Luukkaan evankeliumissa käytetään sanaa “sillä” sanojen “niin kuin” sijaan. Molemmissa tapauksissa nousee esiin kätketty kysymys, jonka Jumala esittää rukoilijalle.
Ai – näinkö sinä ymmärrät anteeksiannon? Onko se varmasti tarpeeksi? Riittääkö, jos minä annan sinulle saman verran anteeksi, kuin sinä olet valmis antamaan anteeksi toisille ihmisille?

Tähän voi olla vain yksi vastaus: kaikki tai ei mitään. Aidossa anteeksiannossa ei tule olla mitään muttia tai takaportteja. Anteeksiantaja armahtaa myös itseään.

Usein kuulee sanottavan, että vaikka annankin anteeksi en voi unohtaa. Näin ajatellen saattaa henkilöä jäädä painamaan paitsi anteeksiantamattomuus myöskin kipeä muisto, joka puolestaan voi kasvaa loppuelämää rasittavaksi kaunaksi tai katkeruudeksi.

Jumala tahtoo antaa anteeksi kaikille ihmisille. Jeesuksen sovitusuhrin vuoksi Hän voi tehdä niin menettämättä ehdotonta oikeudenmukaisuuttaan. Kristuksen tähden jokainen syntejänsä katuva ihminen saa Jumalalta anteeksi. Kaiken ja täydellisesti.

Jumalan esimerkki kertoo meille, että anteeksi antaminen onkin tahdon, eikä tunteen asia. Vääryyden unohtaminen ei välttämättä tapahdu heti, mutta se onkin ajan kysymys. Tärkeintä on sydämen tahto antaa toiselle “kaikki” anteeksi.

Anteeksiantamuksessa elävä ihminen on vapaa. Tunto on kepeä niin Jumalan kuin ihmistenkin edessä. Tällaiselle henkilölle anteeksi pyytäminen ja antaminen on luonnollista. Hän tietää sen palvelevan kaikkia osapuolia.

“Siksi minä ahkeroinkin, että minulla aina olisi loukkaamaton omatunto Jumalan ja ihmisten edessä” (Apt.24:16).

Rukouksen tämä kohta ilmaisee rukoilijan suurinta sisäistä tarvetta.

Useimmat käännökset puhuvat tässä yhteydessä velasta, mutta yhtä kaikki kysymys on synneistä. Toisten kanssa rukoillen anteeksipyyntö tuntuu helpommalta. Se ei saa kuitenkaan johtaa siihen, että omat synnit sulautuvat muiden joukkoon ja tuntuvat siten vähäisemmiltä. Vaikka rukoilemme “meille” anteeksiantoa, niin jokainen on Jumalan edessä vastuullinen juuri omasta syntisyydestään. Pyydämme Jumalaa toimimaan myös toisten hyväksi.

Isä meidän -rukouksen säännöllinen rukoileminen onkin tarkoitettu muistuttamaan siitä, mikä erottaa ihmisen yhteydestä Jumalaan. Ihannemallin tästä löydämme Jeesuksen antamasta vertauksesta (Luuk.18:10). Siinä publikaani oli syvästi tietoinen syntisyydestään ja ilmaisi koruttomalla pyynnöllään: “Jumala, ole minulle syntiselle armollinen”.

Nykyisin puhe synnistä on käynyt vähäisemmäksi. Se on korvattu heikkoudella, taipumuksella, erehdyksellä jne. Synnintunnon katoaminen on kohtalokasta. Ilmiönä se kuuluu Jeesuksen paluun aikaan. Silloin Hän ei ole varma, löytyykö maanpäältä uskoa (Luuk.18:8). Elävä usko ei koskaan ummista silmiä synnin todellisuudelle.

Kun näin rukoillessamme otamme syntimme esille, emme tee sitä kaivellaksamme menneitä. Minkä valo on paljastanut, sen on Golgatan pyhä veri puhdistanut. Siinä on kristityn ihmisen mielenrauhan perusta. Mutta aina kun tämän rukouksen sanat nousevat huulilleni tiedostan, että paha riippuu edelleen minussa kiinni (Room.7:14-25).

Siksi toisten kristittyjen rinnalla saan tarrautua kiinni anteeksiantamukseen. Se on kasvua Jumalan armossa ja kaiken jälkeenkin aina paluuta Jumalan armoon Jeesuksessa Kristuksessa (Tiit.2:11-14).

Anna se tavallinen. Älä anna megaa tai miniä – jos saa pyytää -, vaan normaali. Anna aito Kristus!

Olemme leipäkirkossa. Kymmenet uskonystävät vilistävät mielessäni. Heitä on kaikenikäisiä maailman kaikilta kanteilta. Miten erilaisia me olemmekaan! Ja kuitenkin meitä yhdistää sama ravinto. Vain yksi leipä pitää meidät hengissä.

“Jeesus sanoi heille:´Totisesti, totisesti minä sanon teille: ellette syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää itsessänne…Minun lihani on todellinen ruoka, ja minun vereni todellinen juoma”(Joh.6:53-55).

Miten hämmästyttävää, että se riittää! Aina vain riittää – niin kuin kerran siellä Kapernaumin rinteillä. Kristus -leipä riittää. Ja siinä yhteydessä lahjoitetaan kaikki muukin, mitä ihmisen elämässä tarvitaan (Room.8:32, 2.Piet.1:3).

Jumala ruokki israelilaiset erämaassa mannalla. Heidän jokapäiväinen tehtävänsä oli kerätä sitä päivän annos. Ei enempää. Kaikki eivät uskoneet, vaan ajattelivat, että hamstraus oli tarpeen. Mutta päivän vanha manna pilaantui. Kristus on meidän mannamme. Jotkut vaeltajat etsivät myös extra- siunauksia varastoon. Tulos on sama. Ne alkavat haista, ja oma sielu tuppaa pakastumaan. Kristus -leipä on joka päivä sama, mutta kuitenkin se on samalla tuore. Sitä päivittäin nauttien Jumalan lapset ovat valmiita kohtaamaan vastaan tulevat haasteet.

Jumala on siunannut meitä suomalaisia erikoisen rikkailla annoksilla. Niistä on riittänyt – ja tuleekin riittää – hengellistä ja aineellista hyvää maailman hädänalaisille. WHO raportoi , että lähes puolella maapallon ihmisistä on tuloja korkeintaan 5€ päivässä . Heidän joukossaan äärimmäisessä köyhyydessä ( 1,75€/pv) elää 700 000 henkeä.

Kristus -leipään kuuluu myös Kristuksen mieli, joka rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmästä niin kuin itseään.

T
Taivaassa ei ole pandemioita – tuskin mitään muitakaan kiusanhenkiä. Miksikö? Koska siellä vallitsee Jumalan tahto.

Maan päällä on toisin. Täällä riehuvat tahtojen taistelut. Yksi tahtoo yhtä ja toinen toista. Luemme ja kuulemme mihin kaikkeen olemme vapaan tahdon tiellä suistumassa. “Lepakko on todellinen viruspankki”, toteaa Lääkärilehti. Jumalan tahto tuskin on, että jotkut herkuttelevat lepakkopaistilla, ja hetken kuluttua koko maailma saa nauttia rääppiäisistä.

Rukouksen tässä kohdassa havainnollistuu se, kuinka Jeesus kauniisti pyrkii vaikuttamaan meidän tahtoelämäämme (Fil.2:13). Hän ikäänkuin muistuttaa, että se elämän turvallisuus ja hyvinvointi, mikä vallitsee Jumalan taivaassa, on suuressa määrin koettavissa myös kristityn ihmisen omassa elämässä – jopa taisteluiden keskellä. Näin Jeesus johdattaa meitä tahtomaan niitä asioita, joita Jumala on suunnitellut toteuttaa maan päällä ja joihin Hän on kutsunut meidät mukaan (1.Joh.5:14,15). Meille avataan tie rukousvastauksiin.

Tässä rukoileva ihminen ripustaa koko luottamuksensa Jumalan tahdon toteutumiseen. Hän siirtää helpottuneena oman rukouslistansa sivuun ja uskoo , että Jumalalla on täydellinen tahto ja voima täyttää hänen elämänsä kaikki tarpeet. Mitään tarpeellista ei unohdeta.

Tämänkaltainen asenne vapauttaa rukoilijan rakentelemasta omia pilvilinnojaan. Parempi ja turvallisempi vaihtoehto on etsiä Jumalan tahtoa päivittäisessä elämässään. Löytämisen riemu odottaa.

“Sinun tahtosi, Jumalani, minä teen mielelläni (Ps.40:5-12).” Tämä oli Kristuksen mieli. Se olkoon myös meidän mielemme

Jostakin syystä mieleeni nousee muistikuvia tilanteista, jolloin joukkovoimalla yritettiin kiskoa taivasta maan päälle. Noudatimme uskonpuhdistajan hyvää neuvoa: “Jumalan valtakunta tulee kyllä itsestänsä ilman meidän rukoustamme, mutta me anomme, että se tulisi meidänkin tykömme” (Katekismus). Taisimme vain mitoittaa omat mahdollisuutemme yläkanttiin. Äänihän siinä meni, ja ehkä jonkinlainen hengellinen ähky tuli purettua. Sitten arki palautti raiteilleen.

Totta kuitenkin on, että jokainen uskova kantaa palan Jumalan valtakuntaa sydämessään. Ja missä kaksi tai useampia meistä on koolla Herramme nimessä, siellä tämä valtakunta ilmestyy meidän keskellämme. Läsnäolonsa Jeesus on taannut aina aikakautemme loppuun asti (Matt.18:20, 28:20).
Ehkä tämän pyynnön pääpaino on kuitenkin siinä, että kaikenlaisten kriisien ja vainojen uuvuttamat kristityt ikävöivät Jumalan valtakunnan ilmestymistä koko täyteydessään. Sehän merkitsee Herramme Jeesuksen paluuta kirkkaudessaan ja todellisen rauhan valtakunnan syntyä. Odottaessamme sitä toivomme, että Kristuksen herraus saisi yhä suuremman vallan omassa elämässämme. Rukoilemme Pyhän Hengen avartamaa näkökykyä huomata mahdollisuutemme jakaa Kristukselta saatuja siunauksia toisille. Sitä on valtakunta tänään. Raamatun ilmoituksen mukaan joudutamme silloin pienellä panoksellamme Jumalan valtakunnan esiinmarssia (2.Piet.3:8-13).

“Isä meidän” -rukouksen alkuosan sanoilla on tarkoitus kertoa, että saakoon Jumalan pyhyys, Hänen valtakuntansa menestys ja suunnitelmiensa toteutuminen nousta kaikkien omien toiveidemme yläpuolelle.

Jumala on absoluuttisen pyhä. Jos pyhyyden määrää ja laatua voisi jotenkin mitata, olisi Jumala ainoana täysin pyhä. Kaikki muu(t) tässä rappeutuvassa maailmassa jotakin sitä vähemmän.

Tätä on ihmisen vaikea ymmärtää, sillä pyhyyden tunto on maailmassa kuollut lähes sukupuuttoon. Syntiinlangenneen ihmiskunnan keskellä ei pyhyydelle löydy enää tilaa. Mikään ei ole enää sille pyhää.

Jumalan armo on ihmeellinen. Vaikka Hänen nimeään ja käskyjään poljetaan jatkuvasti lokaan, niin Hän silti kutsuu näitä polkijoita yhteyteensä. Sen Hän tekee usein antamalla pyhyytensä polttaa.

Kun ihminen kokee joutuneensa Jumalan pyhyyden koskettamaksi, iskee Häneen kauhu. Näin kävi Aatamille ja Eevalle paratiisissa. Mooses jäykistyi palavan pensaan edessä. Myöhemmin israelilaiset vapisivat jylisevän vuoren juurella ja pyysivät Moosesta puhemiehekseen: “Puhu sinä meidän kanssamme, me kuuntelemme. Älköön Jumala puhuko meidän kanssamme, ettemme kuolisi (2.Moos.20:19)”.

Pietarista tuli Jeesuksen seurassa äkkiä niin saastainen, että hänestä tuntui mahdottomalta olla samalla tontilla Herran kanssa. “Mene pois minun luotani, Herra, sillä minä olen syntinen mies (Luuk.5:8).”

Jumala pitää kyllä huolen pyhyydestään. Meissä itsestämme ei löydy pyhyyttä edes sitä sinapinsiemenen vertaa. Siksi tuntuu käsittämättömältä, että Jumala on omatoimisesti pyhittänyt uskoontulleet ihmiset täydellisesti ja kerta kaikkiaan. Hän laskee Kristuksen virheettömän pyhyyden heidän hyväkseen (lue Hebr.9. ja 10.luku). Me pyhitämme Jumalan nimeä osoittamalla kiitollisuutta saamamme “lainapyhyyden” johdosta.

Mutta uskovan ihmisen tuntomerkistöön kuuluu myös Jumalan käskyjen noudattaminen ja Hänen tahtonsa etsiminen. Niiden ylenkatsominen loukkaa syvästi “Jumalan Pojan verta, jossa hänet on pyhitetty”. Tietoisesti ja jatkuvasti syntiä tekevällä ihmisellä “ei ole enää uhria syntiensä edestä”. (Hebr.10:26-31)

Jumalan nimi olkoon pyhitetty keskuudessamme

“Ota pois minun sydämestäni , caicki cuin sinun rackaudelles estehexi on minun tykönäni, että sinä yxinäs ja ei kengän muu sinun canssas, hänen pidäisit ja itzelles omistaisit. Sinä caunehin ylimäinen Pappi pyhäs caunistuxesa! Neitzen pitä oleman sinulla Emändänä, joca ei mailmalla ja wierahalla rackaudella saastutettu ole. Sencaldaisen Sielun otat sinä omaxes coconans ja hän otta sinun coconans omaxens. Ach minun Sieluni! unhoda pois coco mailma ja käännä itzes coconans sinun ylkäs puoleen, nijn hän saa halun sinun cauneutees, ja yhdistä itzens oikein sinun cansas ja sinun pidä tunteman Herran.”
Paratiisin yrttitarha (Johann Arndt, 1555-1621)

Olen lähdössä jännittäviin tutkimuksiin Helsinkiin, Suomen koronakehtoon.
Tehdään matkaa “Isä meidän” sydämellä ja palataan sitten pohdintoihin.
Jos Herramme suo.

“Missä se teidän jumalanne taivas oikein on?”

Tällaisia ivallisia kysymyksiä ovat monet kristityt saaneet kuulla. Itseään älykköinä pitävät henkilöt alentuvat osoittamaan säälinsekaista myötätuntoa niille, jotka ovat syystä tai toisesta heidän mielestään jääneet vanhojen tarustojen vangeiksi.

Helppoin ja samalla ainoa oikea vastaus kuuluu: “En minä vain tiedä”! Vastakysymykseksi voisi hyvin heittää: “Tiedätkö sinä, missä on korkeus tai leveys? Mitä tiede siitä sanoo”?

Kun Jumalan asuinpaikasta on kyse, niin mikään ihmiselle annettu ilmaisukyky ei riitä antamaan sille ymmärrettäviä koordinaatteja. Yrityksiä on riittänyt, ja suureen äärettömyyteen kurottautuvia kysymyksiä löytyy runsaasti myös Raamatusta. Viisaudestaan kuulu kuningas Salomo huudahti: “Eivät taivaat eivätkä taivaitten taivaatkaan riittäisi sinulle asunnoksi”(1.Kun.8:27). Koetusten runtelema Job toteaa: “Hän peittää näkyvistä valtaistuimensa”(Job.26.9).

Jumala on kaiken näkyväisen ja näkymättömän todellisuuden luoja. Tämä tarkoittaa sitä, että Hän on rajallisen ihmisymmärryksen tavoittamattomissa ja kuitenkin samaan aikaan nähtävissä joka puolella. “Hänen näkymättömät ominaisuutensa, Hänen iankaikkinen voimansa ja jumaluutensa, ovat maailman luomisesta lähtien olleet nähtävissä ja ymmärrettävissä Hänen teoissaan (Room.1:20).”

Ja mikä ihmeellisintä: tämä maailmankaikkeuksien äärettömyydessä asuva Isä on tälläkin hetkellä jokaisen koronaviruksen ahdistaman vierellä, aivan siinä koettavana turvanantajana. Jokaiselle, joka nytkin sopertaa rukouksiaan kohti korkeuksia.

“Näin sanoo Korkea ja Ylhäinen, joka pysyy ikuisesti ja jonka nimi on Pyhä: Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä ja niiden luona, joilla on murtunut ja nöyrä henki, että minä virvoittaisin nöyrien hengen ja herättäisin eloon murtuneiden sydämen (Jes.57:15).”

Kaksi sanaa, ja heti on ajattelevalla ihmisellä pysähtymisen paikka.

Kun Jumala puhuu, on jokainen sana tärkeä. Tässä rukouksessa toteutuu kirjaimellisesti Jeesuksen ilmoitus: “Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta”(Matt.4:4).

Keiden Isä Jumala sitten on? Eivätkö kaikki ihmiset ole Hänen lapsiaan? Raamatun mukaan eivät ole. Ihminen voi kyllä uskoa luomiseen ja puhua luojastaan (paholainenkin tekee sen), mutta tämä ei tee vielä hänestä Jumalan lasta.

No, entä minä sitten? Onko Jumala minun Taivaallinen Isäni? Kuulunko minä tuohon “meidän” joukkoon? Tämän kysymyksen eteen Jeesuksen opettaman rukouksen kaksi ensimmäistä sanaa pysäyttävät meidät. Niin on tarkoituskin.

Seisoessaan rukoilevien ihmisten keskellä saattaa “Isän meidän” maistua joillekin vieraalta. Tuntuu aivan siltä kuin olisi epärehellinen. Jos yhteys seurakuntaan (Jumalan lasten joukkoon) puuttuu tyystin. Jos oma rukouselämä ja Jumalan tahdon tutkiminen on olematonta, on tuntemus todennäköisesti aivan oikea. Näin rukous aloittaa heti työnsä siihen osallistuvassa ihmisessä. Tietoisuus syntisyydestään, siitä, että on vieraantunut Jumalasta, on ainoa oikea lähtökohta päästä eteenpäin.

Tie vie Jeesuksen luokse. Hänen, joka opetti meille tämän maailman parhaan rukouksen. Se ei kuitenkaan ole Hänen rukouksensa. Miksi? Koska Jeesuksen ei tarvinnut rukoilla syntisen rukousta. Me sitä tarvitsemme. Jeesuksen sovituskuoleman tähden me voimme saada syntimme anteeksi. Se on ainoa mahdollisuutemme.

“Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä…meillä on Isän luona puolustaja, Jeesus Kristus, joka on vanhurskas. Hän on meidän syntiemme sovitus, eikä vain meidän vaan myös koko maailman (Apt.10:42,43, 1.Joh.1:9-2:2).”

Jokainen, joka uskoo tämän, syntyy Jumalan lapseksi (1.Piet.1:3, Gal.3:26). Hänestä on tullut uskovainen.

“Isä meidän” on uskovaisten rukous.

Koska Jumala on kaikkitietävä, kuulee Hän luonnollisesti kaikkien ihmisten rukoukset. Mutta varsinaisesti Hän KUUNTELEE aitoja rukouksia. Sellaisia, jotka pitävät yhtä sydämessä ja huulilla. Hän tuntee jokaisen ihmisen rukouskielen. Kenenkään rukouksia Hän ei katso ylen.

Jokainen on saanut rukouksiinsa vaikutteita toisilta. Kuka enemmän, kuka vähemmän. Vähitellen rukouksiimme kutoutuu sidosaineksia ja kliseitä, joita toistelemme sen kummemmin ajattelematta. Jossakin vaiheessa tämä “rukouspaketti” saattaa alkaa maistua omassa suussakin puulta. Voisiko rukouselämäni uudistua?

“Opeta, siis Herra, minuakin rukoilemaan!”

Jeesuksen neuvot ovat edelleen hyvin käytännöllisiä. Hän pitää hyvänä sitä, että kyllästymme tavanomaisuuteen – emme itse rukoilemiseen. Jeesus nostaa esille ne elementit, mitkä rukouksessa ovat erityisesti Jumalan mieleen – siis Hänen tahtonsa mukaisia. Sitten Hän osoittaa muutamia tapojamme, jotka voi huoletta rukoillessa unohtaa syyllistymättä mihinkään pyhäinhäväistykseen.

Sellaisia ovat mm. pitkät esitelmät, joilla saatamme uuvuttaa toisiamme. Jumalalla on myös niin hyvät hoksottimet, että Hänelle ei tarvitse mitään asiaa rautalangasta vääntää. Emme liioin pysty ilmaisemaan tilannetta Jumalalle paremmin millään eleillä ja tehokeinoilla. Jumalalla on erinomainen kuulo. Hän kuulee jopa sydänten huokaukset. Mutta itkeä voi, jos itkettää, ja hersyvän naurunkin on Herramme luonut.

Eikä yhteisessä rukoushetkessä aina tarvitse olla ääneen sanottavaa. Hiljaisella tyytyväisyydellä voi ilmaista aitoa kiitollisuutta Jumalaa kohtaan. Kaikki tarpeet on tyydytetty, kuten Hän lupasikin.

Tähän päälle Jeesus opetti Isä meidän -rukouksen.