Pienen etsimisen jälkeen jokainen – lähes iästä riippumatta – voi löytää elämästään kokemuksia, jotka kivettyvät ainutkertaisiksi . Mutta vaikka elämysmatkailu olisi ollut vilkastakin, niin jotkut hetket nousevat selvästi yli muiden.

Minulla on sellainen menossa parhaillaan. Kaikki neljä lastani ja kahdeksan lastenlastani ovat visiitillä papan luona Espanjassa. Melkein uskaltaa sanoa jo tässä vaiheessa: että se on siinä, se.

Työn puolesta viimeiset viikot ovat olleet rauhallisia. Voimien keruu onkin ollut tarpeen. Ehkä suojelusenkelitkin ovat vähintään hengästyneitä; siksi vauhdikasta on ollut meininki.

Samalla on tullut päivitettyä tuntemusta Aurinkorannikolta metriä alempaa katsottuna. Sitä näkökulmaa yrittävät kaupalliset bisnesmiehetkin kilvan kartoittaa. Toinen toistaan vetävämpiä pyydyksiä on viritetty pikkuväen houkuttimiksi. Selvää on, että papan pussissa on käynyt pyörre siinä kuin vanhempienkin.

Mutta ykköspaikkaa lasten sydämissä eivät rahatehtailijat ole onnistuneet valloittamaan. Ja olen varma siitä, etteivät he pysty jatkossakaan. Meri on pettämätön magneetti. Sen kutsuvat huokailut saavat unet karisemaan lasten silmistä. Uima-altaat ja erilaiset kiipeilytelineet jäävät lomamielen varaviihdyttäjiksi. Aurinko, meri aaltoineen ja hiekkaranta, joka jyvä jyvältä siirtyy apartementojen lattioille – jopa sänkyihin. Jos Fuengirola menettäisi ne, se menettäisi samalla lähes kaikki vieraansa.

Mikä erityisesti ilahduttaa meitä kolmea sukupolvea, on lapsimyönteisyys. Suomalaisina me kahlaamme monta luokkaa perässä. Joskus tuntuu jopa siltä, että emme edes haluakaan kuroa kaulaa umpeen. Täällä lapset saavat huomion baareissa ja muilla julkisilla paikoilla, eikä erilaiset epäluulot rasita suhtautumista omien lasten taputtajiin. Itse en ole Suomen kuuluisimpia lasten ymmärtäjiä, joten meidän pikkuväellä saattaa jäädä suurempi ikävä Espanjaa kuin pappaansa.

Jumala voi kutsua jokaista ihmistä yhteyteensä lukuisia kertoja. Mutta jokainen valitsee Jeesuksen Herrakseen yhden kerran. Se on jokaiselle ihmiselle varattu “once in lifetime” -kokemus. Rikkaalta näyttävä elämä jää köyhäksi sen kohdalla, joka jättää kutsuun vastaamatta.

Ethän vain sinä menetä omaa mahdollisuuttasi?

Uni pakeni tänä aamuna tavallista aikaisemmin. En kersku olevani kummoinenkaan rukoilija, mutta ainakin huokailin. Ajattelin ihmisiä ja ajattelin Jumalaa – sitä, mitä pienenä ihmisenä voin Hänestä tänään tavoittaa.

Rukoukseeni nousivat muutamat ihmiskasvot. Eräät heistä saatan kohdata myöhemmin päivällä. Auringon ja viinan ahavoittamin kasvoin he odottavat lantteja. Kovin paljon niitä ei tarvita viinitölkkiin – tai vahvempaankaan myrkkyyn. Miten pieni onkaan ihminen sen vetovoiman edessä! Mutta miten pieni onkaan ihminen yrittäessään auttaa näitä hidastetun itsemurhan tekijöitä! Tottahan siitä jotakin entisenä alkoholistina muistan ja ymmärrän. Jotakin, mikä saa tuntemaan ihmisyytensä vielä pienemmältä.

Yksiä kasvoja kohtaamaan matkustan vankilaan. Sinne pääseminen laillisin keinoin ei olekaan tässä maassa ihan helppoa. Me pienet ihmiset kun olemme suojautuneet toistemme pienuutta vastaan monilla muureilla. Näkyvillä, mutta vielä vankemmin näkymättömillä.

Kaikessa tässä on Jumala paikalla. Niin suurena, ettei pieni ihminen sitä ota tiedostaakseen. Kertasin juuri viikon päivät tietouttani islamista. Onneksi en sieltä löytänyt Jumalaa. Sen sijaan tyrannin kylläkin. Ja paljon hänen edessään peloissaan raivoavia pieniä ihmisiä.

Miksi sitten suurta Jumalaa on niin vaikea havaita? Siksi, että Hän on kätkeytynyt rakkauteensa. Se on Hänen päätöksensä – kaikesta minun ja toisten pienten rukouksista huolimatta. Rakkaus, Jumalan rakkaus, on havaittavan maailmamme suurin voimatekijä. Se rakkaus katselee tänäänkin meidän todellisiin tarpeisiimme, ei toiveisiimme.

Eikö Sinustakin näytä siltä, että pieni ihminen ei tunnu tiedostavan todellisia tarpeitaan? Jos olisi toisin, niin Jumalan suuruus täyttäisi koko hänen näköpiirinsä. Mutta kuinka silloin kävisi talouskasvun? Sen varaanhan pieni ihminen on tulevaisuutensa rakentanut. Siksi pienistä pienimmät putoavat kadulle viinipurkkien seuraan. Tai sitten heidät on eristettävä muurien taakse.

Jumala, kiitos että olet varannut rakkautesi pienille. Auta meitä tänään suostumaan pienuuteemme ja turvautumaan Sinun suuruuteesi.

Tosiasioita, tosiasioita. Tai sitten fiktioita, fiktioita. Mutta mitä jää siihen väliin? Jos näitä kulkueita marssitetaan riittävän paljon nokikkain, tapahtuu vähintääkin hiipuminen, laimentuminen – tai peräti häviäminen. Jos maisema kääntyy tyystin harmaaksi, niin mistä valkoinen alkaa ja musta päättyy?

Sellaiseksi on värjäytynyt maailman kartta. Politiikassa arvot ovat olleet halki historian kauppatavaraa. Markkinatalouden messiaat voisivat omalla sarallaan kyllä tunnustaa kirkastakin väriä, mutta pelko oman henkikullan ja rahamassin puolesta pistää mukautumaan kasvottomaan massaan. Ja mitä maallinen regimentti tieteineen edellä, sitä uskonnollinen maailma pyrkii peesaamaan sosiaalisilla ruokailuvälineillään. Ideologinen liikkumatila kun uskonnoilla käy yhä kapeammaksi.

Mutta sitten tuli Isis. Ja Isiksen vanavedessä muille – pääasiassa islamilaisesta taustasta nouseville – ääriliikkeille kiire osoittaa voimaansa. Niille ei enää mustavalkoinen asetelma riitä. Tämän ajan värisymboli on punainen. Verenpunainen. Tämän päivän veri huutaa lisää verta, koston verta, väärin uskovien verta. Verta verenjanoon, kun makuun on kerran päästy.

Mikä ristiriita onkaan siinä, että rauhan tähän mielettömään verisinfoniaan voi tuoda vain: veri. Mutta silloin ei puhuta sotien kautta saavutetuista voitoista. Pönäköiden valtiomiesten ei olisi tarpeen laskea seppeleitään tuntemattomille sotilaille. Voitonparaatitkin paljastuvat vain ihmiskunnan yhteisen häpeän perinnöksi.

Rauhan veri vuodatettiin Golgatan yksinäisellä kummulla. Juutalaisten juonittelun ja meidän pakanoiden hulluuden yhteisellä murhanhimolla vuodatimme maahan Jumalan veren. Se oli ihmiskunnan vakavin yritys saada Jumala hengiltä. Mutta myttyyn meni sekin yritys.

Pääsiäisen ylösnousemusriemu on kiirinyt jälleen. Vaikka pyhät ovat tältä vuodelta takana, ethän ole päästänyt pääsiäisen voittosaattoa ohitsesi. Siinä on kutsupaikka sinullekin. Päivästä päivään, vuodesta toiseen, ajasta ikuisuuteen.

Eikä niitä seppeleitä kannattaisi  täälläkään krusifiksien juurelle kanniskella. Niillähän muistetaan kuolleita. Mutta Jeesus Kristus ei ole symboli. Hän elää. Aina vaan ja iankaikkisesti!

Toivottavasti Hän elää sinunkin sydämessäsi.

Tässä kamppailussa ei tarvita edes kahta henkilöä paikalle. Itse asiassa ankarimmat uskontaistelut on aina käyty yksinäisyydessä. Silloin, kun kummaltakaan puolelta ei ole saatu huutosakin tukea.

Molemmilla asenteilla on puolensa. Siinä, missä uskon kaikkivoipaisuutta suitsutetaan nähdään epäuskossa pelkästään pahaa. Näin se ei vain mene. Tällainen on kaukana viisaudesta. Sokean uskon vaatijoilla on tälläkin hetkellä omat paratiisinsa, joiden kanssa koko muu ihmiskunta on helisemässä. Jos siis haluat uskon kasvatuslaitokseen, niin sellaisia löytyy vaikkapa Syyriasta ja Pohjois-Koreasta.

Mutta uskoa varten tarvitaan muokattu epäuskon maa. Hyvä maaperä löytyy vain rehellisestä epäilystä. Siihen kylvetty uskon sana kasvaa rehelliseksi uskoksi. Se suostuu myöntämään ihmiseen juurtuneen epäluuloisuuden vähintäänkin piilevänä vaikutuksena. Siksi terveellä kristillisellä uskolla ei ole sukulaisuutta itsevarmuuden kanssa. Kristityn usko on lahjaa, joka parhaimmillaan nojaa tukevasti lahjan Antajaan.

Mediassa on usko viime aikoina värittynyt kielteisesti. Syy lankeaa uskonnon varjolla tehdyille terroriteoille. Seurauksena uskomisen ja uskomuksista vapaan (ikään kuin sellaista ihmistä löytyisi) asenteen suhde on polarisoitunut. Yleistäminen on johtanut siihen, että ihminen on lakkaamassa oman turvallisuutensa nimessä uskomasta mihinkään – paitsi itseensä.

Siksi koko maailma on peloissaan. Kuka minkäkin turvalukon takana. Jos henkivartijaksi jää vain omat vähäiset voimavarat, ei epäuskosta ole suurtakaan hyötyä.

Nyt olisi elävällä kristinuskolla rohkea esiin astumisen paikka. Ei sormea heristellen, eikä missään tapauksessa oppisotiaan miekkaillen. Me voimme rukoilla voimaa elämään todeksi  lahjaksi saamaamme uskoa. Se merkitsee ensiksi itsellemme vapautumista peloista. Sitten sen vapauden näyttämistä toisille.

Onko sinulla Kristukselta saatu rauha? Vain se on aitoa ja kestävää. Kaikki muu rauhoittelu on puudutusta oli se sitten kemiallista tai psykologista. Mutta Kristuksen rauha on maailman valloittavin sota-ase. Se on aukaissut kantajansa nyrkkiin puristetut kädet ja saanut ne antamaan ja syleilemään.

Sellaista uskoa vastaan on mahdotonta sotia. Jos siihen uskon käteen ei tohdi tarttua, voi vain epäuskoisena jatkaa päänsä pyörittelyä.

Herättävä otsikko uudelle blogivuodelle, eikö? Jos vielä tälläisin huutomerkin kolmen pisteen perään, siirtyisin kertomaan omista kokemuksistani. Mutta eipä rynnätä ohituskaistalle. Haluan sitä ennen herätellä otsikolla omia ennakkoasenteitasi, mielikuvitustasi ja – tervettä uteliaisuuttasi.

Heti on tietysti oikaistava, että Jumala on kyllä ollut meillä kaiken aikaa ennenkin ja tulee toivottavasti pysymään jatkossakin. Eräässä huoneentaulussa sanotaankin, että Hän on läsnä “näkymättömänä kuuntelijana jokaisessa keskustelussa”.

Kun Jumala sitten joskus luopuu näkymättömyydestään ja äänettömyydestään, se ei jää paikalla olevalta ihmiseltä huomaamatta. Joskus näin saattaa tapahtua kokonaiselle ihmisjoukolle – tai osalle sitä. Silloin kenenkään tarvitse ääneen kuuluttaa, että olemme nyt Herran läsnäolossa. Se ei jää epäselväksi.

Useimmiten Jumala kuitenkin kohdataan hiljaisuudessa, jopa yksinäisyydessä. Tilanne saattaa muodostaa vastauksen pitkäaikaiselle kaipaukselle. Ihminen on haparoiden kulkenut kohti Jumalaa niin pitkälle kuin kokee pystyvänsä. Elämän veden jano on yltynyt lähes sietämättömäksi. Sitten, yllättäen: Jumala tulee vastaan.

Mutta osaa Herra tulla sisään omilla avaimillakin. Ja nyt sanon tuoreella kokemuksella: se hätkähdyttää. Pysähdyttää. Järkyttää. Ihastuttaa. Riemastuttaa. Ei jätä entiselleen.

Miksi Jumala sitten joskus päättää toimia näin?

Se on Hänen asiansa. En edes yritä arvuutella vastausta. Mutta sen tiedän, että tällaisella huomionosoituksella on tarkoituksensa. Tulevat päivät sen paljastavat – tai sitten eivät. Mutta niin hienon jälkimaun kuin Herran tiedostettava kohtaaminen on jättänytkin, niin kaikenlainen fiilistely tuntuisi suorastaan vastenmieliseltä. Kun on puettu aitoon siunaukseen, ei kotikutoinen voisi vähemmän kiinnostaa.

Tästä aion kyllä puhua muillekin kuin Sinulle.

Kyllä. Kyllä se on mahdollista. Hän saattaa piankin käydä myös teillä.

Kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeen valmistaudun joulunviettoon Espanjassa. Ihanaa! Sehän tarkoittaa sitä, että minun ei tarvitse valmistautua lainkaan. Senkun annan joulun vain tulla omia aikojaan. Feliz Navidad!

Jos muuten haluaisimme olla niitä kilttejä lapsia, niin meidän tulisi kaiketi ensimmäiseksi pakittaa jouluinemme jonnekin loka- marraskuiseen maisemaan. Mutta vähemmästäkin nykymuotoisen joulun arkkitehdit kiipeäisivät barrikadeille. Muistuttamaan, kuinka merkittävää osaa kansakunnan hyvinvoinnista olemme törsäämisellä ja ahmimisella rakentamassa.

Täällä minua ei siihen painosteta. Siksi katselenkin aikaa joulun tuolla puolen. Mielenkiintoista, kuinka pelkkä numeerinen vaihtuminen kalenterissamme saa ihmisen kuin ihmisen mittailemaan menneisyyttä ja arvuuttelemaan tulevaisuutta. Niin se vain kuitenkin menee.

Eri ikäryhmät kokevat tämän sivunkääntämisen eri tavalla. Jos matkaa tehdään vielä vitsan vääntämisen vaiheissa, avautuu tulevaisuus eteen mahdollisuuksien ulappana. Yesss! Kohta saan itse päättää mihin purteni suuntaan. Vanhempana katse viivähtää pitempään vanavedessä. Parhaat vuosikerrat tuntuvat loittonevan. Edessä näkyy aina lähempänä vaiteliaan kulkijan tummapukuinen selkä. Ei mene enää pitkään, kun hän kääntää kasvonsa.

Ikäryhmistä riippumatta tulevaisuus on kolkkoa ilman toivoa. Mitä hyödyttävät nuoruuden voimat ja suuret suunnitelmat, ellei niiden käyttämiseksi löydy toivoa horisontissa? Surullista mutta totta: olemme ihmiskuntana kohtaamassa historian suurinta toivottomuuden hyökyaaltoa.

Mistä toivoa sitten saa? No – kuka mistäkin, saatetaan vastata. Mutta kuviteltu toivo johtaa pettymyksen kautta yhä raskaampaan epätoivoon. Tämä laki pätee yhtä hyvin EU:n talousennusteisiin  kuin yksilöihmisen kuviteltuun kykyyn omasta elämänhallinnastaan.

Toivo on lahja. Jos se olisi ostettavissa, ei sen myyntitiskin edessä jono loppuisi koskaan. Ja jos nyt tahtoisin Sinulle toivon lahjan antaa, ei se minun antamani toivo toimisi, vaikka tökkäiset sen minkälaiseen töpseliin. Voin vain kertoa siitä toivosta, minkä itse olen saanut oman tulevaisuuteni matkakaveriksi.

Jumala lupasi: Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon(Jer.29:11). Tuon toivon kynttilä sytytettiin niin näkyvästi, että sen valossa Sinäkin käännät kohta kalenteriasi. Sen valossa ovat sukupolvet uskaltaneet kohdata arkisen tulevaisuutensa ja lopulta katsoa kasvoihin sitä tummanpuhuvaa kulkijaa.

Sinäkin kuulut tuohon joukkoon “teille”. Ota siis lahja vastaan ja kulje toivoa täynnä kohti tulevaisuuttasi.

Olemme Hannelen kanssa asuttaneet taas samaa kotia pari viikkoa. Voit arvata, että olen pitänyt siitä. Mutta et voi arvata, kuinka paljon olen pitänyt siitä. Espanjan kotimme on viihtyisä. Siellä on hyvä rauhoittua seurakunnan tohinoiden jälkeen. Mutta minun kannaltani katseltuna – tai paremminkin kuunneltuna  sieltä on välillä puuttunut jotakin hyvin tärkeää.

Hannelen myötä laskeutuu Suomen koneesta kotiimme elämän ääniä. Ei silti, kyllä nytkin taustamusaa huokuu läheiseltä moottoritieltä. Naapuritontin ADHD -rakit myös pistävät parastaan kelloon katsomatta. Mutta ne äänet virittyvät kotimme ulkopuolelta. Stressikäyrän heilahtaessa punaisen puolelle kutsun niitä häiritseviksi.

Mutta nytkin jostain selkäni takaa kuulen hänen askaroimisensa. Hänellä riittää sitä jotakin, mikä minulta taas puuttuu. Silmää sisustaa ja siistiä. Kuulen hänen itsekseen arvioivan kättensä töitä, ennen kuin huushollin sarvikuono pyyhältää jotenkin tärvelemään ihastuttavan kokonaisuuden. Mutta jollakin merkillisellä tavalla sekin tuntuu liittyvän elämän aitoon sinfoniaan. Katseet kohtaavat, ja nauru tirskahtaa duettona.

En tahdo arvostella sinkkuja. En pienimmässäkään määrin. Ajoittaisen sinkkuuteni kokemuksella tiedostan vain heitä uhkaavan vaaran. Jos omien ajatuksen puhekavereiksi jäävät vain näyttöruutujen valmiiksi nauretut hypetykset, niin elämästä irtoamisen uhka on todellinen. Nikkeinä somessa seikkaileminen  siirtää todellista elämää aina vain kauemmaksi.

Siksi arjen äänet ovat arvokkaita. Ne istuttavat meidät tukevasti kiinni elämään. Todellinen elämä hakkaa tosi elämät sata – nolla. Sielujamme (ja vielä enemmän rahojamme) vaaniva viihde-elämä yrittää kyllä kääntää numeroita toisinpäin. Riistäydy irti sen talutusnuorasta, ennen kuin sielusi ja kukkarosi huutavat tyhjyyttään.

Ihmiset ovat iät ja ajat etsineet kicksejä ja viisaita sanoja toisiltaan. Jeesus asetti meidän fiksujen eteen todellisen mestarikouluttajan. Hän käänsi nenäänsä kaivelevan tenavan kyselijöiden suuntaan.

– Tämä toimii pomminvarmasti. Ottakaa vain tästä vintiöstä mallia! Lähtekää hänen seuraansa – jos vain perässä pysytte. Johan täyttyy maailmanne elämän iloisista äänistä, eikä ilo karkaa irti omasta elämästänne.

Muutaman hiekkalaatikolla vietetyn oppitunnin jälkeen saattavat lahjakkaimmat aikuiset pärjätä jo hetken keskenäänkin.

Ihmiset ovat aina olleet tarkkoja reviireistään. Löytyy tukku erinimisiä vyöhykkeitä, joita ulkopuolisen on syytä kunnioittaa. Vaikka jonkun tontin koiliskulma olisi miten hetteikköä hyvänsä, älä mene kajoamaan rajalinjoihin tai -pyykkiin. Muuten ei avuksi riitä se armiaskaan.

Nykyisin osa suomalaisista tuskailee siksi, kun maaseudulle jää vuosi vuodelta liikaa tilaa. Kaikki kaikkoavat. Lopulta se tuskailijakin, kun ei löydä enää ketään kelle tuskailla.

Niin se vain aika muuttuu ja muuttaa perspektiivit. Silloin kun suur-Suomea ryhdyttiin urakoimaan, löytyi laveakatseisia visionäärejä. He olivat sitä mieltä, että neljä miljoonaa ihmistä tarvitsi lääniä Ahvenanmaalta Uralille mahtuakseen elämään. Taaksepäin katsottuna nousee etsimättä mieleen kysymys, että olivatko sen ajan suomalaiset liian lähellä toisiaan. Silloinhan naapuri voi työn, levon, sairauden, kateuden tai ilkeyden takia hälyttää vaikka viranomaiset.

Tiedämme sen laajentumissuunnitelman vähemmän kunniakkaan lopun. Ainakin vanhempi polvi jaksaa olla kiitollinen siitä, että meille jäi tämänkin verran tilaa. Karjalaisille on tietysti käen kukunta aina karvasta musiikkia. Sellaisen ei kuitenkaan sovi ilkkua toisen kotiseuturakkaudelle, joka on elämässään saanut tulla ja lähteä oman mielensä mukaan.

Kolmisenkymmentä vuotta sitten tapasin täällä Espanjassa vielä runsaasti veteraaneja. Erään kanssa keskustellessani anteeksi antamisen merkityksestä hän lopulta kivahti: – Ja minähän en ryssän kanssa samaan taivaaseen mene!

Minun ei auttanut muu kuin vakavana nyökytellä: – Sitä minäkin pahoin pelkään.

Raamattu opettaa meitä: Jos on mahdollista ja jos se teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa. (Rm.12:18)

Lasten laulussa kuulemme totuuden Jumalan taivaan tilankäytöstä : Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on.

Jokainen ihminen on sinne kutsuttu. Emme tiedä, milloin kukin meistä kynnyksen yli astuu. Mutta kutsuun meidän on elämämme päivinä vastattava. Ja vihamme haalareista riisuuduttava.

Portierina toimii vain Jeesus Kristus. Ei kukaan muu. Ei koskaan.

Juttelin äskettäin pitkäaikaisen ystäväni kanssa. Hänestä voi syyllä sanoa, että hän on rukouksen ihminen. Kolmisen kymmentä vuotta sitten hän perusti aamurukousryhmän. Muutamia lyhyitä matkoja lukuun ottamatta hän on ollut paikalla jokainen arkiaamu kello 6. Sen lisäksi hän on samalla säännöllisyydellä osallistunut seurakuntansa päivärukouskokouksiin.

Näissä tapahtumissa hän on lähes aina rukoillut myös minun puolestani. Ei siis ihme, että kompuroimisestani huolimatta minua on sittenkin viety eteenpäin. Rukousten vaikutukset ovat mykistäviä.

Viikon sisällä on luokseni tullut kaksi koditonta ja varatonta suomalaismiestä. Molemmat ovat olleet täällä Fuengirolassa suomalaisen palveluksessa. Eräs kaunis päivä (niitä täällä riittää) mies häipyi, ja näiltä kaveruksilta jäi kuukauden palkka saamatta. Yöpyä voi vielä taivasalla, mutta rinnan allekin tarvittaisiin hieman murua. Jo 80 -luvulla sanottiin, että Espanjassa ei kukaan petä suomalaista niin kuin toinen suomalainen.

Nyt on toinen miehistä Suomessa. Jäljelle jääneen kanssa on edessä nöyryyttävä viranomaiskierros. Toivottavasti Suomi -äiti saa pian helmoihinsa yhden elämänuskon kadottaneista pojistaan.

Olen käynyt pitkät keskustelut näiden nuorten miesten kanssa. Ne saivat minut syvälliseen itsetutkisteluun. Olenko pystynyt katselemaan heitä edes vähän Kristuksen silmin? Onko auttava myötätuntoni ollut aitoa, vai olenko vain pakottanut itseni kohtelemaan heitä muuten kuin harmillisina seikkailijoina?

Ettei vain rähjäisen ulkokuoren alle kätkeytyisi enkeli?

Toissapäivänä kävimme Hannelen kanssa ostamassa vajaan sadan kilometrin päästä auton. Samalla reissulla tapasimme jo vahvasti kumartuneen amerikkalaisen lähetystyöntekijän. Hän lukeutuu ehdottomasti eniten arvostamieni ihmisten joukkoon – vaikka onkin ankaran miehen maineessa.

Hän otti meidät siipirikkoiset synnintekijät vastaan kuin isä lapsensa. Saimme siunauksen ja rohkaisun katsoa eteenpäin – ei taaksepäin. Yksinkertainen neuvo, jonka noudattaminen tuntuu vaativan monta kohtaamista.

Tiedän niiden odottavan minua tällä tutulla, monien kasvojen rannikolla. Minkähän laisen jäljen jätän itsestäni kohtaamilleni ihmisille?

Talluskylä on viehättävää maisemaa Savon sydämessä. “Oekeetten immeisten huastelua” kuunnellessa hyvä mieli saa lisänostetta. Surullista vain on, että Talluskylä on tyypillinen esimerkki autioituvasta maaseudusta. Monet ovet ovat sulkeutuneet viimeisen kerran.

Luovuus ei ole kuitenkaan vielä muuttanut pois Talluskylästä. Aivan sen centrumiin – neljän tien risteyksen kupeeseen – on pystytetty kyläläisten yhteinen taideteos OVI. Niitylle on tällätty pystyyn kymmeniä erilaisia ovia. Aikanaan niiden takaa on avautunut pääsy rakkaaseen kotiin… saunaan…aittaan jne. Monissa tapauksissa ajan hammas on nakertanut pois rakennukset tai kulkijat. Usein molemmat.

Oviin liittyy monenlaista tarinaa. Osa niiden tarjoamista elämyksistä on luettavissa “pihtipielistä”. Nyt ovet avautuvat enää vain muistoihin – tai yhdelle ja samalle niitylle. Nyt se vielä hetken viheriöi, mutta pian syksyn hallat puivat elämän vehreyden.

Jos ihminen sen sisimmälleen suo, näyttely on hyvin puhutteleva kokemus. Yksin taivas tietää, moniako ovia olemme elämässämme aukoneet. Tai – moniako olemme itseltämme tai toisilta sulkeneet? Onneksemme unohdus on armelias. Mutta ei aivan. Sekin on onneksemme.

Mitä enemmän omat pihtipielemme kuluvat, sitä harkitummin on syytä ovia availla. Se on läksy, jonka voi oppia ainoastaan elämän koulussa. Jumala on avannut meille kaikille oven ajalliseen elämään, jonka olohuoneissa vietämme keskimäärin 70-80 vuotta. Sitten on astuttava ulos. Tahdomme tai emme.

Mistä ovesta Sinä olet ajatellut lähteä? Oletko sitä mieltä, että kaikki uskontojen ovet avautuvat samalle niitylle? Tai ateistin vakaumuksella järkeilet maatuvasi siihen mihin kaadut. Lahoavien ovien rinnalle.

Lopultakin vain yhden oven edessä ratkaistaan jokaisen ihmisen tulevaisuus. Ihmiskunnan Vapahtaja, Jeesus Kristus sanoi: – Minä olen ovi. Kuka ikinä tulee sisälle minun kauttani, hän pelastuu. Hän käy sisälle ja ulos ja löytää laitumen. (Jh.10:9)