noi: “Aina kirkossa odotan, että pääsen rukoilemaan Isä meidän -rukousta yhdessä toisten kanssa. Minusta se on paras osa jumalanpalvelusta”.

Tämä ihminen on todella sisäistänyt Jeesuksen opetuksen rukoilemisesta. Hän on ymmärtänyt, minkä siunauksen “minä” -sanan vaihto “meihin” lahjoittaa. Kun puhun “meistä”, se sulkee piiriinsä myös minut itseni. Mutta mitä enemmän “minä” on esillä ajatuksissani ja rukouksissani, sitä vähemmälle huomiolle jäävät toiset. Kuitenkin rukouksen tehtävä on myös yhdistää.

Elämme historiallisesti poikkeavia aikoja. Sama kriisi – näkymätön vihollinen – runtelee kaikkia kansoja. Virus ei kysele vakaumuksia eikä yhteiskunnallisia toimintamalleja. Se on immuuni rikkaudelle ja köyhyydelle. Ja elleivät kansat tämän vihollisen torjunnassa löydä toisiaan, ovat ne perässä seuraavien taloudellisten katastrofien edessä valmiiksi voimattomia. On sääli, että maailman johtavat valtiot osoittavat kasvavaa piittaamattomuuta toisia – ja jopa omia kansalaisiaan kohtaan. Lopulta riitaisuudet puhkeavat sodiksi Raamatun ennustamalla tavalla (Matt.24 ja Luuk.21).

Näinä ahdistuksen päivinä yhä useammat ihmiset ovat havahtuneet rukoilemaan. Monille se on outoa, ja hapuillen he kukin tahoillaan etsivät yhteyttä Jumalaan. Miten merkityksellistä olisikaan, jos me kaikki Jumalaa avuksemme huutavat voisimme yhdistyä samaan rukoukseen. Se on mahdollista. Jeesus on yliverto yhteinen opettaja edelleen. Kuinka huimaavaa tiedostaa, että miljoonat rukoilijat maailman kaikilla kulmilla kohottavat rukouksensa “meidän Isällemme, joka on taivaassa”. Siinä valtavassa rukouskokouksessa on paikka niin sinulle kuin minullekin. Kaikille, joiden Isänä on Raamatun Jumala. Seuraava Raamatun paikka selventää asian:

“Kaikille, jotka ottivat Hänet (Jeesuksen) vastaan, Hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat Hänen nimeensä (Joh.1:12).”

Ja Jeesushan opetti, koska se pyyntö oli Hänelle mieleen. Se oli silloin, ja sitä se on myös tänään. Mikään ei ole Herralle mieluisampaa kuin seurustella luomansa ihmisen kanssa.

Kenenkään ei tarvitse häpeillä omaa rukoustaan. Kun monia toisten seura kuitenkin ujostuttaa, neuvoo Jeesus lähtemään liikkeelle omasta ns. “rukouskammiosta”. Se on paikka, mihin Jumalan ja ihmisen itsensä lisäksi ei muilla ole asiaa.

Toisten läsnäolo vetääkin helposti kipsiin. Vaikka rukoilemmekin Jumalaa, teemme sen niin, että ihmiset kuulevat. Fariseukseksi Jeesus määrittelee sellaisen ihmisen, joka toivookin toisten kuuntelevan hänen rukouksiaan. Tällainen vaara uhkaa erityisesti ns. ammattirukoilijoita, joiden puoleen käännytään esirukouksien toivossa.

Jos nyt mielestään kankeakielinen henkilö kuuntelee näiden ammattimaisten palvelijoiden soljuvaa rukousta, saattaa hän päättää pitää suunsa kiinni – vaikka mieli tekisikin ääneen rukoilla. Ja jos yhteiset rukoushetket uhkaavat muodostua kilpalaulannaksi, voivat arimmat vetäytyä hissukseen – vaikkapa sinne takavasemmalle.

Jeesus selvästi lähtee siitä, että rukoilemaan oppii rukoilemalla. Läpi ihmiskunnan historian on rukouksesta kyllä puhuttu paljon. Miten taivas aukenisikaan, jos rukoilisimme edes puoliksi niin paljon kuin puhumme siitä.

Ennen kuin opetti meille maailman parhaan rukouksen, Jeesus paljasti muutamia karikoita, jotka liittyvät rukoilemiseen. Jos rukousta kaipaava ihminen on niistä tietoinen, voi hän helpottuneena vastata Jeesuksen kutsuun.

“Rukoilkaa te siis näin…” (Matt.6:9, Luuk.11:2)

“Kerro se Hälle, kerro se Hälle. Vain Jeesus auttaa sua voi. Voiman Hän antaa, päivittäin Hän kantaa. Vain Jeesus auttaa sua voi.” (Hengellinen laulukirja 234)

Kuinka suuri pitää hädän olla, että vain Jeesus voi auttaa? Tai kääntäen: kuinka pienellä asialla kehtaa Herraa vaivata? Molemmat kysymykset vievät meidät rukouksen pariin. Jokaisella on oma persoonallinen rukousmaailmansa, vaikka se sitten olisi aivan tyhjä.

Itse olen saanut kulkea Jeesuksen seurassa lähes 45 vuotta. Taipaleen alkuvuosina oli suunnitelma virittää rukouselämä sellaiseen paloon, että pois tieltä pirut ja pienemmät männynkävyt. Eikä tulos ainakaan äänestä ja näyttävistä maneereista jäänyt kiinni. Olin varma siitä, että se hengellinen työ, mihin osallistuin, oli täysin riippuvainen minun rukouksistani.

Vuodet ovat vaihtuneet vuosikymmeniksi. Meno on miehellä rauhoittunut. Matkan varrella on sellainen ajatus hiipinyt mieleen, että Jumala taitaa aivan hyvin pärjätä ilman rukouksiani. Sen sijaan itse huomaan tulleeni entistä riippuvaisemmaksi rukouksesta. En omasta rukouksestani, vaan rukouksia kuulevasta Jumalasta. Rukousyhteyden kautta Hän hoitaa joskus hyvinkin kolhiintunutta sieluani. Kun olen antanut Hänelle enemmän suunvuoroa, Hän on Isän lempeydellä taivutellut mieltäni noudattamaan paremmin Hänen tahtoaan.

Ennen tätä koronavankilaa puhuin usein rukoilemisesta. En siis siksi, että kokisin olevan hyvä rukoilija tai jotenkin pätevä opettamaan aiheesta. Puhuin – ja puhun vastakin – siitä yhteisestä ikävästä Jumalan puoleen, mitä jokainen ihminen kantaa sisimmässään. Yhteistä on myös pelko tai häpeä omien rukousten köyhyydestä.

“Herra, opeta meitä rukoilemaan(Luuk.11:1).” Tämä oli ensimmäisten opetuslasten pyyntö. Se on myös minun sydämeni kaipaus. Kerron siitä jatkuvasti Hänelle – ja miksen muillekin.

Pandemian aiheuttama pelko on vaihtumassa turhautumiseksi. Ärtymys nousee pintaan. Eri puolilla maailmaa on ryhdytty yhä kiivaammin etsimään syyllisiä. Jos tästä kerran muuten selvitään, niin kuka maksaa viulut?

Eilisessä Hesarissa oli pääkirjoituspalstalle Sami Sillanpää kynäillyt mainion pakinan. Otsikko kuului: “Se on noiden muiden vika”. Tässä otteita.

– Donald Trumpin mielestä kriisiin syypäitä ovat WHO, General Motors, Kiina ja Barack Obama. Ylipäätänsä kaikki muut paitsi Trump itse.
– Marine le Penin mielestä virus on EU:n vika, kuten kaikki muutkin ongelmat.
– Perussuomalaisten FB-ryhmän mukaa vika on THL:n, lääkeyhtiöiden ja 5g -verkkojen.
– Samoja syntipukkeja ovat löytäneet Venäjän propagandaverkot.
– Äärivihreiden mukaan kaltoin kohdeltu luonto iskee takaisin.
– Isisin mielestä kyseessä on jumalan kosto vääräuskoisille.
– Äärivasemmisto syyttää globalisaatiota.
– Äärioikeisto on samaa mieltä, mutta eri syistä.
– Kiinan ulkoministeriö vihjaa, että syyllinen voi hyvinkin olla USA:n armeija.
– Iranin mielestä virus on tietenkin Israelin ja USA:n katala hanke.
– Espanjan populistien mielestä vika on maata johtavien psykopaattien.
– Saksalaisen AfD:n mukaan koronavirus on valetta.
– Presidentti Jair Bolsonaron mielestä syyllinen on media. Mutta onneksi virus ei tartu.
– Salaliittoteoreetikot eri puolilla ovat varmoja, että Bill Gatesilla, George Sorosilla, rokotuksilla ja juutalaisilla on näppinsä pelissä.
– Viktor Urbanin mukaan korona on yksinkertaisesti ulkomaalaisten vika.

Ja jos sinulla ei kaikesta huolimatta ole vielä omaa syntipukkia tiedossa, niin se on kyllä ihan oma vikasi. (heheh).

Mitä Jeesus sanoikaan viimeisistä ajoista? “Kansa nousee kansaa vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan, tulee suuria maanjäristyksiä ja monin painkoin nälänhätää ja ruttoa. Pelottavia asioita tapahtuu ja taivaalla näkyy suuria ennusmerkkejä (Luuk.21:10,11).”

Tämän pyhäinen koronakirkko tuotiin kotiimme Lahdesta. Olin valmiiksi herkällä mielellä, sillä olenhan asustellut Lahden kupeessa neljännesvuosisadan. Kolme kuukautta sitten olin saattelemassa hyvää ystävääni samaisessa Ristinkirkossa.

Tasokas musiikki on ominaista Lahden seurakunnille. Tänään Petri Laaksosen kanssa lauloivat mahtavat lasten- ja nuortenkuorot. Laulu laululta kosketus rinnassani syveni. Lähikuvat lasten ja nuorten innostuneista kasvoista saivat sydämeni sykkimään muistoja – ja tätä päivää.

Sitten tulivat kyyneleet. Ensimmäiset kuivuivat helposti kämmenselkään. Kokemuksesta kuitenkin ymmärsin, että nyt oli aika avata padot. Pudotin pisarat onnelliselle lapsuudelle…ensimmäisille uskonaskeleille…kaikelle kokemalleni Jumalan armolle, jota olen myös käyttänyt väärin. Mutta surun ja tuskan kahlittuja purojakin pääsi vapaaksi. Kaikki muistot eivät olleet kauniita. Huoli lapsista ja heidän perheistään. Rukoukset monien kärsivien ystävien puolesta. Ja kiitoksen kyyneleet siitä, että tähän asti on Herra sittenkin auttanut.

Jotkut ovat sitä mieltä, että kypsään ja voitolliseen kristillisyyteen eivät kyyneleet kuulu. Kaikin mokomin voit pitää kantasi. Mutta säälin kuivien silmien elämää. Olen itse vuosikymmenien aikana saanut huomata, kuinka helposti sydämeeni keräytyy välinpitämättömyyden patinaa ja turhuuden sakkaa. Eikä aikaakaan, kun Herran ääni häipyy niiden alle. Sydän kovettuu ja synnin ruoste pääsee tekemään tuhojaan.

Silloin ei auta hymy – ei käsien nostelu tai ylistyslaulut. Ainoa lääke on särkyä Mestarin käsiin. Taivaallisen savenvalajan hellissä käsissä pehmitetään paakut. Mikä armo saada turvallisesti palata koko pituuteensa, pieneksi ihmiseksi, mutta juuri sellaisena ikiaikojen Jumalan rakkauden kohteeksi.

Herra! Annathan tällaisia hetkiä, etten kovettuisi.

Huomaan kirjoittavani itseäni pussiin.
Kuka nimittäin määrittelee, mitä on kauneus? Onko se katsojan silmissä, niinkuin väitetään? Kapinoin ajatusta vastaan, ellei sitä avata tarkemmin. Ja taitaa olla niin, että se sittenkin jää meiltä ihmisiltä avaamatta.

Meille on kuitenkin annettu henkilökohtainen kyky havainnoida asioita. Kauneutta ja rumuutta ei voida pakkosyöttää kenellekään. Kukaan missi ei ole kaikkien mielestä kaunein.

Valitsin eiliset esimerkit mielestäni huolella. Pointti on siinä, että mitä pelkistetympi ja käsittelemättömämpi jokin olento tai asia on, sitä useamman kauneusvaatimukset tulevat täytetyiksi.
On kuitenkin yksi kauneustuomari, jonka ääni on lopulta ratkaiseva. Jumala, joka loi näkyväisen ja näkymättömän maailman, katseli tyytyväisenä kättensä töitä. Hänen silmissään kaikki näytti hyvältä – ja kauniilta. “Kaiken Hän on tehnyt kauniisti aikanaan, myös ikuisuuden Hän on pannut heidän sydämeensä (Saarn.3:11).”

Kun tuo ihmisen jumalkaipuu löytää täyttymyksensä, hänen silmänsä avautuvat aidolle kauneudelle. Samalla paljastuu, kuinka paljon ihmiskunta on onnistunut tärvelemään Jumalan luomaa kauneutta. Ei vain luonnossa, vaan myös ihmisessä itsessään. Jeesus suomi ankarin sanoin uskonnollisia ammattilaisia: “Voi teitä, te kirjanoppineet ja fariseukset, te tekopyhät! Te olette kuin valkoisiksi kalkitut haudat. Ulkoapäin ne näyttävät kauniilta, mutta sisältä ne ovat täynnä kuolleiden luita ja kaikkea saastaa. Samoin tekin näytätte ihmisten silmissä ulkoapäin hurskailta mutta sisältä olette täynnä tekopyhyyttä ja laittomuutta” (Matt.23:27,28).

Jumalan kauneuden silmää ei nykyisinkään harhauteta mahtavilla katedraaleilla ja näyttävillä menoilla. Jeesus on edelleen liikkeellä etsimässä sitä, mikä kadonnut on. Eikä mikään ole Hänen silmissään kauniimpaa, kuin että onneton syntisraukka avaa sydämensä ja kutsuu Hänet omaksi Herrakseen ja Vapahtajakseen.

Aamu-uutisissa Suomen lippu vangitsi huomioni. Liikutuin. Miten puhtaan kauniina sen värit loistivat auringossa. Ajattelin heti, että samanlaista herkistymistä olivat kokeneet Sibelius ja Koskenniemi nykymuotoista teosta luodessaan. Suomen lipun sytyttämää innoitusta on kuultavissa myös esim. Jukka Kuoppamäen ja ja Lasse Heikkilän lauluissa.

Minua puhuttelee erityisesti tuo puhtaus. Näen sen takana myös paljon verta, mutta en tahroina. Isämme vuodattivat vertaan ja antoivat henkensäkin, että meillä olisi nykyinen, puhtaudestaan mainetta niittävä Suomi.

Mutta on vieläkin merkittävämpää verta. Siitä kertoo risti. Se on Jeesuksen risti, jota on miksikään muuksi turha selittää. Lipun suunnittelu tapahtui itsenäisyystaisteluiden jälkeen. Silloin risti oli vielä kunniassaan. Ahtaina aikoina on ristilippumme äärellä unohdettu keskinäiset erimielisyydet. Tässä on niin arvokasta kauneutta, että sitä vaalimaan on kutsuttu jokainen suomalainen. Tämä Vappu on kaunis kuva suomalaisesta vastuullisuudesta. Me emme ole niin eriarvoistuneita kuin joskus ehkä tahallaan annetaan ymmärtää.

Näinä ahdistavina aikoina voi helpotusta etsiä kauneudesta. Jos malttia riittää, sitä löytyy kyllä jokaisen läheltä. Ajattelepa vaikka lapsen puhdasta iloa. Tai nuorten rakastuneiden innostusta. Enkä itse voi kuivin silmin katsella, kuinka vanhukset kulkevat rinta rinnan – jopa toinen toista pyörätuolissa työntäen. Hiljaa he hymyilevät elämälle. Sitä, mikä valoineen ja varjoineen on jäänyt taakse ja niitä lyhyitä hetkiä, joita kohden he lyhenevin askelin kulkevat.

Eikö tämä kaikki olekin kaunista! Niin tavattoman kaunista!

Kun elämä rajoitusten saartamana uhkaa turruttaa ja ahdistaa meitä, on tärkeää suunnata etsivä katse kohti kauniita asioita. Nyt ei ole oikea hetki syytellä ketään, ei edes itseä. Jokaisessa ihmisessäkin on kauneutta. Sen tulisi vain päästä esiin.

Jatkuu huomenissa…

Mitä mahtoi Malkus ajatella saadessaan Jeesukselta takaisin korvansa? Hetkeä aikaisemmin Pietari oli sivaltanut sen irti? Aikomus oli varmasti ollut pahempi, mutta hämärässä Pietarin oli vaikea tähdätä (Joh.18). Ehkä Malkusta karvasteli myöhemmin muita enemmän katsella, kuinka Jeesusta pahoinpideltiin ja lopulta surmattiin.

Sanonta kuuluu, että “sääli on sairautta”. Jos näin olisi, niin silloin Jeesus olisi erittäin sairas. Yksin Raamatussa on useita kertomuksia siitä, kuinka Jeesuksen tuntema sääli sai hänet toimimaan onnettomien ihmisten parhaaksi. Siitä oli Malkus oiva esimerkki. Siitä olet esimerkki myös sinä – aivan kuten minäkin. Säälivässä armossaan Hän ei ole jättänyt meitä heitteille menehtymään omiin synteihimme ja vaivoihimme. Ilman Jeesuksen parantavaa kosketusta menettäisimme paljon enemmän kuin korvan.

Tämän pitäisi avata silmämme toisia ihmisiä kohtaan. Vaikka emme olisi muuten väkivaltaisia, niin sanoilla ja asenteilla olemme sivaltaneet monia ihmisiä korvapuoliksi. Vai mistä luulet johtuvan sen, että joka viides suomalainen tuntee olonsa syrjityksi? Ketkä häntä ovat syrjineet? Keiden sanat ja kylmät asenteet ovat kantaneet niitä puukkoja ja puntareita, jotka ovat kolhineet syrjityn ihmisen tien varteen?

Tiedämme kaikki, kuinka kipeästi sanat voivat satuttaa. Tämä koronakriisi kiristää kaikkien hermoja. Silloin tulee helposti purkaneeksi paineitaan toisten korville. Ja mikä surullisinta, lyödyt jäävät entistä lyödyimmiksi. He joutuvat nuolemaan haavojaan yksin. Kuka koskettaisi? Kenellä olisi aikaa edes soittaa ja kertoa parantavia sanoja?

Jeesus toivoo, että ryhtyisimme Hänen apulaisikseen. Ehkä sinullekin tulee mieleen joku, joka saataisi kärsiä syrjäytymisestä. Sinä voit olla hänelle parantava koskettaja.

“Lempeät sanat ovat kuin valuva hunaja: makeita sielulle ja lääkettä luille (Snl.16:23,24).

Viime kuussa Kirkko ja Kaupunki -lehti kyseli näyttävin otsikoin: “Suojeleeko pyhä Corona todella pandemiasta kärsiviä? – Vanha pyhimys sai uuden tehtävän koronaviruksen myötä.”

Kohteliasta piikittelyä protestanteilta. Mutta yksi otsikko ei katolisia hetkauta. Pääsiäisen jälkeen heidän Fides -julkaisunsa uutisoi, kuinka Corona -pyhimys oli kutsuttu reservistä uuteen tehtävään välittämään esirukouksia koronaviruksen uhrien puolesta. “Pyhimykset eivät ole pikkumaisia”, artikkeli päättyi. Coronan muistopäivä on 14.5. Tänä vuonna siitä odotetaan Italiassa, Itävallassa ja Saksassa tavallista merkittävämpää tapahtumaa.

Varmasti useimmat meistä suomalaisista vierastavat tuollaista mystiikkaa. Toisaalta sisäisten elämyksien etsintä on lisääntynyt täälläkin räjähdysmäisesti. Tällaisille etsijöille katoliset traditiot salaperäisine menoineen ovat hunajaa.

Mystiikka liitetään yleisesti uskonnollisuuteen. Tutuimmillaan se ehkä näyttäytyy siinä, että ihminen uskoa harjoittaessaan sanoo asioivansa suoraan jumalansa kanssa tarvitsematta mitään seurakuntaa – tai opillista tunnustautumista. Tällainen henkilö tuskin useinkaan on silti mystikko, mutta verhoaa näin selityksillään vetäytymisensä uskovien yhteydestä.

Salaperäisiä – mystisiksi jääviä kokemuksia – tapahtuu paljon myös uskonnollisuuden ulkopuolella. Niistä on monillakin kokemuksia. Tänään HS julkaisi Pentagonin aidoiksi todistamia videoita, joissa amerikkalaiset hävittäjälentäjät olivat kohdanneet tuntemattomia lentäviä esineitä. Mitkään tieteelliset tutkimukset eivät ole löytäneet ilmiöille selitystä. Mystistä.

Uudestisyntyneelle kristitylle Jeesuksen seuraaminen riittää. Voimme toki kunnioittaen muistella edesmenneitä uskovia, mutta minkäänlaisina rukouksiemme välittäjinä emme voi heitä pitää. Meillä on lupa rukoilla Taivaallista Isäämme, joka on luvannut kuulla meitä Jeesuksen nimessä. Jeesus on todella ainoa ja uskollinen esirukoilijamme tuonpuoleisessa (Hebr.7:25).

Uskovalle tämä on toki ihmeellistä, mutta samalla luonnollista. Jeesus vain täyttää uskollisesti antamansa lupauksen. Eikä siinä ole mitään mystillistä.

Näin unta, että olin saarnaamassa. Siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, sillä enhän osaa paljon muuta tehdäkään. Mutta tuo saarna – se taisi olla aika hyvä. Ainakin suuri joukko ihmisiä tuli pyytämään esirukousta. Vahinko vain, että se oli unta. Aavistelen pahoin, että joillakin saarnoillani olen enemmän väsyttänyt kuulijoita kuin herätellyt.

Kuin unta näkeväiset (Ps.126). Miten kauniita nuo vanhahtavat ilmaisut! Voi aivan tuntea leijuvansa unimaailman maisemissa. Viime vuosikymmeninä on Raamattua ja hengellisiä laulukirjoja modernisoitu raskaalla kädellä. Vahinko. En usko alkuunkaan, että Jumala tahtoisi puhutella meitä täsmällisellä virastokielellä. Nuo psalmitkin ovat runoutta tarkoitettu resitoitaviksi ja laulettaviksi – vieläpä yhdessä! Yrittäkääpä samaa puhelinluettelon kanssa.

Sanallaan Jumala saa ihmisen nauramaan, jopa pomppimaan ilosta. Raamatun lupauksiin tarttumalla moni synkkyyteen vaipunut sielu huomaa päässeensä armon aurinkoon. Toisaalta taas, Jumalan sanassa piilee paljastava voima. Se riisuu meidät vääristä luuloista ja kaikenlaisesta omahyväisyydestä. Siksi tilapäinen mollisävy on tarpeen. Sitä voisi verrata vaikka epätoivottuun uneen, painajaiseen. Itse asiassa Jumala voi hyvinkin käyttää unimaailmaa puhuakseen meille (Job 33:14-18). Näin ihmiselle avautuu oma synnillinen tila Jumalan edessä ja syy kääntyä parannukseen (2.Kor.7:8-10).

Oletko sinä nähnyt tämän kriisin aikana puhuttelevia unia? Joitakin ovat ajaneet takaa punasarviset koronavirukset. Toiset ovat unta näkeväisinä jo kirmanneet koronaviruksen jälkeiseen aikaan. Sellaisesta unesta harmittaa herätä todellisuuteen.

Mutta todellisuus on armoton. Se vähät välittää meidän mielipiteistämme. Jumala on osa todellisuutta. Hän on myös armollinen kaikille, jotka Häntä avukseen huutavat (Room.10:9-14). Avuksi huutaminen on taas jokaisen itsensä ratkaistava.

Ja saarnattava siis on. Siitä unikin muistuttaa.