyyn samoin kuin Hän teki Raamatun tuhlaajapojalle.

Niin – ja tule ihmeessä käymään myös Fuengirolassa! Ei Sinua täälläkään pakolaisena kohdella.

Olen juuri rustaamassa pientä kirjaa ystävyydestä. Vaikka naputtelisin sivuja satamäärin, jäisi lopputulos sittenkin pieneksi. Pieni ihminen ei voi maalata kovin suurta kuvaa niin valtavasta aiheesta.

Ystävyyden todelliset jalokivet näyttäytyvät välähdyksittäin. Niiden ilmestymistä tietyissä tilanteissa kuvailee Junnu Vainion mestarillinen tekstitys:

Anna meren…anna tunturin…anna ankeiden aikojen selvittää, kuka vierelles jää… Ja kun sulla on vaikeaa, silloin ystävyys punnitaan…Menee muut menojaan.

Kohtasin hiljattain joukon elämän murjomia ihmisiä. Heidän hätänsä edessä viisaat neuvot pakenivat. Kenen kanssa nämä minun lähimmäiseni yrittävät eteenpäin? Miksi ystävyys ei ole pysähtynyt tämän yksinäisyyden pysäkille?

Meillä kaikilla riittää kokemuksia ystävyydestä. Mansikan makuisia ja kyynelten suolaamia. Niiden tuomaroimina asetamme ystävämme jonoon jonkinmoisessa paremmuusjärjestyksessä. Huomataksemme vain erehtyneemme. Kuolema, unohdus ja arjen armottomat tuulet koettelevat jonoamme. Joskus saa pettyä odotuksiinsa, mutta vastapainoksi ystävyydellä saattaa olla yllättävä  jackpot hihassaan.

Kenelläkään ei ole liiaksi ystäviä isolla Yyllä. Syykin on selvä. Kenelläkään ei riitä eväitä hoitaa huolella kovin monia ihmissuhteita. Tämä on syytä pitää mielessä, ennen kuin ryhtyy moittimaan toisia laiminlyönneistä. Ystävyyden määrä – ja vielä varmemmin laatu – kohentuvat roimasti, kun ei odota muilta enempää kuin mitä on itse valmis antamaan.

Ainakin itselleni on vaikeinta kohdata seuraava kysymys: millainen ystävä minä olen? Enempää etsimättä pintaan nousee muistikuvia tilanteista, jolloin olen jättänyt ystävän pulaan. Sen jälkeen voi vain aavistaa, että makeimmatkin ystävyyden osoitukset saattavat maistua Juudaksen suudelmilta.

Tuo Vladimir Vysovskin laulu siis neuvoo, että tosi ystävyys ei etsi helppoa tietä. Jospa siis lakkaisin karttelemasta meren vaahtopäitä ja tunturin kurujen koleikkoja. Siellä saattaa kohdata parhaat ystävänsä ja kelvata itsekin ystäväksi.

Kuukausi Suomen suvea on takana. Onneksi on tarpeeksi tukevaa vaatetusta saatavilla. Toinen hallitseva piirre kohdallamme on: remontti. Siitä riemusta on päässyt osallisiksi sekä talomme että nk. perheenpää.

Jos aloitamme talosta, niin se on saanut luopua ainakin osasta vettyneistä puruistaan. Kun uusi materiaali on vielä saanut ehon pinnan, on majalle niiltä osin luvassa enemmän elinvuosia kuin asukeilleen. Niin voi ainakin inhimillisesti ajatella.

Näinä aikoina on kaiken urputuksen keskellä syytä olla kiitollinen suomalaisesta terveydenhuollosta. Ilman sitä olisi oma ajallinen tulevaisuudenkuva paljon raihnaisempi. Matkoillaan ränsistynyt Amigo kelpaa vielä telakalle. Olen yhtä kroonista diagnoosia rikkaampi ja asetettu tukevasti kahteen leikkausjonoon. Kohtaamani ystävällinen hoitokunta uskoo siis korjaamisen mahdollisuuksiin. Ehkä osittain enemmän kuin Amigo itse.

Jumala on usein toimissaan radikaalimpi. Vaikka Hänen hoitotapoihinsa kuuluu esim. ulkopuolisten ja sielun haavojen sitominen, ei Hän ole kovin ihastunut vettyneen, kuluneen ja romuttuneen korjaamiseen. Jumalan tapana näyttää paremminkin olevan uuden luominen.

Jumalan työmaana on edelleen Hänen luomakuntansa ja aivan erityisesti ihmiset. Tästä ylenpalttisesta huomiosta huolimatta ihminen harvoin suostuu Jumalan uudistustoimiin purnaamatta. Syykin on selvä. Uuden tekeminen kun yleensä merkitsee vanhan purkamista, ja se kun taas osaa olla myrkkyä ihmiselle. Pidämme viimeiseen saakka kiinni vanhasta ja tutusta – jopa vaivoistamme.

Erityisen selvästi tämä käy ilmi silloin, kun Jumala kutsuu ihmistä yhteyteensä. Se merkitsee astumista aivan uuteen elämään. Siinä prosessissa Jumala ei suostu remontoimaan vanhaa, vaan antaa sille purkutuomion – luvallamme tietysti. Läheskään kaikille se ei käy. Siksi heistä ei koskaan voi tulla Jumalan suunnittelemia uusia luomuksia. Siinä kun ei ole mitään sijaa vanhalle.

Ei ihme, että Raamattu kutsuukin tapahtumaa uudestisyntymäksi. Jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus; se, mikä on vanhaa, on kadonnut. Katso, uusi on sijaan tullut. (2.Kor.5:17)

Oletko Sinä jo uusi luomus? Ellet, pyydä Kristusta vanhan purkumieheksi. Hän tekee sen lempeästi vaihtamalla vanhan uuteen. Älä jää ajan hampaiden raatelemaksi.