Vaikea sitä on vieläkään todeksi uskoa. Etenkään Hannelen. Vielä edellisenä iltana olimme jutelleet hänen Seija -siskonsa kanssa Skypellä. Siskokset suunnittelivat yhteistä joulunviettoa Espanjassa.

Seuraavana aamuna viiltävä soitto Ulkoministeriöstä katkaisi kaiken. Seija ja hänen vasta muutamaa päivää aikaisemmin Afganistaniin saapunut työtoverinsa murhattiin. Kylmäverisesti ja raukkamaisesti. Turvataksin takapenkille.

Nykyisen työkautensa Seija aloitti viime vuoden helmikuussa. Sitä edeltävät 7 vuotta hän oli viettänyt Suomessa. Opiskellut sosiaalialaa ja tehnyt työtä pakolaisten parissa heidän kotouttamisekseen. Oli helppo huomata – ja Seija kertoi muutamaan otteeseen itsekin -, että Suomessa eläminen on lähetysihmiselle turhauttavaa. Kun todellisista ongelmista on puutetta, riittää nirinää ja narinaa jonnin joutavista. Kyllästymiseen asti.

Ja kaiken aikaa Seijan silmissä elivät afgaanien kasvot. Erityisesti naisten. Sitten hänen ammatilliselle osaamiselleen avautui ovi palata tuohon monien vaarojen maahan. Seija ei epäröinyt. Hän syttyi Jumalan tulesta ja palasi innolla ystäviensä keskelle.

Afganistanissa on yli 30 miljoonaa asukasta. Maa on ollut ties miten pitkään jatkuvien heimosotien repimä. Ihmisten perustunteita hallitsevat pelko ja viha. Käsitteenä on mielenterveystyö tuntematon.  Seija yhdessä edustamansa järjestön kanssa käynnistivät viime vuonna ensimmäisen alan projektin. Silloin oli koko maassa yksi ainoa virallisesti rekisteröity psykiatri.

Hanke saatiin perustettua. Tukihakemukset lähtivät liikkeelle. Edessä oli vaikea, mutta motivoiva työsarka erityisesti naisten ja tyttöjen olojen parantamiseksi. Seija ja hänen tiiminsä kokivat voimavaransa vähäisiksi. Mutta olihan pienten eväiden takana suuri ja afgaanejakin rakastava Jumala. Ja saihan tiimi juuri vahvistusta Suomesta saapuneen työntekijän verran.

Meitä kyselijöitä on nyt paljon. Tällaisen lähetysuhrin jälkeen entistä enemmän. Saamme tuskin muuta vastausta kuin minkä omilla silmillä näemme ja korvilla kuulemme. Hyvyys ja pahuus lakkaavat olemasta humanistisia suhteellisuuksia. Niiden kasvot alkavat hahmottua. Vaatimaton hyvyys nousee näkyviin viimeistään silloin, kun se vuodattaa verensä toisia auttaessaan. Me tiedämme, Kuka lähti tälle tielle ensimmäisenä ja sanoi: – Seuraa minua!

Murheellista kyllä pahuuskin saa nimen omaan ihmiskasvot. Ristiriita kutoutuu uskonnollisiin loimiin. Tätä veristä räsymattoa joutuu ihmiskunta kutomaan aina siihen asti, kunnes Rauhanruhtinas saapuu laittamaan sille stopin. Kristikunnan omat kädet ovat liian veren tahraamia, että voisimme kerätä kiviä heittääksemme. Mutta on uskallettava sanoa ääneen: nykypäivän väkivaltaisella pahuudella on yksi yhteinen nimittäjä. Islam.

Uskonasioille viileä Helsingin Sanomatkin oikaisi selkänsä. “Terrorismille emme saa antaa periksi…näiden rohkeiden naisten työtä on jatkettava”.

Seijan olemus ei unohdu meiltä koskaan. Ja aina sen edessä ollessaan joutuu kyselemään itseltään: osaanko ja tahdonko sysätä syrjään oman mukavuuteni ja vähemmän tärkeät asiat? Tiedänkö, mikä on tärkeintä? Hyväksynkö se omalle kohdalleni?

Ja miten tänään vastaan Hänelle, joka yhä kutsuu: – Seuraa minua!

Viime vuosina on pihapiiristämme tavattu keväisin kaataa muutama puu. Oma ammattitaitoni tämän tapaisissa tehtävissä on laajalti tunnettu. Siksi olen yleisen turvallisuuden nimessä pysytellyt näissä tilanteissa hieman taustalla. Kun sitten sopivasti pätkityt pöllit odottavat jatkokäsittelyä, avautuu minullekin kirveen varressa kykyjäni vastaavaa työtä. Ja – tämä on mainittava: Jumalan runsaat kolme vuotta sitten parantama selkäni on pelittänyt täysin protestoimatta.

Kun muita vaivoja on astunut tilalle, ei puusouvissa kannata kuitenkaan hötkyillä. Kuukauden ähkimisen tuloksena puuröykkiö on muuttanut olemustaan klapeiksi. Tänään oli neljän viimeisen pöllin kohtalo koittanut.

Mitäpä saarnamies yksinäisessä savotassaan olisi miettinyt muuta kuin tapahtuman allegorisia sovelluksia ihmiselämässä. Eikä niitä ollut vaikea löytää.

Elämä, se on täynnä mahdollisuuksia. Se on myöskin kiistatta lahja, vaikka joinakin hetkinä sitä on lähes ylivoimaista lahjaksi ymmärtää. Onko se pienelle ihmiselle annettu liian suuri tehtävä? Entä tahti sitten? Onko selviämisen ehtona urakka, vai pärjääkö virkamiesmallin tasaisen tappavalla puurtamisella?

Niin tai näin, elämä pätkii joka tapauksessa eteemme monenkirjavia pöllejä. Toisten kimppuun kynnet aivan syyhyävät. Tuosta saat – ja tuosta! Se on siinä. Helppo nakki! Eikö löydy mitään haastavampaa? Tahdon esittää todelliset kykyni. Kukaties olenkin paras. Ainakin jossakin.

Ihmisellä on taipumus etsiä helppoja ratkaisuja. Miksi nähdä turhaa vaivaa? Siispä pienet ja oksattomat pöllit alta pois. Käsittelen nuo suuremmat joskus myöhemmin. Ja ainahan voi kääntyä klapikoneen puoleen.

Ne neljä pöllin murikkaa. Näytti ja tuntui siltä, että kaikki pihapiirin puut olivat lahjoittaneet niille pahkansa. Kävi niiden kimppuun miltä kantilta tahansa, niin pärelastua tukevampaa siivua itsestään ne eivät suostuneet luovuttamaan. Helposti. Sovinnolla. Klapikoneellekaan.

Ihmislapsen hankalimmat sykkeröt tapaavat usein jäädä elämän iltapuhteiksi. Päivän työt ovat syöneet aamuiset eväät. Yllättävät haaverit ja pettymykset imaiseet voimavarat käsittämättömän äkkiä. Kuinka jaksaisi? Ja pimenevässä porstuassa odottelee jo pölleistä suurin. Sitä ei teräsmieskään pysty omin voimin käsittelemään.

Muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne vuodet, joista sanot: “Nämä eivät minua miellytä”, ennen kuin aurinko, päivänvalo, kuu ja tähdet pimenevät, ja pilvet palaavat sateen jälkeen.
Silloin talon vartijat tärisevät pelosta, voimamiehet vapisevat, ja vähiin käyneet jauhajanaiset ovat joutilaina. Ikkunoista kurkistelijat jäävät pimeään, kadulle vievät kaksoisovet sulkeutuvat ja myllyn ääni heikkenee.
Noustaan linnun lauluun, mutta kaikki laulun äänet hiljenevät. (Saarnaaja 12:1-5)

Täällä sitä ollaan. Oltu jo kolmisen viikkoa. Down by the laituri. Hyttysiä odottelemassa.

Sangen usein olemme viettäneet aamurukouksemme pihalla. Mutkankylän mutkattomassa rauhassa. Linnut ovat tosin äänensä avanneet jo kirkkaiksi, mutta se konsertti ei rauhaamme järkytä.

Teenpä Sinullekin maisematestin.

Ensimmäinen kuva on erityisesti monen nuoren urbaani unelma. Näet stadionin täpötäynnä väkeä, täydessä täpinässä. Lavalla heiluu joku stara. Väliäkö sillä, onko hän rockmaailman  kiintotähti vai kuulijansa lumoava hypersuper saarnaaja. Joku ihminen kuitenkin. Ja siellä, kaiken ryysiksen keskellä, näyttää olevan juuri Sinun kokoinen paikka. Kutsuvasti tyhjillään.

Mutkankylän estraadilla on hälyttävän paljon tilaa. Se on sitä, mitä jotkut sokeat kutsuvat autioituneeksi maisemaksi. On pehmeitä mättäitä mistä valita. Ole hyvä!

Mikä on valintasi? Kumpaan maisemaan asettaudut?

No niin, vastaat! Sehän riippuu tietenkin tilanteesta. Ja fiiliksestä.

Riippuupa hyvinkin, jos annat sen riippua. Mutta nyt onkin kysymys siitä, kumpaan maisemaan Sinä haluaisit a-set-tau-tu-a. Ihan siis olemaan, eikä vain spontaanisti piipahtamaan. Kaikkine sieluinesi ja karvoinesi.

Jotkut ovat olleet vakavasti huolissaan siitä, että kesäiset massatapahtumat uhkaavat menettää suosiotaan. Jos näin todella on, niin minusta se kertoo meistä suomalaisista vaihteeksi jotakin rohkaisevaa. Ohjelmoiduista kaljanjuontikilpailuista luopuminen puhuu muustakin kuin pelkästä kyllästymisestä. Se ei vain totea “näin en voi jatkaa” vaan ymmärtää myös, että “näin ei voi jatkua”.

En vastusta viihdekulttuuria. Olen itse vasta lähes seniori-iässä päässyt jyvälle laadukkaan taiteen syvällisestä merkityksestä. Nyt on vain niin, että emme pysty enää elämään viihteellä emmekä viihteen ehdoilla. Kärjistetysti asia voidaan sanoa niinkin, että kohta emme enää pysty ostamaan itsellemme viihdettä. Hunajan makuun päässyt egomme kaipaa yhä uusia kicksejä, mutta niiden hinta karkaa käsistämme kuten yhä useamman työpaikat.

On korkea aika totuttautua uusiin maisemiin. Onneksi niitä on harvinaisen viljalti meidän suomalaisten ulottuvilla. Hyvin edullisia – jopa euron kurssilla ilmaisia. Niihin tutustuminen auttaa meitä samalla henkilö- ja perhekohtaisessa downshiftaamisessa. Ihan totta! Älä haikaile poliitikkojen kuorossa talouskasvun pelastusrenkaan perään. Sitä ei enää tule. Ole onnellinen, jos Sinulla on edes jonkinlainen kiinnitys mökkikulttuuriin. Kehitä sitä! Siitä saattaa jo piankin muodostua pääasiallinen maisemasi.

Parhaat elämykset ovat ikiaikaisia. Kuluttajiksi kasvatettuina meillä on suuria vaikeuksia ymmärtää tätä. Vielä vähemmän hyväksyä. Siksi nousemme yhä uudelleen barrikaadeille. Olemme vain liikaa elämän lisäaineiden ja virtuaalimaailman turruttamia nähdäksemme, että tyhjän saa pyytämättäkin.

Ikiaikainen tuo pelikentälle Jumalan. Vaikka et hyväksyisi Häntä maisemaasi, niin siellä Hän vain on. Sulje silmäsi, tuki korvasi ja pure kieltäsi, niin elämäsi kipu ja autius pakottavat Sinut miettimään, mitä elämäsi maiseman takana oikein sitten on.

Siellä voisi olla “Kuka”. Ikiaikaisen maiseman rakentajana Hän on – hämmästyttävää kyllä – varannut parhaat elämykset vaatimattoman elämän kehyksiin. Myrkkyä markkinataloudelle, mutta mannaa uupuneelle.

Niin. Elääkö Sinulle urbaani unelma vai luonnonhelma? Äänekkään enemmistön joukkovoima vai hiljaisuus, jossa kuulet oman sydämesi lyönnit? Ensimmäiseen maisemaan todennäköisesti häivyt, toisessa varmasti löydyt.

Mutta näyttääkö se Sinusta pelottavan tyhjältä?

Ihmekös tuo. Sieltä puuttuu jotakin.

Sinä!

Tunnustan. Se on tapani. Hyvä tai vähemmän hyvä, it´s up to you. Katselen mielelläni ihmisiä. He ovat mielestäni Jumalan kauneimpia luomuksia. Ja miksei olisi, onhan ihmisessä vielä syntiinlankeemuksen haalistamanakin jotakin Jumalan kuvan kaltaisuutta.

En ole kovinkaan kiinnostunut ihmisen muodoista, vielä vähemmän hänen yllään olevista vetimistä. Tutkin ihmisten kasvoja. Joskus liiankin tarkkaan, huomaan.

Tällä päivämäärällä istahdin ilta-auringossa Fuengirolan rantabulevardin kaiteelle. Kaunis meri, upeita vuoria toisella kantilla. Mutta minä katselin kasvoja. Niitä riitti.

Tietenkin se johtuu auringosta ja lämmöstä. Ne hellivät kasvojamme. Tuskin itse edes tiedostamme, kun kireät ilmeemme sulavat. Toivottavasti espanjalaiset osaavat olla Jumalalle kiitollisia, että Hän on lahjoittanut heille maailman parhaat matkailuvaltit. Niin paljon, kun he turistipyydyksiä kehittävätkin, ne eivät yhdessäkään voi korvata valoa, lämpöä ja merta.

Eteeni tuodaan suloisia rakastavaisia. Ei vain nuoria, vaan myös hellästi toisiaan taluttavia vanhuksia. Rypyt saavat heidän kasvonsa näyttämään tavallistakin onnellisemmilta. Säteileviä lapsenkasvoja, joille nämä Jumalan lahjat riittävät. Kukaan ei mangu, että minulla ei ole mitään tekemistä. Jopa lanttiani odottava kerjäläinen katsoo minua kirkkain silmin. Ainakin minuun hän vetoaa paremmin kuin äärimmilleen trimmattu kurjuuden ilme.

Monet vilkaisevat myös minua hyväntahtoisesti. Ajattelen, että täällä saattavat toisetkin kiinnostua muista ihmisistä. Näkemään heidät muillakin laseilla kuin uhkaajina tai kilpailijoina. Tiesittekö muuten, että Espanjassa hississä on hyvätapaista tervehtiä toisia ainakin nyökkäämällä? Vähintäänkin poistuessa.

Istumisellani ja katselemisellani oli syvä tarkoitus. Olen nimittäin muutaman päivän kuluttua lähdössä Suomeen. Niin paljon kaunista Jumalan luomaa kuin siellä odottaakin, jotain todennäköisesti joudun kaipaamaan. Ainakin lämpöä. Ja mitähän vielä?

Niinkuin en muka tietäisi: aurinkoisia ilmeitä. Ihan totta. Jos istun lusikoimassa euron keittopaikassa, niin yhtälö on esillä joka ikinen kerta. Missä kaksi tai kolme suomalaista on koolla, siellä he antavat kyytiä rakkaan kotimaansa asioidenhoidolle. Erityisesti poliitikot ja virkamiehet voisivat joka päivä nostaa syytteitä vihapuheista – joskus pahemmastakin. Espanja saa hillittyä kiitostakin. Onhan täällä edes lämpöisempää ja – halvempaa.

Naapuripöydässä espanjalaiset antavat kyytiä omillensa. Sävy on kuitenkin enemmän pilkkaavalla huumorilla maustettua. Kun ajattelee heidän viime vuosina kokemaansa vyönkiristystä, voidaan vuodatusta pitää hyvin kohtuullisena. Mitäpä niille herroille mahtaa. Jos nämä pistää telkien taakse, uusia versoaa tilalle. Mutta suomalaisia en ole heidän kuullut haukkuvan. Sitähän en tietysti tiedä, miten nauravin kasvoin he meitä nurkan takana kommentoivat.

Kasvojen katsojan on syytä asennoitua suomalaiseen kasvokulttuuriin. Ehkä ehdin vielä hetken harjoitella kävelemällä lievässä etukumarassa, kädet syvällä taskuissa ja tuima katse parin kolmen metrin päähän luotuna. Sellaisen jumalankuvan edessä on viisainta vaihtaa kaistaa.

Kyllä meilläkin on silti paljosta kiittäminen Jumalaa. Loppujen lopuksi siitäkin, että olemme tällaisia kurttuotsia kuin nyt olemme. Aurinko, valo ja lämpö, ne tekevät niin kovin lyhyen turistimatkan Suomi -neidon – ja erityisesti sen Härmän jätkän luokse.

Ei niin lyhyessä ajassa paljon ilmeitä sulatella.

Niin todellakin tapahtuu täällä Espanjassa. Jos et halua sitä kohdata, sinun on parasta pysytellä neljän seinän sisällä. Saattaapi olla, että sielläkin saa kapulaa heilutella useamman kerran, ennen kuin saa karistettua Pääsiäisen näköruudulta.

Totta kai kysymys on ennen muuta perinteistä. Uskonnollisilla perinteillä on näillä main huomattavasti vankempi jalansija kuin suomalaisella suvivirsijatkumolla. Vaikka humanistinen materialismi nostaa Espanjassakin voimalla päätään, tuntuu se kuitenkin rakentavan valtakuntaansa sivistyneemmin. Vähän kehitysopin termein on todettava, että suomalainen ei ole vielä päässyt ulos havumetsistään. Kypsällä itsenäisyydellään ylpeilevä ateisti kaikkein vähiten.

Mutta onko sitten perinteiden tehtävä huolehtia ohjauspyörästä suunnistaessamme kohti tulevaisuutta? Onko yhteiskuntiemme eloonjäämiskohtalo riippuvainen konservatismi vastaan liberalismi kamppailun lopputuloksesta? Onko se joko, tai?

Se ei ole kumpikaan. Ihmiskunnan ja sen jokaisen jäsenen kohtalo on Jumalan käsissä. Siitä riippumatta, uskooko ihminen siihen vai ei. Ja jos keskinäiseltä taistelulta malttaa kääntyä Jumalan puoleen, niin silloin Pääsiäistä ei enää käy väistäminen. Siihen joutuu ottamaan kantaa, ja sillä kannanotolla on yli kuoleman rajan ulottuvat seuraukset.

Perinteet voivat auttaa meitä paljon. Ne valaisevat meille matkaa monen sukupolven taipaleilta. Mutta samalla ne ovat kuitenkin keränneet tomua, jonka pois pyyhkiminen on jokaisen uuden sukupolven tehtävä. Ja samalla huolehtia siitä, että “lasta ei heitetä pesuveden mukana”. Kas, tässä postmodernin suvaitsevaisen tasa-arvointoilijan metsäläisyys paljastuu. Hän haluaa raivata tontin sileäksi ymmärtämättä, että silloin jäisi jäljelle vain hänen oma alastomuutensa.

Kunnia menneille ja muistot säilykööt! Mutta niin kauniita ja hellyttäviä kuin ne ovatkin, ei niistä ole tämän päivän leiväksi. Huomisesta puhumattakaan. Jos missä, niin hengellisyyden viljapeltojen on saatava tuottaa uudistavaa satoaan jatkuvasti. Perinteiden jyvälaarien kopinalla ei ruokita elävää ravintoa kaipaavia nuoriamme.

Saako Pääsiäinen tulla vastaan? Enemmänkin: saako se astua ihan sisälle sydämeen? Siitä on kysymys nytkin. Tulija edustaa samalla kertaa ikiaikuista perinnettä sekä uunituoretta Elämän leipää.

Taidatpa sinäkin muistaa, kuka sanoi se leipä olevansa. Kävelemässä sinua vastaan. Tässäkin Pääsiäisessä.

Eilisessä vuosikokouksessaan Aurinkorannikon Turistikirkko kutsui minua virallisesti työntekijäkseen kaudelle 2014-2015. Viimeisten viikkojen kokemusten perusteella kutsu ei ollut yllätys, mutta yhtä kaikki vei minut pienen paikalle.

Vaikka moni asia onkin muuttunut, kohtaan paljolti samoja tilanteita kuin 30 vuotta sitten. Se antaa aavistuksen siitä, että eivät ulkoiset muutokset pysty ratkaisevasti vaikuttamaan ihmisen sisäisiin tarpeisiin. Voimme sanoa jostakin ihmisestä, että hän on muuttunut. Se saattaa pitää paikkansa – osittain. Mutta, entäpä jos hän onkin vain sopeutunut?

Nopeasti muuttuva maailma on pakottanut meidät monella tavalla sopeutumaan. Läheskään kaikki kohtaamamme muutokset eivät ole myönteisiä. Ainakaan aluksi emme koe niitä sellaisina. On yhä vaikeampaa löytää sellaista, minkä voisi kokea pysyvänä, turvallisena.

Kaikki tämä muutosten tulva näkyy myös täällä Aurinkorannikolla. Se pyrkii tulvimaan myös sisälle Turistikirkon elämään. Emme voi – emmekä pyri – eristäytymään luostarimaiseen utopiaan. Silti meidän on tiedostettava ne paineet, jotka meistä riippumattomista syistä kohdistuvat myös omaan elämäämme. Kuin näkymättömän käden työntäminä meidät ajetaan kohti uusia muutoksia. Sille on annettu hienoja nimiäkin: Kehitys, talouskasvu. Ja meitä syyllistetään, jos emme piiskaa itseämme ja toisiamme juoksemaan uutuuksien perässä.

Muutosten kuohuissa kaipaamme kuitenkin yhä enemmän jotakin kestävää mihin tarrata. Sitä onkin meille annettu. Sen löydän edelleen Turistikirkonkin suojista. Sain olla nauttimassa siitä 35 vuotta sitten, kun työtä tänne perustimme. Monia puhureita on pyyhkinyt näinä muutosten vuosikymmeninä, mutta Jumalan laskema perustus on kestänyt.

– Rauhan minä jätän teille, minun rauhani – sen minä annan teille. En minä anna teille niin kuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko levoton älköönkä pelätkö (Jh.14:27).

  Pitkän kokemukseni perusteella uskallan väittää, että tuo Jeesuksen kuvailema sisäinen olotila on maailman tavoitelluin aarre. Sitä etsiessään ja takaa-ajaessaan miljoonat ihmiset ovat ajautuneet epätoivoon ja näännyksiin. Ja kuitenkin: Jeesus on luvannut sen lahjaksi jokaiselle elämän hengästyttämälle. Jokaiselle, joka sen uskossa tahtoo ottaa vastaan.

Jeesuksen antamaa rauhaa eivät mitkään muutosten  hyökyaallot voi uskovalta riistää. Mutta vaarana on, että sen itse luovuttaa. Uskoa Jeesukseen ja Raamatun sanomaan pidetään nykyisin aikansa eläneenä. Sitä pilkataan yhä röyhkeämmin ja sen pikaista päivitystä vaaditaan.

Tämän Jeesuksen antaman rauhan turvasatamana jatkaa Turistikirkko toimintaansa. Sunnuntaisin Paseo Maritimon rantakirkossa ja viikolla Pacosin Majakalla se kutsuu ihmisiä levähtämään rauhan aallonmurtajan suojaan. Päättyvänä talvikautena tulijoita onkin ollut enemmän kuin koskaan.

Sisäisestä rauhasta käsin Jeesus on kutsunut meitä palvelemaan toinen toisiamme. Turistikirkko kutsui minua vetämään työtänsä. Suomennettuna se tarkoittaa palvelemista.

Itsestään Jeesus sanoi: – Minä olen teidän keskellänne niin kuin se, joka palvelee(Lk.22:27).

Minulle – ja meille kaikille Hän sanoo: – Seuraa sinä minua(Jh.21:22)!

Tänään täyttyy kolme viikkoa Espanjassa. Aika on kuin siivillä – niin kuluneelta sanonnalta kuin se kuulostaakin. Olen yrittänyt parhaani mukaan päästä hommaan sisälle. Aikaa siihen ei ole liiaksi. Jo kuukauden kuluttua alkavat suomalaiset muuttolinnut liihotella sinne pohjoiseen. Siellä se koti kuitenkin useimmilla on. Tänne “käymään vain tullaan, eikä olemaan”.

Sisäänpääseminen merkitsee ensin tutustumista, sitten ystävystymistä ja lopuksi – toivon mukaan – innostumista jakaa yhdessä ihmisenä olemisen valoja ja varjoja. Kenellekään ei pitäisi jäädä pilven taakse se riemullinen asia, että parhaiten se onnistuu sydänyhteydessä Raamatun Jumalan kanssa.  Monet sitä yhteyttä kaipaavat. Löytäneiden tehtävä on tukea ja rohkaista etsiviä. Siinä joukossa saan minäkin Jumalan armosta elää ja siitä toisille kertoa.

Viimeksi eilen saimme kansoitetussa lauluillassamme ihanaa palautetta. Eräs jo vanhempi mies käveli spontaanisti eteen. Yksinkertaisin sanoin hän kuvaili, kuinka viime sunnuntain jumalanpalveluksessa oli julistetun sanan kautta omistanut syntiensä anteeksisaamisen. Sen seurauksena hän kertoi kokevansa vapautta – todellista vapautta – ensi kerran elämässään.

Tuota sunnuntain jumalanpalvelusta lukuun ottamatta Turistikirkon toiminta painottuu vahvasti Majakalle. Sen sijainti suomalaisasutuksen sydämessä on yhdessä elävän toiminnan kanssa johtanut meidät positiivisen ongelman eteen: paikka on käynyt ahtaaksi. Todella ahtaaksi. Paremmin kuin mikään muu se kertoo siitä, että Majakka on tehnyt tehtävänsä. Nyt seurakunta rukoileekin, että saisimme uudet toimitilat täyttämään kasvavia tarpeita.

Tuomisinani Suomesta jätin yhteiseen käyttöön käännökseni ihanasta laulusta “The Lighthouse”. Siinä kerrotaan selkeästi, mistä todellisessa Majakassa on kysymys. Linkin takaa löytyvästä live -taltioinnista ilmenee koskettavasti, kuinka kaivattua tuon Majakan valo on.

Nousen kalliolle jälleen luo vanhan majakan
joka kerran myrsky-yönä minut auttoi satamaan
Näin sen valokeilan säteilevän halki pimeyden
ja ilman tuota valoa eläisi nyt en

Monet tahtoisivat purkaa tuon vanhan majakan
“Se ei kuulu tähän aikaan”, kuulen heidän sanovan
Mutta aina silloin mieleen palaa myrsky yöllinen
kun elämäni ylle loisti valo ikuinen

Kiitän ristin majakasta Jeesusta seuraten
Vaaroja en pelkää kun Häntä katselen
Kohden valkeuden rantaa nyt kuljen – tiedän sen
Mutta ilman Majakkaani selviytyisi en

 http://www.youtube.com/watch?v=7h6ioYxD11k                                                           

Vuosaaren satama 28.1.2014 illan hämärtyessä. Suomi-neidon jäähyväishenkäys oli jäätävä ja 16m/s. Itämerelle oli ennustettu navakkaa tuulta, joka tervehti meitä heti Kustaanmiekan ohitettuamme. Aamuyön tunteina se yltyi sivuvastaiseksi myrskyksi. M/s Finnladyn mittavasta koosta huolimatta kaikki liikkeellä olleet kulkivat etapilta toisella, milloin mistäkin kiinni pitäen. Aamiaiselle ei ollut tunkua. Oli sangen mielenkiintoista taiteilla tarjottimen kanssa pöytään, mutta selvisimme kuin selvisimme sotkematta itseämme tai laivaa.

Hannele riemuitsi, kun kaikki syöty pysyi vaivatta sisällä aina luonnolliseen poistumisväyläänsä saakka. Koko merelläolopäivä sujui lököillen. Välillä kiipeilimme portaita ylös alas (75 suuntaansa). Vähitellen tuuli rauhoittui, ja saksalaisittain ihan kirpakassa pakkasessa saavuimme Travemündeen hieman myöhässä klo 21:30.

Polkaisimme erinomaisessa kunnossa odottavalla autobahnalle. Ensimmäinen tavoite täyttyi kolmen tunnin jälkeen Göttingenissä. Nukuimme kohtalaisesti mutta lyhyeen. Se ei antanut toivottua  lähtökuntoa matkan pisimmälle etapille. Monikertaisiin kokemuksiini luottaen olin suunnitellut karauttaa päivän aikana suoraan Espanjan puolelle saakka, eli runsaat 1400km. Muuten ihan hyvä idea, mutta olin unohtanut vanhentuneeni edellisestä reissusta 7 vuotta. Lisäksi vielä poistumisvaiheessa ollut flunssa oli imaissut osansa energiasta.

Kaikki meni vanhasta muistista ilman karttakirjaa aina Ranskan Lyoniin saakka. Siellä ylpeys kävi harhaanajon edellä, ja sukelsimme miljoonakaupungin sokkeloihin mehukkaimpaan iltapäivän ruuhka-aikaan. Tunti siinä paloi, ennen kuin katsoimme päässeemme jotenkin reitille takaisin. Lisäksi alkoi sataa. Niihin aikoihin sitä huomasi haukanneensa ylisuuren siivun nieltäväksi.

Perille kuitenkin saavuimme 30.1. klo 23. Kesäaikana idyllinen Figueresin pikkukaupunki jäi tarkemmin tutkimatta. Nukkumatti odotteli erinomaisessa Emporda -hotellissa. Kertakaikkiaan uskomaton vastine hinnalle näin low-season kaudella.

Perjantai 31.1. oli suunniteltu viimeiseksi ajopäiväksi. Matkaa jäljellä runsaat 1100km. “Oi – niitä aikoja”, jolloin moinen 10 tunnin etappi tuntui lyhyeltä hyppäykseltä. Nyt meno alkoi tökkiä kuskilla jo Valencian jälkeen, eli pikataipaleen puolivälissä. Siitä jatkoimme tunnin rykäyksillä aina auringonlaskuun, mikä koitti Lorcan historiallisessa kaupungissa.

Hannele vihelsi peliä poikki, ja niin ryhdyimme etsimään hotellia. Yritimme löytää kuuluisan Paradorin ( katso netistä tämän kuuluisan ketjun upeita hotelleja). Hannele haukkoi kauhusta henkeä, kun kipusimme kaupungin yläpuolelle kohoavalle vuorelle. Olimme kaiketi lähes hotellin pihassa sitä kuitenkaan löytämättä. Nipin napin taiteilimme itsemme jotakin vuohipolkua alas kaupunkiin. Sieltä löysimme edullisesti ihan hyvä majapaikan. Verenpainetta en uskaltanut mitata.

Seuraavaksi päiväksi oli ennustettu sateita, jotka Granadan lähistön vuoristossa saataisivat tulla lumena ja räntänä. Valitsemme hieman pitemmän, mutta sään puolesta turvallisemman reitin Almerian ja rantatien kautta. Perillä Fuengirolassa olimme  ensimmäisenä virallisena työpäivänäni 1.2.2014 klo 13. Matkaa Travemündesta kertyi kaikkien kiemuroiden jälkeen 3018km.

Kiitos Jumalalle varjeluksesta. Erityisesti silloin, kun kuskin arviointikyky osoittautui kyseenalaiseksi.

En unohda eilistä päivämäärää. Itse asiassa uskon, että tulen muistamaan hyvän joukon sen sisällöstä. Vielä vuosia eteenpäin. Rapistuvasta muistista huolimatta. Ei tule toista sellaista päivää.

Seisoin Helsinki/Vantaan lentoaseman liikelentoterminaalin loungessa. Samassa talossa, minne ja mistä olin mennyt ja tullut viimeisen 15 vuoden aikana. Monella kelillä ja mielellä. Usein tykkäämistä peukuttaen, mutta silloin tällöin myös kallella kypärin. Nyt seisoin parinkymmenen työtoverin ympäröimänä. Hyvistä yrityksistä huolimatta he eivät onnistuneet naamioimaan vakavuutta olemuksistaan. Kahvi tuoksui, ja mansikkakakku houkutteli.

Tismalleen kello 15 leimasin itseni ulos töistä. Viimeisen kerran.

Ihmisen elämässä on kallioonhakattuja päiviä. Toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Mutta kuitenkin. Tosin maailmassa lienee tälläkin hetkellä miljoonia, jotka eivät koirien ja kissojenkaan kanssa saa selville syntymäpäiväänsä. Mutta – tietty: syntyneitä he kuitenkin ovat. Ainakin kerran.

Muistettavia virstanpylväitä riittää muutenkin jo lapsuudesta lähtien. Vallitseva kulttuuri pyrkii sanelemaan ne pakolliset. Yllätykset ja perinteiden edessä vikuroiva elämä loput. Näin peruutuspeilin kautta arvioituna omille valinnoille on jäänyt hämmästyttävän vähän muistamisen arvoisia merkkipäiviä. Itsenäisyys on ollut ilmeisesti enimmäkseen kuviteltua. Sen sijaan itsepäisyys on kylvänyt paljon deletoitavaa, vaan eipä tahdo muisti aina niillä  saroilla armahtaa.

Eilistäkin suurempi päivä osui kohdalleni 9.7.1975. Silloin astuin uuteen elämään, missä en eläköidy koskaan. Hengellisellä termillä ilmaistuna uudestisynnyin. Ja usko minua: se on totaalisesti muuta kuin omin ja terapeutin avuin polkaistu ryhtiliike.  Jeesuksen sanojen mukaan siirryin kuolemasta elämään. Sellainen voi tapahtua vain kerran. Ja Jumala on tarkoittanutkin, että se päivä koittaisi jokaisen ihmisen elämässä. Siitä kertominen rohkaisevasti ja kutsuvasti on kaiken kristillisen toiminnan ydin.

Me kaikki kuljemme kohti päivää, joka saapuu eteemme kerran. Se tulee, vaikka keskittyisimme kaikin voimin sitä välttelemään. Sitä ennen kuohukoon elämän virrat mahtavina! Se on annettu meille rikkaaksi lahjaksi. Kiitoksella nautittavaksi. Mutta nauttiessamme emme saisi koskaan unohtaa, että elämän lanka on myös arvaamattoman hento. Se ei taivu tilastoihimme eikä noudata työmarkkinaosapuolien vahvistamia eläkesopimuksia.

Oli minunkin mieleni vähän haikea siellä loungessa. Jään aidosti kaipaamaan hienoja työtovereitani. Suurin osa heistä sopisi lapsikseni. Olen saanut paljon elämisen energiaa heidän läheisyydestään. Hekin tietävat, kenen palveluksessa tulen jatkamaan tästä eteenpäin. Sitä tehdessäni siunaan myös heitä sydämestäni.

Rukoilen, että kerran saapuisi se päivä, jolloin saisin tavata heidät Jumalan valtakunnassa. Taivaallisessa loungessa.

– Saamme niittää, emme väsy. Saamme niittää, emme väsy.

Pienen lapsen kirkas ääni kaikui erinomaisen akustisessa Torremolinosin Evankeelisessa Kirkossa. Nuorin tyttäremme Raakel oli tuolloin 3-vuotias. Vietimme läksiäistilaisuuttamme huhtikuussa 1990. Kyynelistä ei ollut puutetta.

Mutta Suomeen saapuessamme tänne oli juuri iskemässä se kuuluisa lama. Se tuskin oli meidän syytämme, vaikka meillä olikin tuomisina omamme. Liian monia ankaria iskuja liian nopeasti. Ne painoivat mieltä maahan. Vastoin Raakelin kirkasta julistusta väsymys pääsi isännöimään. Mitä lie olimme silloin niittämässä?

Puoli vuosikymmentä myöhemmin sanoitin Miquel Cejasille laulun palmupuusta. Siinä sitä käytetään vertauskuvana kristitystä. Myrskyt voivat riepotella sitä niin, että latvukset lähes pyyhkivät maata. Mutta tuulten tyynnyttyä palmu oikaisee jälleen itsensä kohti Luojan sinistä taivasta. Se ei tapahdu omasta voimastamme vaan Hänen, joka on luvannut: – Niin kuin ovat sinun päiväsi, niin olkoon myös voimasi (5.Ms.33:25). Tämän olemme saaneet myöhemminkin useasti kokea.

Nyt on kuopus 26 ja isäpappa harmaa (missä nyt jotakin haituvaa yleensä orastaa). Nuorilla aikuisillamme ei ole häävit tulevaisuuden näkymät. Omaa vaurauttaan rakentanut sukupolveni on testamentannut heille enemmän ongelmia kuin mahdollisuuksia. Nuorilta vaaditaan yli-inhimillistä tehokkuutta, jotta he pystyisivät hoitamaan meitä vanhuksiaan – ja kuromaan pahaksi revähtänyttä kestävyysvajetta. Siinä jaksamisen taistelussa monet uupuvat ja repeytyvät palasiksi erilaisten vaatimusten paineissa.

– Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon(Jer.29:11).

Nämä ovat puolestaan ainoan todellisen Jumalan sanoja. Niitä on syytä kaiuttaa yhä voimallisemmin myös kirkkojen ulkopuolella. Mutta mistä sitten johtuu tämä huutava ristiriitaisuus Jumalan lupausten ja nykypäivän todellisuuden välillä? Miksi kuilu tuntuu vain kasvavan päivä päivältä?

Pyydän lukijaani pysähtymään kanssani ja laskemaan kätensä rehellisesti sydämellensä. Onko ihmiskunta, oletko Sinä ja minä, olemmeko me rakentaneet ajalliseksi kodiksemme annettua maapalloa Jumalan antamien ohjeiden mukaan? Voimmeko väittää, että maapallon nykyinen ekologinen ja sosiologinen tila on seurausta Jumalan äänen kuuntelemisesta? Onko tapahtunut “Hänen” tahtonsa? Onko Jumala määrännyt kehityksen tälle väistämättömän tuhon kurssille?

Tiedämme hyvin, että näin ei ole. Olemme tietoisesti valinneet markkinavoimat jumalaksemme ja aineellisen hyvinvoinnin kasvattamisen missioksemme. Tulos alkaa olla käsissämme. Saamme niittää mitä olemme itse kylväneet. Ja kaiken lisäksi olemme loppuun väsyneitä.

– Minä olen tullut tuomaan elämän ja yltäkylläisyyden (Jh.10:10)

Vielä eräät – ja kaikkein merkityksekkäimmät sanat. Ne lausui maan päälle laskeutunut Jumala, vapahtajamme Jeesus Kristus. Jumala ei luonut ihmistä saastumaan ja saastuttamaan. Kaikkiviisaudessaan Hän kuitenkin tiesi, että niin siinä tulee tapahtumaan.

Osaatko – ja tahdotko – Sinä kiittää Jumalaa siitä, että Hän ei jäänyt voivottelemaan ihmiskunnan epäonnistunutta pörssikeinottelua. Rakkaudessaan meitä kohtaan Hän valmisti uuden tien elämään ja yltäkylläisyyteen. Meidän on vain hyväksyttävä se, että omat valuuttamme eivät koskaan riitä tiemaksuksi. Kelpaavaksi jäävät vain Jumalan armo ja usko Jeesukseen Kristukseen ja Hänen lupauksiinsa.

Kirjoitan näitä rivejä tietoisesti kahden maan kansalaisena. Omalta osaltani olen vähintäänkin keskiarvon verran syyllinen ihmiskunnan loppulaukkaan. Mutta Jumalan armosta olen saanut uskon kautta Jeesuksen sovitustyöhön myös taivaan kansalaisuuden. Sen etuisuuksiin kuuluu rikas sisäinen hyvinvointi ja Jeesuksen lupaama yltäkylläisyys. Se saisi tietenkin harmauden keskeltä nousta kirkkaammin esille, mutta siellä se kuitenkin on. Ja mitä synkemmiksi ajan horisontit painuvat, sitä kirkkaampana kutsuu Jumalan valtakunnan aito valo.

Takaisin tulevaisuuteen tuo eteeni jälleen tutun elonpellon Espanjan Aurinkorannikolla. Se Turistikirkko, jota sain olla synnyttämässä vuonna 1979, on kutsunut harmaantuneen vaarin evankelistakseen tulevaksi kevätkaudeksi. Harmauteni keskellä olen innostunut! Sitä minulta kuulemma odotetaankin. On sitä aikoihin eletty! Että näin vanhalta mieheltä!

Odotan pestiä lähes yhtä täpinässä kuin 34 vuotta sitten. Kaikkea se tulevaisuus tuo tullessaan!