Harvoja asioita on vertailtu niin paljon kuin uskontoja. Kun oikein ajatellaan, se on samaan aikaan sekä hupaista että epätoivoista puuhaa. Miksi?

Jos lähtökohdaksi otetaan sana “uskonto”, siirrytään jo lähtöruudussa metafyysisille alueille. Ja epätoivo nousee siitä, ettei kukaan tavallista leipää syövä ihminen voi väittää tietävänsä, millä tavalla joku toinen harrastamansa uskomuksen sisällön mieltää. Analyysin lopputulos on virhemarginaaliltaan paljon hatarampi kuin puolueiden vaaligallupit ja kaiken lisäksi se on epäreilu. Taas voidaan kysyä: miksi?

Vaikka puettaisiin erotuomarin raitapaita päälle, ei kukaan ole vertailluissaan puolueeton. Omat mieltymykset ja ennakkoluulot ratkaisevat paljon siinä, millä asenteella taklaamme toisella tavalla uskovia. Suuri virhe onkin siinä, että me näissä omantunnon kysymyksissä luotamme omiin tuntosarviimme kuin pässi omiinsa.

Vieläkö löytyy jotakin postia Jobilta, mikä tekee uskontojen vertailusta loton kaltaista tuuripeliä?

Löytyypä hyvinkin. Vaikka kaikki eivät sielun olemassa oloa myönnäkään, niin sielullisuuden merkitys on useimpien tiedossa. Samaan käsitysten kategoriaan kuuluu henkisyys ja sinne on sijoitettava myös materialistien ja humanistien kavahtama hengellisyys. Jokaisessa mylläävät jossakin määrin sielullisuuden efektit. Tosin spontaaniset ilmaisut ovat espanjalaisessa futiskatsomossa voimakkaampia kuin suomalaisten potkupallo-ottelussa – ainakin selvin päin. Valitettavasti sielullisuus ei kaihda kirkkosaleja ja minareettejakaan. Siksi mukavilla tai vähemmän kiehtovilla fiiliksillä ei uskontojen paremmuutta voi määritellä.

Yleisimpiä ansaan ajoja tapahtuu silloin, kun henkisyyttä ei kyetä erottamaan hengellisyydestä. Siksi esim. joogasta on tullut monille kristittynä itseään pitäville ihan salonkikelpoinen henkinen ravintolisä. Eikö se sitten sitä ole?

No ei. Otetaanpa pieni pätkä rautalankaa. Henkisyys on jotakin, mitä voit harrastaa, harjoitella. Sen usein kyseenalaisiin saloihin voi päästä keskittymällä ja erilaisten mietiskelymetodien avulla. Ne reitit eivät koskaan johda ihmistä hengellisyyteen.

Miksi minä olen Jeesusta seuraamaan pyrkivä kristitty? Miksi en ole edes kokeilun vuoksi flopannut aidan yli maistelemaan muuta ruohostoa?

Henkisyyteen voit siis sukeltaa aikaa uhraamalla kuin mereen ainakin. Hengellisyys annetaan ihmiselle hänen itsensä ulkopuolelta. Raamattu vakuuttaa kerran toisensa jälkeen, että väärentämätön hengellinen elämä on Jumalan lahja. Se annetaan ihmiselle sulasta armosta, ilmaan minkäänlaisia saavutuksia ja suunnitelmallisia pyrkimyksiä. Kuten minutkin, Jumala pelastaa hädässä Hänen apuaan huutavan ihmisen juuri sellaisena kuin hän silloin sattuukin olemaan. Muutokset seuraavat myöhemmin. Jumalan aikataululla.

Tarttuiko tästä mitään sinun haaviisi? Uhraa kuitenkin vertailussasi tovin aikaa seuraavan väittämän pohdiskeluun: kristinusko ei ole itse asiassa uskonto lainkaan yhtä vähän kuin uskonnollinen elämäntapa. Todellinen kristinusko on uusi elämä Kristuksessa. Sitä sopii kokeilla. Sillä on takuu. “Jos joku tahtoo tehdä hänen tahtonsa, tulee hän tietämään, onko tämä oppi Jumalasta, vai puhunko minä omiani”(Jeesus) Johanneksen evankeliumi 7:17. 

Ne ovat lapsen kasvot.
Mutta sittenkään emme tahdo sanoa: sen pituinen se. Tai: oi – niitä onnen aikoja. Kyllä Jumala on luonut meidät onnen etsijöiksi. Eikä vain etsijöiksi, vaan myöskin löytäjiksi.
Onnen onkiminen onkin sitten aivan toinen juttu. Mielikuva täydentyy, jos kuvittelet itsesi kykkimässä pilkkiavannon äärellä. Tiedät kyllä, että jään alla liikkuu isoa saalista. Mutta missä se piilee? Ja yleensä jää sulaa uimavedeksi, ja suuri saalis kutistuu sinteiksi.
Sellaista on ihmisen onnen etsintä, jos se jää erilaisten lottoarvontojen varaan. Se kuuluisa maalaisjärki puheenvuoron saadessaan sanoisi heti, että mahdollisuudet ovat olemattomat. Valitettavasti sitä ääntä kuunnellaan liian harvoin. Enemmän toista joka vakuuttaa: isoa kalaa kannattaa aina pyytää.
Nämä ovat perusasetelmat sille tosiasialle, että maailmassa on aivan liikaa onnettomia ihmisiä. Onnelle asetetaan vääriä odotuksia. Toisin sanoen: onnea etsitään vääristä paikoista.
Aurinko on onnellisten kasvojen symboli. Paitsi sisäistä mielihyvää, hymyileminen tekee hyvää kaikille kasvoille. Hymy on omien kasvolihaksien kuntosali. Paljon hymyilemällä jätämme plastiikkakirurgit puukkoineen vyötärön korkeudelle. Ja – mikä mahtavaa, hymy voi tarttua. Usko pois, suomalainen: se todellakin voi!
Siksi viisaus paljastuukin siinä, paljonko lasten seura meitä kiinnostaa. Miten sinä määrittelet sen, mikä on lapsellista ja mikä taas aikuiselle kuuluvaa? Milloin viimeksi olet kuunnellut lapsen hymysuin tekemiä havaintoja ihmeellisestä maailmastamme? Onko hymy tarttunut – edes hetkeksi? Vai hymähteletkö vain lapsen lapsellisuudelle?
Ajatellaanpa sitten sitä niin sanottua aikuisuutta. Oletko esim. tupakoitsija? Uskallatko ihan rehellisesti pysähtyä ajattelemaan, miten lapsellisen typerää puuhaa tupakoiminen on? Se ei vain näytä siltä, vaan se todella sitä on. Siinä ei ole järjen hiventäkään, eikä se tupakkateollisuuden lisäksi ole tehnyt ketään onnelliseksikaan.
Suurilla viisauksilla ei ole parasta ennen päiväystä. Hovirunoilija Aasaf päättää psalmin 73 toteamalla: – Minun onneni on olla lähellä Jumalaa.
Ei Aasaf koko aikaa temppelissä istunut onnea vaaliessaan. Hän yksinkertaisesti luotti Jumalan varjelukseen ja rukoili Hänen johdatustaan. Ajattomuudessaan ylivertainen neuvo kaikille onnen etsijöille. Sinäkin voit huoletta luopua onnesi pilkkimisestä. Raamatussa sanotaan, että kun me lähestymme Jumalaa, niin Hän lähestyy meitä. Siinä kohti käymisessä ihmisen askel on pieni, mutta se riittää. Lopputuloksena molemmat hymyilevät. Sinä Jumalan läheisyydestä ja Jumala siitä, että sinä halusit Hänen lähelleen.
Tahdotko sinä onnen kasvot?

Maailmamme on juuri nyt jännittynyt poikkeukselliseen epävarmuuden tilaan. Suurvaltojen johtajat ovat sumeilematta paljastaneet pyrkivänsä voimakkaampaan maailmanhallintaan. Kylmän sodan jälkeen sulanut jännitys on viimeistään USA:n presidentinvaalien jälkeen tiivistynyt nopeasti. Donald Trump on vannonut tekevänsä Amerikasta jälleen suuren. Vastaavasti Vladimir Putin on jo aikaisemmin asettanut tavoitteeksi palauttaa Venäjälle sen entinen suurvalta-asema ja vankempi sotilasmahti. Ja kolmanneksi suurvaikuttajaksi on ilmoittautunut Kiina. Sen laajentumishaluille löytyy selitys myös sekä tilan-, että raaka-aineiden kasvavista tarpeista.

Muu maailma on tässä mittelössä joutumassa katsomoon. EU on osoittautumassa pelottavan voimattomaksi. Se ei kykene ratkaisemaan edes sisäisiä erimielisyyksiään. Syystäkin on esille nostettu huoli siitä, että tulevaisuuden suuret suuntaviivat ja etupiirit määritellään Euroopan pään ylitse. Osana on jäädä suurvaltojen armoille. YK:stakaan ei näytä olevan muuhun kuin sorvaamaan Israelia sortavia päätöksiä.

Eri puolilta maailmaa kiirii viestejä siitä, kuinka ahdistus on lisääntynyt kaikkien ikäryhmien keskuudessa. Olemme tulleet Jeesuksen ilmoittamaan aikaan: “Ihmiset menehtyvät pelätessään ja odottaessaan sitä, mikä kohtaa maanpiiriä…”(Lk.21:26). Fanatismi ja omien etujen suojelu nostaa ihmisryhmiä toisiaan vastaan. Tämä näkyy epäluuloisuutena, jonka pienet lapset helposti huomaavat vanhempien käytöksestä.

Joko seuraavat Jeesuksen sanat herättäisivät kiinnostusta? “Tulkaa minun luokseni, kaikki te, jotka teette raskasta työtä ja kannatte taakkoja, niin minä annan teille levon”(Mt.11:28). Pelko ja epävarmuus ovat raskaita taakkoja kenen tahansa kannettavaksi. Päivä päivältä ne syövät voimavaroja, joita niin kipeästi tarvittaisiin tulevien aikojen rakennusaineiksi. Monet, aivan liian monet luopuvat toivosta ja vaeltaa laahustavat eteenpäin ilman tietoista päämäärää. He kokevat olevansa kohtalon armoilla.

Edellä mainituista – ja monista muista – syistä johtuen evankeliumin sanoma on nyt tarpeellisempi kuin koskaan. Jumala on luvannut antaa jokaiselle Hänen apuaan vilpittömästi etsivälle tulevaisuuden ja toivon(Jer.29:11). Se tapahtuu siten, että avuttomuutensa tiedostava ihminen nöyrtyen polvistuu Jeesuksen eteen. Kaikille, jotka siinä syntinsä tunnustaen antavat elämänsä Hänen käsiinsä pääsevät Jumalan armoihin. Se on maailman turvallisin paikka. Jumalan käsissä olevalle ihmiselle ei tapahdu mitään sattumalta. Niistä käsistä ei mikään valtarakennelma kykene Jeesukseen turvautuvaa riistämään.

Jumalan armossa elävälle ihmiselle paras on edessäpäin. Näytti tai tuntui tänään miten hyvältä tai huonolta tahansa.

Vuodenvaihde on inventaarien ja tilastonikkareiden sesonkiaikaa. Viime aikoina tosin on keksitty uusi lääke sijoittajien yöunia tasapainoittamaan (tai sotkemaan). Sitä kutsutaan kvartaalitaloudeksi. Poliitikkojen vastaava potenssilääke tunnetaan kuukausittaisina kannatusmittauksina.

Kuinka paljon mieltä kaikessa tuollaisissa on, sitä en ole kykeneväinen mittaamaan. Jumalan palvelijana tosin elän ihmisten keskellä hyvinkin voimakkaiden polarisaatioden ilmapiirissä. Kun keskustelu lipuu hengellisille vesille, nousevat vahvasti pintaan alku ja loppu. Aloittaminen ja tahdonmukainen tai väistämätön lopettaminen.

Ihminen on aina luottanut liikaa tuleviin päiviin. Tuollainen naivi hyväuskoisuus ei merkitse samaa kuin usko tulevaisuuteen. Tulevien päivien varaan heittäytyminen pistää ajopuuteorian käytäntöön. Tulevaisuuteen uskominen vaatii enemmän konkreettisia perusteita. Millaisia ovat ne pilarit, joiden varassa tulevaisuus esittäytyy turvallisena – jopa houkuttelevana?

Oman – ja miljoonien muiden – kokemuksen mukaan Jumalan lahjoittama usko täydelliseen pelastukseen Jeesuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen kautta on valoisan tulevaisuuden mittarissa ylivoimainen. Mutta silloin on parasta luopua almanakasta sovinnolla. Jos tavoitteena on toivo paremmasta, niin kvartaali on liian pitkä ja vuosi auttamatta lyhyt aika onnellisuuden ja mielenrauhan saavuttamiseksi.

Että mitäkö tarkoitan? Sitä vain, että Jumalan käteen on parasta tarttua tänään, jos sitä tarjotaan. Ei sitten joskus, kun sattuu olemaan muilta kiireiltä aikaa – tai ambulanssissa kuunnellen sireenien soittamaa omaa loppusoittoansa.

Yhtä suuri harha on odottaa taivaallista pikaonnelaa. Jos sen on tultava tähän ja nyt justiinsa, ei pidä erehtyä Jumalan lähtevän mukaan siihen peliin. Onnellisuuden aamu valkenee koko kauneudessaan vasta viimeisen auringonlaskun jälkeen. Silloin, kun kaikki kellot ovat pysähtyneet.

Älä siksi Sinäkään lähesty tulevaa vuodenvaihdetta menetettyjä mahdollisuuksia surren tai tulevien päivien järistyksiä peläten. Näitä riviä lukiessasi elät juuri niitä hetkiä, jolloin Jumalan käsi ojentuu puoleesi täynnä toivosta rikasta tulevaisuutta. Jos et usko minua, niin usko ainakin Jumalaa. Hän nimittäin lupaa Jokaiselle Häntä avukseen huutavalle ihmiselle tulevaisuuden ja toivon. (Jer.29:11)

Kas, siitä alkaa aika, jonka vaihteita ei tarvitse, ei kannata eikä edes voi mitata.

Yksi kuukausi jäi mokoma taas väliin ilman kirjoitusta. Se lienee oppinut tapansa sydämeltäni, joka viime aikoina on myös ottanut tavakseen poiketa silloin tällöin omasta rutiinistaan. Mutta koska nyt kirjoitan, niin ei se ole kuitenkaan minuun vielä lopullisesti kyllästynyt.
Jos tämä olisi vlogi, niin voisitte kuulla taustalta Välimeren lempeää huokailua. Se on niin elävää, että tunnen lähes pakonomaista tunnetta kutsua sitä persoonapronomilla häneksi. Vierailin äskettäin kodissa, missä perheen nelijalkaista väkyttäjää toisinaan suorastaan teititellään.
Viime keväänä meidät irtisanottiin todella mukavasta asunnostamme. Emme möykänneet tai esiintyneet muutenkaan paheksuttavasti. Asunto vain pistettiin myyntiin. Ja kaupan se on edelleenkin, jos asia jotakuta hyvää asuntoa etsivää heräsi kiinnostamaan.
Itse emme evakkoon joutumisesta olleet suuresti moksiskaan. Koko tänne palaamisen jatko oli vaakalaudalla meidän molempien kunnon sekä Hannelen työolosuhteiden vuoksi. Kesän kirjavat kuulumiset olettekin lukeneet aikaisemmista blogeista kuten senkin, että Espanjasta sitä sitten itsemme taas löydettiin.
Nyt voin puhua monikossa, sillä suuresti kaipaamani Hannele tuli viime viikolla mukanaan järjestys, joka jotenkin kummasti oli minun itsenäisessä hallinnassani päässyt nyrjähtämään.
Toiveissamme on ollut päästä kerran asumaan täällä meren rannalle. Nyt katselen tuonne pimeyteen, mistä aaltojen kuiske kuuluu. Toive on toteutunut, ja huomenna auringon kultainen kehrä nostaa meren sylistä kultaiset terveisensä taivaan ja maan Herralta, jonka armahdettuja lapsia saamme olla.
Meri, tuo meri! Se puhuttelee minua vahvemmin kuin ehkä osaatte kuvitellakaan. Vaikka sen aallot rantautuvat tasaiseen tahtiinsa, ei sen puhe ole koskaan jankuttavaa. Sillä on riittänyt aina tuoretta sanottavaa halki vuosituhansien. Meri on auktoriteetti. Ihaillen katselen, kuinka kiireinen maailmanihminen toisensa perään pysähtyy kunnioituksesta sen edessä. Katselemaan, kuuntelemaan, koskettelemaan, haistelemaan – jopa maistamaan.
Meri, kesytön meri. Vielä tänä syksynä se ei ole näyttänyt meille rantakadun asukeille – kalastajista puhumattakaan, kuka käskee ja ketä. Nekin päivät tulevat, tiedän sen ja joskus jopa odottelenkin niitä. Korkealla ilmassa lentävien vaahtopäiden myötä Kaikkivaltias auttaa minua ja toisia halukkaita ymmärtämään oman kokonsa. Ja tiedättekö: se ei tunnu lainkaan pelottavalta? Miksikö ei? Koska tuossa pauhussa pieni lapsi kuulee voimakkaan Isänsä äänen.
Ja sitten, päivän muutaman perästä Hän jälleen käskee tuulta ja aaltoja menemään takaisin majoillensa. Aivan kuten silloin kerran Galilean merellä säikähtäneiden ammattikalastajien ihmetellessä.
Ei siis ihme, jos meri on ollut paitsi ravinnon niin myös runoilijoiden ehtymätön aitta. Sen lempeä syli, myrskyävä raivo ja loppumaton värien kirjo. Omakin toivomukseni on, että tilaisuuden saatuani ymmärtäisin kitaroineni pysähtyä sen äärelle vielä viimeisiä viisuja ammentamaan. Sillä näinhän se vain on, kuten eräs minulle rakkaimmista hengellisistä lauluista päättyy:

Meren tiedän voimakkaan, kotiinpäin vie aalloillaan
Armon meri se on, armon meri se on
Veri Jeesuksen on

Jos oleilet näinä aikoina täällä Välimeren rannoilla, on nopea keino selvittää oletko sydänsairas. Senkun otat rantatuolin ja tälläydyt hietikolle, niin koetulos valmistuu tunnin kuluessa. Itselleni on diagnoosi varmistunut jo aikaisemmin, mutta tuhannet lomailijat ovat jälleen antautuneet testiin. Kymmenkunta heistä on saanut positiivisen tuloksen, mutta itse elämä on päättynyt siihen rantatuoliin.

Jumala armahti minua siinä kesän mittaisessa koulussa, mistä kerroin edellisessä blogissani. Siinä kasvatettiin miestä niin pieneksi, että alkupäivät täällä on tullut otetuksi vastaan ehkä entistä aidommalla nöyryydellä ja kiitollisuudella. Saan sittenkin vielä jatkaa – päivän etapin kerrallaan – Jumalan elonpelolla. Juuri sellaisissa tehtävissä, jotka ovat vuosikymmenien saatossa käyneet todella rakkaiksi.

Eräs suurimmista siunauksista muodostuu ehkä siitä, kun olen saanut oppia luopumaan suurista suunnitelmista. Jos joku katsoo moisen uskon heikkoudeksi, niin siitä vaan. Mutta kesän kokemukset paljastivat ainakin omalla kohdallani sen, että juuri omat suuret suunnitelmat ja voimiin nähden kohtuuton matkavauhti aiheuttivat sen, että Amigo liputettiin varikolle. Se ei ollut alkuunkaan ensimmäinen kerta, mutta vuosirenkaiden myötä pysähdys näyttää muodostuvan aina pidemmäksi. Ei kestä enää elämän hellettä entiseen malliin.

Tästä onkin lyhyt matka irvistämään markkinatalouden vaatimuksille aina vain lisääntyvästä tehokkuudesta. Sanotaan miten kauniisti tai rumasti tahansa, niin näiden markkinavoimien ahneus ja Jumalan ihmiselle tarkoittama tekemisen ja levon tasapaino ovat sovittamattomassa ristiriidassa. Muita osoittelematta voidaan sanoa, että meillä kaikilla lienee oma hintamme, minkä saadessamme olemme valmiita ulosmittaamaan omista ja läheistemme voimavaroista yli kohtuuden. Ulkoinen menestys on juuri tällä hetkellä maailmassamme vahvasti niskanpäällä. Lepoa ja sisäistä rauhaa siirretään aina vain tuonnemmaksi. Siihen asti, kun tulee enemmän aikaa.

Kuka sinulle ja minulle on luvannut enemmän aikaa, kun meillä on juuri nyt? Ja koska se aika koittaa? Jos ei itse kuuntele Jumalan säätämiä sensoreita sisällään, niin kuka sinut nostaa oravanpyörästä?

Elämän uuvuttavimmat helleaallot syntyvät vaatimuksista. Omista ja toisten asettamista. Kun riittävän suuri osa ihmiskuntaa on tuon lämpöhalvauksen kypsyttämää, ovat seuraukset arvaamattomia. Toisille äyskiminen ja yleinen kärttyisyys ovat silloin lievimpiä oireyhtymiä. Lopulta kokonaiset kansakunnat nousevat veriseen kapinaan toisiaan vastaan.

Minulla olisi ollut aikaisemminkin mahdollisuus todelliseen down shiftaukseen. En puhu nyt niinkään vähäisestä varallisuudestani kuin siitä harhakäsityksestä, että Jumalan kohdalleni tarkoittamat tulokset ovat riippuvaisia omista tietoisista ja itse kohdentamistani voimanponnistuksista. Olen vähitellen oppimassa kiittämään siitä, että Jumala on savenvalajan pöydällään pienentämässä minua oikeaan kokooni. Helle on helpottamassa.

Silloin jo järkikin sanoo: Jätä, hyvä mies, suuremmat saappaat rauhaan!

Suomessa koulukausi on jälleen käynnistynyt. Muiden ikääntyneiden tavoin katselen myhäillen ja varjelusta rukoillen pienten touhukasta sukeltamista oppimisen seikkailuun. Varmasti meille itse kullekin palautuvat jälleen “oi ne ajat”, jolloin sydän jännityksestä pamppaillen astelimme koulupolulle.

Koulukalenteri olikin sitten käskyttäjämme seuraavat kymmenen-kaksikymmentä vuotta. Erivärisiä lakkeja painettiin päähämme. Kouraan lyötiin todistuksia, joissa allekirjoituksin ja leimoin vakuutettiin, että silloin olimme valmistuneita. Monet unelmat saivat täyttymyksensä. Meistä oli tullut valmiita. Niin me luulimme.

Vuosien mittaan ovat luulot karisseet. Jos jonkun kypsempään ikään ehtineen kohdalla näin ei ole vielä tapahtunut, on koulutuksesi vielä pahasti kesken. Saatat olla jopa täysin tietämätön, että kouluista tärkein – nimittäin Jumalan koulu – odottaa Sinua pulpetteineen. Tai sitten et ole uskaltanut vielä sen koulun kynnyksen ylitse astua.

Itse olen viettänyt nyt syksyyn kääntyvän kesän Jumalan erikoisluokalla. Tarkkailuluokalla. Kertauskurssilla. Tukiopetuksessa. Kysymyksessä on ollut lähes kirjaimellisesti sisäoppilaitos. Jalkaani ei ole pantu aivan palloa, mutta eräänlainen lieka joka tapauksessa. Omalta luonnonkauniilta kotitontiltamme en ole juurikaan saanut poistumislupia.

Palvelijansa lääkärit Jumala laittoi lukemaan minulle sellaiset ukaasit, että aina sydänoireiden ilmaantuessa  kaikki se mitä silloin olenkin tekemässä – tai suunnittelemassa, on lopetettava siihen paikkaan. Käytännössä rajapyykeiksi muodostuivat postilaatikko sekä toiseen ilmansuuntaan parinsadan metrin päässä rehottavat vadelmapuskat.

Aamuisin, kun Hannele lähti töihin, niin oma kesäkouluni jatkui ulkoisessa hiljaisuudessa. Eipä pilkottu puita. Ei kirmattu linnunlaulun säestyksellä lenkillä. Ei laulettu ja soiteltu. Miksi? Koska tuli oireita, joiden vuoksi… – no niin, tiedät jo loput.

Mutta Suuri Tukiopettaja oli paikalla. Oli jokaikinen päivä ja hetki. Osasi käyttää hiljaisuuden ääntä äärimmilleen, ja sitten kun olin pakahtumaisillani ajatusteni tuskaan, otti tulpan pois antaen kuulla oman äänensä. Ja se oli Hyvän Paimenen ääni, se.

Uskonystävät eivät ole koskaan tuntuneet sen rakkaammilta kuin silloin, kun en  saanut heitä tavata. Kaikkein suurinkin kippurasarvi Herran lampaiden joukossa olisi noina päivinä tuntunut syleilyssäni aivan pehmoisimmalta enkeliltä. Erikoisen vaikea pala nieltäväksi oli se, kun en päässyt osallistumaan rakkaan Turistikirkkomme kesätapahtumaan. Mutta soittaessani sinne tervehdykseni, sain tuon lyhyen keskustelun aikana vahvan sisäisen kosketuksen siitä rakkaudesta, millä he silloin ja tulevina päivinä puolestani rukoilivat.

Sinä, jolle rukouksen maailma on vierasta, haluan jälleen ja uudelleen painottaa: rukous auttaa paljon. Jeesuksen nimessä ja Hänen voimassaan rukouksen vaikutuksella ei ole rajoja. Ainoa ehto on, että pyrimme elämässämme etsimään ja kunnioittamaan Hänen tahtoansa.

Viime keskiviikkona 10.8. oli itseni ja monien esirukoilijoiden odottama päivä. Olin silloin Tampereen Sydänsairaalassa tutkimuksissa. Etukäteen oli annettu ymmärtää, että edessä saattoi odottaa mitä vain. Nopeita toimenpiteitä. Jonotuslippu leikkaukseen, minkä myötä lähitulevaisuus jatkuisi jo tutuksi käyneessä erityisluokassa. Se siirtäisi paluuni Turistikirkon tehtäviini vähintäänkin hamaan tulevaisuuteen.

Mutta, mutta, mutta. Kävelinkin ulos tuosta upeasta tutkimus- ja hoitokeskuksesta jo varhain iltapäivällä. Tarkkailulieka oli poistettu jalasta ja dosentin arvoisen palvelijan lähtöpassit jäivät soimaan korvissani: – Lähde sinne Espanjaan ja ota yhteyttä, jos et pärjää.

Näin myönteistä ratkaisua ei Amigon uskolla osannut odottaa. Kaveriksi potilashotelliin – ja ilmeisesti Espanjaan saakka – jättäytyivät kuitenkin rytmihäiriöt. Hankalat ja tavallista runsaammat, kuulemma. Ja siinä niiden veijarien kiusantekoa kuunnellessani juolahti mieleen, että ette suinkaan te ole juuri niitä pistimiä, jotka aloititte oman kiusantekonne jo apostoli Paavalin kohdalla. Eivät mokomat vastanneet muuta kuin parilla mojovalla muljahduksella.

Kun tätä kirjoitusta lukevat ehkä tavallista useammat, niin tahdon näiden kokemusteni kautta johdattaa teitä kaikkia ajattelemaan ennen muuta omaa paikkaanne Jumalan suunnitelmissa. Suostumista Hänen kouluunsa. Voitte etsiä lohdutusta siitäkin, että kai Jeesus minun kanssani selviää, kun kerran selviää se jukuripää Amigonkin kanssa.

Ja jos vaikka tulevana talvikautena Turistikirkon tilaisuuksissa tavataan, niin oletpahan ainakin yhdestä mahdollisesta ilmiöstä etukäteen selvillä.

Jos nimittäin Amigo -pastorille saarnaa pitäessään pamahtaa sellainen oudon keskittynyt ilme kuin lapselle potalla, niin tiedät, keiden kanssa siellä kravatin takana kättä väännetään.

Kiitos kaikille tutuille ja sellaisillekin, joiden kanssa toivottavasti tutustutaan!

Amigo

Huomaan jo toisen kerran tämän vuoden aikana jättäneeni blogini kirjoittamatta yli kokonaisen kuukauden. Mistähän moinen kertoo, kysymys sekin?

Joskus tulee seurattua hieman tarkemmin ihmisten koottuja selityksiä. Perusilmeen säilyttäminen saattaa olla työlästä. Siinä kuunnellessa nousee hakematta mieleen kysymys: mikä tekee meille niin voittamattoman tarpeen selitellä asioita? Poliitikot ja urheilijat muodostavat tässä lajissa tietysti aivan oman kastinsa, mutta eiköhän homma onnistu muiltakin.

Erityisesti mokailulle pitäisi keksiä hyvä selitys – ja äkkiä sittenkin. Muutenhan ihmiset luulee, että minä todella mokasin. Selittelemättä on myös uhka ajautua hullun, laiskan tai muuten vaan tyhmän kirjoihin. Itse asiassa lopputulos saattaa ollakin juuri päinvastainen. Selittevä jää hopealle, kun vaikeneva käy pokkaamassa kirkkaimman mitalin.

Yritän nyt siis elää sellaisessa uskossa, että jätän viimeiset kuulumiset – ja itselleni sangen pimeän heinäkuun – vaille selityksiä. Lujille vetää, mutta purenpahan proteesia ja vaikenen.

Sen verran kerron kuitenkin pääoppiaineestani, että olen opiskellut kantapäämetodilla sitä, miltä tuntuu olla vaikeuksissa ja viettää aikaa niiden seurassa yksin. Monet kasvot nousevat mieleen. He ovat olleet samalla luokalla ennen minua. Useat heistä luokkaa raskaampien taakkojen alla. Selittelyjä ei paljon kuulunut, hiljaista taakankantoa kysymysten saattelemana. Valittamatta.

Mutta kysymyksistähän nyt oli kysymys. Osaamme siis olla sangen hanakoita kyselemään tarpeellisia ja vielä tehollisemmin tarpeettomia. Mutta kuinka kestämme itse kysymyksiä? Tarkoitan nyt erityisesti sellaisia, jotka tulevat aivan kuin jostakin tyhjyydestä. Lupaa kysymättä. Sopivalla, mutta usein täysin sopimattomalla ajalla.

Nykyihmisen patenttivastaus tuohon on lähteä niin sanotusti tuulettumaan. Jonnekin, missä on niin paljon melua ja meininkiä, että kaikenlaiset kysymykset hautautuvat desibelien alle. Mutta entäs sitten, jos et pystykään lähtemään mihinkään? Siinäpä jälleen yksi kysymys. Ja kipeä sellainen onkin.

Yksinäisyys on siis se kuokkavieras, joka hiertää kysymysten uhrin vereslihalle. Jos olen ymmärtänyt kantapäässä olevan rakon oikein, pyrin jatkossa olemaan parempi lähimmäinen toisen yksinäisyyden voittamiseksi. Kysellään sitten vaikka yhdessä kaiken maailman kysymyksiä. Onhan kuorma silloin joka tapauksessa jaettu kaksille harteille.

Loppuun on ympättävä sittenkin selitys. Kyllä me Hannelen kanssa samaa taloa asutamme. Ihan puheväleissä kaiken lisäksi ja joskus tulee vähän sipaistuakin. Ja mikä parasta. Kun Hannele lähtee myymään mekkoja, niin Jeesus jää pitämään seuraa.

Häneltä olen saanutkin oppia aivan uusia juttuja – nimenomaan asenteiden alueelta. Vaikka, kyllä Hän osaa esittää sangen kiperiä kysymyksiäkin.

Olen lähdössä sydämen varjoainekuvaukseen. Kokemuksena se ei ole uusi, enkä sitä juurikaan jännitä. Siihen liittyvät riskit ovat minimaalisia.
Mutta, mitä tuloksista avautuu, saattaa johtaa minut itseni vielä tutkimuspöydällä suuren ratkaisun eteen. Jos sanomista löytyy, niin kardiologi tulee ehdottamaan jatkotoimia. Mutta, ryhdytäänkö niihin välittömästi, vai siirrynkö julkisen terveydenhuollon jonon päähän? Siinä on iso ja kallis kysymys, jonka ratkaisija on myös paikalla. Se olen minä itse.
Totta kai näitä vaihtoehtoja on puitu kotona kuin jonkun futisjoukkueen pelistrategiaa konsanaan. On keskusteltu – ja usko pois: rukoiltu.
No – jos niin on, onko sitten tarpeen olla huolissaan? Periaatteessa varmastikaan ei. Johan Jumalalla on tilanteen kulku täysin tiedossaan. Siis myös minun valintani siinä tutkimuspöydällä huomenna. Kardiologihan tulee näet kysymään minun mielipidettäni – ei Jumalan. Huoli ei siis koske Jumalan valintaa vaan omaani.
Perusta huolelleni löytyy siitä, että olen monta kertaa elämässäni lähtenyt joko-tai -risteyksestä väärään suuntaan. Seuraukset ovat olleet aina kirpaisevia. Joskus enemmän, jos olen selvinnyt pelkällä häpeällä. Ja vaikka olen kuinka kiukutellut Jumalalle avun puutteesta, Hän on sittenkin jälleen yhden oppitunnin verran kertonut: kristittynäkin – ja aivan erityisesti kristittynä – Hän jättänyt tehtäväkseni suorittaa valintoja. Tehdä ratkaisuja. Se on: joko – tai.
Pientä lohdutusta toki tuottaa se havainto, että oikea päätöksenteko näyttää yhdistävän suurta osaa kanssaihmisiäni. Joidenkin läheisien kohdalla voidaan puhua jopa sairaaloisesta arkuudesta. Mutta tuomitsemiseen ei ole varaa. Emmehän voi tietää, miten raskaalla vasaralla sellaisen ihmisen itseluottamus on pirstottu jo elämän alkuvuosina.
Mutta kun katselemme yhteiskuntamme yhä hurjemmalta näyttävää koskenlaskua, ei voi olla kysymättä: kenen hallinnassa tilanne on? Keiden kuuluisi tehdä suuria valintoja ja tekevätkö he niitä? Näyttää myös siltä, että kansalaisina olemme herkästi ulkoistamassa päätöksenteon valitsemillemme edustajille. Sen jälkeen valitsemme itsellemme arvostelijan roolin. Tämä pelistrategia kohtaa meitä yhteiskunnan kaikilla pelikentillä. Ja niissä neuvottelupöydissä ei yleensä Jumalalle ole tuolia varattuna.
Voimme joutua valintojen paikalle äkkiä. Ei ole ollut aikaa valmistautua. Tai, olisiko sittenkin ollut? Olisiko maailman karusellissa tullut sen verran viisautta, että olisi ymmärtänyt tarvitsemansa ihmistä suurempaa neuvonantajaa? Häntä, jolle mikään tilanne ei ilmesty kuin puun takaa, ja joka on luvannut seistä Häneen turvautuvan ihmisen vierellä yhtä hyvin elämän poutapäivinä kuin räntäsateessakin. Sen sateen- tai päivänvarjon alle mahtuvat hyvin myös elämän yllättävät hetket. Sellaiset, joiden edessä arpomisen aika mitataan kenties vain sekunneissa.
Psalmi 90 on otsikoitu Mooseksen, Jumalan miehen rukoukseksi. Siinä asetetaan ihmisen elämä oikealla tavalla kulisseihinsa. Yli puolet rukouksesta kuluu siihen, että Mooses kertoo Jumalalle ymmärtävänsä tämän. Ensimmäinen ja jokaiselle ihmiselle tärkeimmäksi sopiva pyyntö tulee jakeessa 12.
Opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että saisimme viisaan sydämen.
Jumalan opettama sydän uskaltaa tehdä valintoja. Jumalan sydämeltä lähtenyt viisaus ei sorru kohtalokkaisiin päätöksiin.
Kiitos, Jeesus, että olet kanssasi tutkimuspöydällä!

Et kuuna päivänä arvaa, missä nyt kökötän ja kirjoitan. Otsikko antaa kyllä vahvan kompassisuunnan maan suhteen, mutta sitten ei kyllä sinua gepeeässäkään. Vaan tehdäänpä niinkuin paremmissakin novelleissa: jätetään paljastus finaaliin.
Suu puhuu kuitenkin edelleen ja käsi tartuu kynään sydämen kyllyydestä – vaikka sitten rytmivikaisen. Ja kun tovin aikaa olen katsellut ja kuunnellut suomalaista ympäristöä, en tunne totisesti olevani ainoa. Ilon aiheeksi siitä ei kyllä ole, mutta voipahan anteeksi anelematta sulautua joukkoon.
Luonnollisesti viittaan aistimaailmani löydöksillä kokemuksiini omista lajitovereistani. Kotiseudullani on sikäli etuoikeutetussa asemassa, että voin varsin vähäisellä ratinpyörityksellä siirtyä linnunlaulusta keskellä satojen ihmissielujen kulutusjuhlia ja mieluummin – valtavan paljon mieluummin – päinvastoin. Vaikka en sitten millään suostu tuomiopäivän profeetaksi, niin nyt minusta Tuurin kyläkauppias on kyllä turvonnut ulos järkevistä kuoseistaan. Toivon sydämestäni olevani jälleen kerran väärässä, mikä ei tässä tapauksessa aiheuttaisi pienintäkään kolhua egolleni.
Mutta – ah! Se käki serkkuineen. Uskoisin jo vähemmälläkin olevani tervetullut Mutkankylän retriittiin. Joutsenpari on muutamaan kertaan lentänyt aivan päältä kuin silmiänsä hieroen: vielä se yksikseen hyräilevä ukko on löytänyt takaisin kulmillemme, missä rauhalla on suvereeni hallintavalta, ja missä jokaiselle uunommallekin avautuu käytännössä todellisen suvaitsevaisuuden sisältö. Tosin parilla haukalla oli vielä kiistaa reviireittensä rajapyykeistä, mutta niillä saloilla on turhaa pitkään huudella. Protestit vaimenevat kuusien syleilyyn.
Miten eri kasvoilla Jumalan maailma meitä kohtaakaan! Suomen kukoistus on kuulema taas orastamassa betonimyllyjen tahtiin. Rakentamisesta on tulossa uuden nousun veturi. Mutta paljon pitää häätää hometta sen tieltä. Ahneuden kiilto silmissä on aikanaan muurattu paljon sutta, ja nyt kakoo puoli kansaa allergiaansa. Kuka uskaltaa kutsua sellaista kehitystä Jumalan siunaukseksi?
Sellaisen tarkasteluun tämä juttuni nyt on kuitenkin kääntymässä. Jos parempaa mielii löytää enemmän edestään kuin takaansa, on resepti edelleen muuttumaton: – Etsikää ensin Jumalaa ja Hänen tahtoansa, niin kaikki muukin annetaan.
Siis kaikki tarpeellinen. Ei, niinkuin se salaperäinen Manun illallinen, mutta eteen auvautuvan elämän mahdollisuuksilla. Se voisi toimia vaikkapa siten, että huomaisinkin äkkiä lakkaavani haluamasta jotakin mielestäni aivan välttämätöntä ja olevan tyytyväinen nykyisiin oloihini. Sangen hyvin tuntemani liikemaailman gurut parahtavat, että “ei-ei”, sehän on kehityksen loppu.
Höpsis! Minkä kehityksen? Mikä se semmoinen kehitys on, että aina vain haluaisi enemmän ja enemmän, ja joka haluamisella tyytyväisyys pakenisi vähintään käden mitan päähän. Voisin olla tyytyväinen “sitten, jos”.
Ympärilläni oleva luonto opettaa toista. Se ottaa huomisen poudan tai sateen sellaisena kuin se annetaan. Ja kiittää monin sävelin sitten siitä, että on saanut elää ja olla vastaanottamassa Luojan kädenojennusta.
Niin, nyt saan katsella ja kuunnella sitä minkään tai kenenkään häiritsemättä. Se houkuttelee ajatukseni pois sairauksista ja niiden mahdollisesti mukanaan kantamista muutoksista elämääni. Elämään, joka on minulle lahjana annettu ja juuri oikeaan mittaan mitattu. Miksi pilaisin sitä aukaisemalla television ja kohtaisin tuimailmeisiä edunvalvojia, joiden onni on aina vain horisontin takana – tai joidenkin toisten edunvalvojien taskuissa. Voi, noita kangastuksia!
Lopuksi paluu alkusanojen lupauksiin; käsikirjoitus kun hieman muuttui. Ensirivit kirjoitin sairaalassa, tarkkailuosastolla. Näitä päätössanoja tapailen siis itse tarkkailijana. Kotona, luonnonhelmassa parhaimmillaan.
Sairaalassa katselin ja kuulostelin itseäni siinä kuin potilastovereitani. Helppoa havaita, että monitorien lisäksi meidät oli johdettu itsetutkisteluun. Ei paha asia ollenkaan. Kunpa muistaisimme sen sittenkin ja siitä eteenpäin, jos saamme omin jaloin poistua osastolta kauniin kotimaamme kauniiseen kesään.
Rukoukseni on, että elämäni loppuaikoina viisastuisin enemmän kuin unohtaisin. Kiittäisin tästä hetkestä enemmän kuin haikailisin menetettyjä mahdollisuuksia.
Mikä ihana ja hyvä kotimaa minulla onkaan jo nyt! Saati sitten huomisessa.